Tauolla

Pidän loppuvuoden taukoa blogista.

Kulunut vuosi on ollut sen verran haasteellinen, että nyt on parasta hengähtää, miettiä asioita, sulatella koeuttua, miettiä tulevaisuutta.

On aika olla hiljaa. Toivon että hiljaa olo auttaa kuulemaan oman sisäisen äänen paremmin. Tuntuu että nyt en sitä kuule. Tai ehkä se ei enää jaksa huutaa minulle, kun en ole sitä kuunnellut.

Toivotan kaikille lukijoille onnellista joulunodotusta ja tyyntä loppuvuotta, taitoa nauttia pimeästä ja nähdä valo, silloin kun se näyttäytyy.

Tavataan 2019.

Minna Ärrän rakastamispäivä

Totesin että minähän olen melkein ”burn-outissa”. Havahduin tähän, kun huomasin ajattelevani, että olisi ihanaa päästä muutamaksi päiväksi sairaalaan. Olisi ihana maata vain sängyssä, tekemättä mitään ja vähän väliä joku kävisi tarkistamassa, kuinka voin, hengitänkö, joku toisi ruokaa ja toinen taluttaisi vessaan. Siis tärkeä tarkennus; haluaisin päästä sairaalaan potilaaksi niin että minulla ei ole mitään sairautta, ihan terveenä.

Mielikuvittelin itseni Eiran Sairaalaan. Varmasti ottaisivat rahalla potilaaksi terveenkin. Sehän se vasta helppo potilas olisi. Melkein saman voisi saada kylpylässä. Mutta ei sinne tuoda ruokaa vuoteeseen, käydä kyselemässä vointia ja tarkistamassa nukunko yöllä. Että ei se ihan sama asia ole.

Olen järjestänyt muille (tarkoitan sukulaislapsille) luxuspäiviä, silloin tehdään koko päivä vain sitä, mitä he haluavat. Jokaiselle oma luxuspäivä erikseen. Mutta entä minun luxuspäiväni? Kuka järjestäsi minulle luxuspäivän? Kukapa muu kuin minä itse! Nyt heti! Minna Ärrän rakastamispäivä tänne ja vähän äkkiä.

Menin Namina Spahan, Helsingin Tehtaankadulla. Otin jojoba-coconat hieronnan. Luulin kuolleeni ja päässeeni taivaaseen. Harmi että taivaskokemus kesti vain puolitoistatuntia. Mutta hyvä tietää, että taivas sijaitsee niinkin lähellä ja sinne voi ostaa käynnin tarvittaessa. Voisikohan sieltä saada sellaisen neljän vuorokauden hoidon, missä makaisin vain lavitsalla ja minua hoidettaisiin ja syötettäisiin ja nukutettaisiin ja herätettäisiin ja saisin olla aikuinen vauva?

Tästä tuli mieleen äidin kokemus 50-luvun loppupuolelta. Äiti kertoi olleensa hyvinhyvin väsynyt. Äiti asui anoppilan yläkerran huoneessa, hänellä oli kaksi pientä poikaa ja mies, joka oli perustanut oman firman ja oli aina töissä, ja joka ajan tapaan ei osallistunut kotitöihin ja lastenhoitoon yhtään mitenkään. Suhde appivanhempiin ei ollut ihan maailman paras. Seinät alkoivat kaatua päälle ja väsymys käydä ylivoimaiseksi.

Äiti meni terveyskeskukseen, kertoi elämäntilanteestaan ja uupumisestaan.  Lääkäri sanoi että hänpä määrää rouvan muutamaksi  päiväksi vuodeosastolle lepäämään. Siellä äiti lepäili pari päivää ja olo tokeni, niin että meitä lapsiakin syntyi vielä kaksi lisää. Ehkä kotiväkikin havahtui äidin poissaollessa hän tilanteeseensa ja asumisratkaisuihin alettiin etsiä muutosta.

Enpä usko että nyt, Herran vuonna 2018, kun Suomen bruttokansantuote on ties kuinka paljon korkeampi kuin 50-luvulla, omalääkäri Viiskulman terveysasemalla määräisi kotirouvaa vuodeosastolle lepäämään väsymystään. Kyllä pitäisi vähintäänkin päässä vipata ja huomiotaherättävän paljon. Sekä rouvalla että tohtorilla. Rouvalla, että pääsisi vuodeosastolle, ja lääkärillä, että hän tohtisi kirjoittaa lähetteen. En taida viitsiä kokeilla kepillä. Sen sijaan varaan ajan taivaasta maan päällä. Ehkä kaksi hoitoa putkeen ensi kerralla?

Minna Ärrän rakastamispäivä pitää merkitä kalenteriin säännölliseksi tapahtumaksi, ei se muuten tapahdu. Turha inistä itsekseen. Ja täytyy jatkokehittää päivää edelleen. Siihen voisi kuulua pitkä kävely rauhallisessa miljöössä, vihreää teetä rantakuppilassa, pehmoiset vaatteet & villasukat, naistenlehti ja suklaata, ja kännykkä kiinni koko päivän! A’vot!

Olen sosiaalinen erakko

Olen joskus määritellyt itseni sosiaaliseksi erakoksi. Viihdyn erinomaisesti omissa oloissani, ja välillä kaipaan saada olla täysin yksin. Oikeastaan se on mielenterveydelleni välttämätöntä.

En ole kuitenkaan introvertti. Viihdyn ihmisten seurassa sitten kun sinne menen. Joskus oikein hämmästyn itseäni, kuinka extrovertisti saatan käyttäytyä. Höpöttelen ventovieraille, juttu luistaa ja nauru raikaa, rai, rai. Kunhan saan välillä olla yksin.

Välillä pitää päästä kelaamaan omat ajatukset loppuun, sulattelemaan nähtyä, kuultua ja koettua. Ei se mitään tietoista toimintaa ole, mutta kun on yksin omien ajatustensa parissa ja ajatukset saavat lentää vapaasti ilman keskeytyksiä, syntyy oivalluksia, henkiset patterit latautuvat. Muiden parissa patterit kuluvat. Luulen että tässä suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Joidenkin toisten patterit nimen omaan latautuvat muiden ihmisten seurassa.

Olen joskus ihmetellyt tätä kaksinaisuutta itsessäni ja yksinolon kaipuuta. Mutta nyt tähän on tullut ihan tieteellinen selitys. Eilen 8.11. oli Hesarissa juttu Buffalon yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka tarkoitus oli selvittää, miksi toiset kammoavat yksinoloa ja toiset nauttivat siitä.  Vastaus ei ollutkaan introverttiys/ekstroverttiys.

Yksinolosta nauttiminen liittyi henkilön autonomiaan eli omaehtoisuuteen. Epäautonominen kokee yksinolon negatiivisen kautta, pakona sosiaalisista tilanteista. Sen sijaan autonomisille yksinolo on positiivinen tila, he kokevat sen antoisana.

Tuntuu tutulta, yksinolo on antoisaa. Olen siis autonominen sosiaalinen erakko. Diagnoosi: done!

Vähemmistönä Savoy-teatterissa

Olin jälleen lempipaikassani Helsingin Savoy-teatterissa. Itse asiassa olin siellä kaksi kertaa neljän päivän aikana.

Olen kehittänyt konsertissa käynnin huippuunsa muutamin niksein. Menen hyvissä ajoin paikalle ja vien takin narikkaan, sitten hipsin takitta tien toiselle puolelle Cantina Westiin, ja tilaan siellä ruma-ukko-siiderin eli sen englantilaisen, jonka etiketissä on vanhan miehen kuva. Ei se itse asiassa ole mitenkään ruma se mies, mutta olen jostain syystä alkanut kutsua siideriä sillä lempinimellä, ja sillä se meidän perheessä tunnistetaan.

Myös väliajalla kannattaa sännätä tien toiselle puolelle, jos haluaa välttää vessa- ja baarijonot Savoyssa. Ja konserttilippu etupenkistä, tietty. Näkee varmasti kaiken. Sitä paitsi etupenkistä on kätevä rynnätä vessaan väliajalla (jos ei menekään Cantinaan), koska lavan vasemmalta puolelta menee ovi suoraan vessakäytävälle.

Nyt vain sattui niin, että konsertissa käytettiin erittäin paljon savutehosteita, jotka tuprusivat suoraan naamalleni etupenkkiin. Arvasin, että tässä ei hyvin käy.

Olen huomannut saman teatterissa, missä sielläkin menen mieluusti etupenkkiin. Viimeksi olimme kaupungiteatterin pienellä näyttämöllä katsomassa Arthur Millerin näytelmää ”Hinta” , istuimme etupenkissä ja savua tupruteltiin. En ymmärrä mikä into sen savukoneen käyttämiseen on, olen ollut jopa kirkossa tilaisuudessa, jossa käytettiin savukonetta. Sama homma tapahtui teatterin jälkeen, silmät ärtyvät ja silmänympäristön ihoa kutitti.

Aamulla heräsin nakkimakkarat yläluomina, luomia kutitti vietävästi. Raavin niistä ihon rikki ja sehän ei tietenkään auta paranemisessa. Täydensin vielä pahan olon menemällä sunnuntaiksi töihin nimeltä mainitsemattomaan sisäilmaongelmaiseen paikkaan, missä käytin teollisuustiskikonetta.

Jotenkin olin hommaan lupautuessani ajatellut, että eihän siinä tarvitse koskea astianpesuaineeseen ollenkaan, koska kone annostelee sen ihan itsenäisesti. En tullut ajatelleeksi, miten paljon saippuajäämiä on kosteissa astioissa ja pesurekeissä, ja miten paljon saippuahöyryä tupruaa kasvoille joka kerran kun avaan luukun. Eli silmänympäryskutinat sen kuin jatkuivat ja lisäksi käsien iho kuoriutui pois. On tämä kemikaliallergia yksi helevetti!

Pahaksi onneksi maanantai-illaksi oli jälleen uusi konserttielämys odottamassa. Savoy-teatterin Mustalaismusiikin ilta. Ajattelin jo perua koko menon, yritin lippuja kaupitellakin, mutta innokkaita äkkilähtiöitä ei ollut. Onneksi. Mentiinkin sitten miehen kanssa kaksin.

Soitin päivällä lavastemestarille, selitin hänelle tilanteeni ja kysyin, käytetäänkö savukonetta miten paljon. Onneksi tässä konsertissa pääosassa ei ollut savukone vaan musiikki. Lisäksi konsertti oli paikkaliputon, joten menimme permannon takimmaiselle riville miksauspöydän taakse. Se onkin uusi suosikkipaikkani. Siitä näkee esteettä lavalle, savu ei sinne yllä, ainakaan niin pahasti, ja musiikki kuuluu takuulla parhaiten miksauspöydän luona.

Itse konsertti oli elämäys monin tavoin. Ensinnäkin olin ensi kertaa elämässäni vähemmistönä. Konserttiyleisö koostui pääasiassa romaneista, jotka olivat pukeutuneet perinteisiin asuihin. Miehillä oli suorat housut ja kiiltonahkakengät, valkoiset paidat, kravatit ja pusakkamallinen takki. Naisilla leveät mustat samettihelmat, koristepaljetein ja -kivin koristellut yläosat, pitkät, mustat hiukset – jotka eivät näyttäneet olevan Priorinin tarpeessa – taivuteltu laineille ja paikoilleen pinnein, kultakorut korvissa ja ranteissa. Teki mieli vain tuijottaa. Anteeksi, jos tuijotin. Mutta katse oli arvostava.

Muutenkin konsertti erosi varsin paljon tavanomaisesta. Meno oli rennon retkavasta. Ovea avattiin ja suljettiin, takarivillä vanhat mustalaisukot keskustelivat koko konsertin ajan täyteen ääneen edes yrittämättä kuiskata, jostain kuului lapsen ääntelyä, konserttiyleisö oli varsin monenikäistä. Kesken konsertin joku yleisöstä huutaa omia ohjeitaan: ”Takavalot pois!”

Yleensä ärsyynnyn kaikesta ylimääräisestä ääntelystä konserteissa, mutta nyt ei häirinnyt yhtään. Kaikki tuntui kuuluvan asiaan.

Olen ollut Savoy-teatterissa mm. Lauri Tähkän, Laura Voutilaisen, Tuure Kilpeläisen, Cheekin ja Martti Suosalon Brel -konserteissa. Tämä oli ehdottomasti paras konsertti. Esiintymässä oli kaikenikäisiä lapsista vanhuksiin ja musiikki oli kaikkea mahdollista; gospelia, klassista, popia, iskelmää; oli menoa ja meininkiä ja harrasta ja haikeaa, kaikki inhimilliset tunneskaalat. Lopussa koko sali seisoi ja taputti.

Väliajalla (tällä kertaa en mennyt Cantinaan) vaan katselin ja kuuntelin. Ymmärsin miten yhteisöllinen kulttuuri romaneilla on, suku ja perhe, oma porukka tärkeä. Ohi lipui kaunis, vanha mustalaisnainen turkisstolassaan, todennäköisesti joku suvun matrirkka. Hän kysyi ihmetellen ystävältään: ”Ihanko totta, teillä ei ole enää hevosia?”

Konsertin jälkeen menimme miehen kanssa Cantinaan sulattelemaan näkemäämme ja kokemaame. Siellä show jatkui. Ryhmä mustalaismiehiä oli baarissa ja paikalle liihoitteli äkämystynyt emäntä, joka kovaan ääneen käski Tenhoa ja Kyöstiä lähtemään heti paikalla pois. Miehet pistivät hanttiin,  kysyivät että miksi. ”Kun minä sanon, eikö se riitä!” Mikäpä siinä miesten auttoi. Keksivät onneksi keinon, miten selvitä tilanteesta näyttämältä ihan tossukoilta. ”Lähdetään tupakalle”, joku keksi. Niin saatiin Tenho ja Kyösti kavereineen poistumaan paikalta. Ulkona odotti valkoinen mersu, mikäpä muu.

Muuttopuuhissa

Olen muuttanut neljä kertaa. Keskimäärin suomalaiset muuttavat kuusi kertaa elämänsä aikana, joten keskivertoa vähemmällä olen päässyt. Tai miten sen nyt ottaa. Toiset pitävät muuttamisesta. Asuinpaikan ja kodin vaihtaminen muuttaa myös arkea, käytäntöjä ja rutiineja. Tulee uusi lähikauppa, uudet lenkkipolut, työmatkat, koiranulkoilutuspaikat, naapurit.

Edellisestä muutosta on aikaa 18 vuotta. Nythän ei enää edes voi muuttaa: tavaramäärä on kasvanut niin suureksi, että pelkkä ajatus kauhistuttaa. Ensimmäinen muutto kotikylästä kaupunkiin lukion jälkeen onnistui henkilöautolla. Tulin tänne töihin ja tunsin kaupunkia vähän. Tiesin kolme paikkaa; Stockmannin, Vuorikadun MicMacin ja Yrjönkadun, koska siellä sijaitsi Partioaitta, missä olin usein käynyt. Onneksi työpaikka sattui myös olemaan Yrjönkadulla niin osasin mennä töihin.

Seuraavaan omaan yksiöön muutto onnistui pickupilla ja sitten muutimmekin jo mieheni kanssa ensimmäiseen omaan yhteiseen kotiin. Muistaakseni sekin onnistui pickupilla, koska yksiöstä lähti mukaan aika vähän tavaraa. Yhdessä olemme muuttaneet vain kerran, tähän kotiin, missä yhä asumme. Ja siihen muuttoon tarvittiinkin sitten jo muuttoauto.

Jännä että ihminen voi kuvitella itsestään kaikenlaista ja uskoa kuvitelmansa todeksi. Minäkin pidän itseäni kovin avoimena uusille asioille ja muutoksiin positiivisesti suhtautuvana ihmisenä. Höpöhöpö, oikeasti olen jämähtänyt ihminen, joka kaihtaa muutoksia ja vaihteluja.

Havahduin asiaan jutellessani työkaverin kanssa. Hän kertoi muuttavansa huonekalujen paikkaa kodissaan useamman kerran vuodessa, sekä vaihtavansa tekstiileitä, sohvatyynyjen päällyksiä ja verhoja saadakseen vaihtelua kotiin. Meillä on ollut samat sohvatyynyt 18 vuotta. Huonekalujen paikkaa ei ole muutettu kertaakaan. Tosin jossakin vaiheessa on ostettu uusi sohvaryhmä ja se laittoi järjestyksen olohuoneessa uusiksi. Ja jotain muitakin huonekaluja on ostettu, mutta kerran kotiin tultuaan, ne ovat jämähtäneet omille paikoilleen.

Ihmetyttää kyllä tämä vähän. Koska muistan vielä nuorena harrastaneeni paljonkin  huonekalujen siirtelyä paikasta toiseen. Jotenkin nykyinen minä tykkää siitä että asiat ovat niin kuin ovat. Lakanoitakin meillä on vain ne mitä käytämmme. Ei mitään eri kuoseja ja värejä. Uudet pussilakanat ostetaan, kun edelliset ovat kuluneet loppuun. Yleensä vielä yritetään ostaa samanväriset kuin ne mitkä entisetkin ovat. Se on vaikeaa, koska pidämme sahraminkeltaisista pussilakanoista, jotka ovat joko pellavaa tai paksua laatupuuvillaa. Vähän vaikea väri löytää uusia.

Olin auttamassa ystäviä muutossa. He muuttivat 12.kerroksesta toiseen taloon ja asuntoon, joka myös sijaitsi 12.kerroksessa. Onpa kerrassaan upeat maisemat, molemmissa. Koko kaupunki jalkojen juuressa, näkymät kilometrien päähän. Niin toisenlainen näkökulma kuin omassa kotona: me asumme ensimmäisessä kerroksessa, maan tasalla, olohuoneen ikkunasta näkyy puiston puut, jalkakäytävän vierustan pensasaita ja talon seinää koristava villiviini, joka lähes peittää ikkunan. Perspektiivi on varsin maanläheinen, jalat maassa. Ystävien kotona korkealla olen kuin puun latvassa, tai oikeastaan sitäkin korkeammalla, lennossa.

Jäin miettimään. 18 vuodessa olen niin tottunut elämään maan tasolla, että en taitaisi enää sopeutua korkeuksiin. Ja he toisinpäin. He ovat tottuneet elämään korkealla, ja kun entisestä asunnosta täytyi muuttaa taloyhtiöremontin takia pois, he alkoivat katsoa uutta asuntoa sillä perusteella että uusi täytyy löytyä samalta korkeudelta.

Ehkä heitä pelottaisi asua ensimmäisessa kerroksessa; sisälle näkyy, joku voisi ehkä tulla tuuletusikkunasta sisään tai koputtaa ikkunaan? Minua pelottaisi korkealla, että tipun, tai mitä jos alhaalla välikerroksissa tapahtuu tulipalo, miten pääsen pois? Tuuli kuullostaa niin erilaiselta siellä ylhäällä kuin täällä alhaalla.

Ihminen siis sopeutuu tiettyyn perspektiiviin. Niin taitaa elämässä muutenkin olla. Kaiken kokemamme ja elämämme perusteella meille muotoutuu näkökulma asioihin. Tietty perspektiivi millä katsomme maailmaa ja tulkitsemme sitä. On vaikea muuttaa omaa näkökulmaa, nähdä uusin silmin. Vaikka se olisi tietenkin terveellistä. Omia ajatuksia pitää tuulettaa, muuten päässä tulee tunkkaista.

Välillä kannattaa vierailla yläkerroksissa – ja toisinpäin.

Tästä tuli mieleen hauska juttu ammoisilta ajoilta. Poika oli pieni, ehkä viisivuotias, ja häntä askarrutti kovasti, miltä mahtaa maisema näyttää meidän rapun ylimmistä asunnoista. Mahtoi rouva Nordgreniä ihmetyttää, kun ovikello soi ja oven takana oli pieni vaaleakutrinen poika ensimmäisestä kerroksesta, joka tiedusteli, olisiko mahdollista päästä käymään ja katsomaan, miltä maisema rouva Nordgrenin ikkunasta näyttää?

Kroonisesti huonolla tuulella

Välillä postauksissa tulee taukoja. Jos ihmettelette, mistä hiljaisuus johtuu, katoanko kenties jonnekin rillumareiosastolle? Totuus on yksinkertainen. Aina kun mitään ei kuulu, olen huonolla tuulella. Tänä vuonna olen ollut poikkeuksellisen usein huonolla tuulella. Välillä huomaan ajattelevani, että en edes itse haluaisi olla omassa seurassani. Pakenisin itseäni, jos voisin.

Kun olen huonotuulinen, vaikenen, koska en halua tartuttaa omaa huonotuulisuuttani muihin. Yritän vain rimpuilla siitä eroon. Eikä huonotuulisena ole edes yleensä mitään järkeävää sanottavaa. Ajatukset pyörivät oman navan ympärillä, omassa moodissa, omassa kuplassa. Siitä ei paljoa riitä ammenettavaa muille – sillä hetkellä. Jälkeen päin kylläkin. Kun ajatukset ovat saaneet mittasuhteensa ja tunnelma palautunut, jos ei plussalle, niin ainakin neutraaliksi.

Mitään oikeaa syytä huonotuulisuuteeni ei ole. Siispä olen syyllistänyt siitä ikävaiheeni. Olen nyt 51 vuotta. Koko 50 v -vuosi oli ihanaa. Mutta sitten tunnelma keikahti ihan toiseksi, odotan toiveikkaana, mitä 52 tuo tullessaan. Jospa tässä mentäisiin vuorovuosin, edes.

Onhan tämä myös kokonaisuutena ollut via dolorosa koko vuosi. Itse olen rimpuillut oman formaldehydiallergian kurimuksessa. No eihän se mikään kuolemantauti ole, herranjestas pitäisi olla mitään valittamista. Jokaisella on omat riesansa, tämä minun, mutta kyllä se välillä invalidisoi ihmisen, jos sillä ei ole ehjää ihoa.

Miehelläkään ei ole ollut helppoa. Alkuvuodesta leikattiin selkä, syksyllä poksahti polvi, pari hiusmurtumaa ja luutulehdus. Ja kotona vaihdevuosi-ikäinen, mököttävä vaimo.

Kotona on tänä vuonna ollut kaksi vesivahinkoa, toinen on vielä korjaamatta, odottaa taloyhtiön päätöstä etenemisestä. Pojan huoneesta puuttuu lattia ja seinä on pelkällä tiilellä. Aika kylmästi vetää sieltä päin.

Anoppi käväisi lasaretissa keväällä, onneksi voi nyt olosuhteisiin nähden hyvin. Velipoika on lähes menettänyt kävelykyvyn, pystyy kuitenkin asumaan vielä asumaan kotonaan. Mitäpä muuta? Ajoin naulaan. Siinä tiivistetysti tämän vuoden takapakkeja.

Vastoinkäymiset ja koettelemukset olisi helpompi vastaanottaa ja elää läpi, jos  henkinen olo ei olisi niin alavireinen, olisi sellainen kaijakoo-olo, supernainen selviytyy, antaa tulla vain, mitä tulee -olo. Mutta kun ei yhtään. Tekisi mieli kiskoa peittoa niskaan ja sanoa että enmäämittään, antaaolla, tulukeejoskustoiste.

Normaalivuotena olen juhlistanut naistenpäivät, vaput ja juhannukset, järjestänyt Halloweenit sukulaislapsille ja thanksgiving-juhlat ystäville. Tänä vuonna ostin kurpitsan taloyhtiön oven pieleen ja sytytin oranssin kynttilän lyhtyyn, thats it. Jotenkin kuvaavaa. Vedän tällä pohjanoteeraustyylillä vuoden loppuun asti. Ostanen jouluksi Saarioisten laatikot, jotka lämmitän omissa pakkauksissaan mikrossa. (Jos nyt ihan totta puhutaan ja tarkkoja ollaan, niin jaksoin kyllä järjestää ja kokata miehen tasavuotissyntymäpäiville kesällä, mutta se oli ainut panostukseni toisten ilon eteen) En ole siis ollut millään mittarilla oma itseni. Vai onko tämä kenties uusi minä?

En ole oikein koskaan ollut hormoniuskovainen. Minulla ei ole ollut pms-oireita tai muita. En ole kokenut hormonitoiminnan millään tavoin vaikuttaneen elämääni ennen tätä vuotta. Nyt syytän stä kaikesta. Ehkä turhaankin. Iho on rutikuiva, läskit menee vääriin paikkoihin, naama valuu, tissit kasvaa, nivelet jäykistyy, aamuyöstä ja aamupäivisin hikoilen syyttä, nukun huonosti, muisti pätkii, tekee mieli pullaa ja karkkia (Tunnustus; tänään jätin lounaan väliin, ostin sen sijaan ruokakaupasta irtokarkkeja ja vetäsin ne naamariin kertalaakista, äklöolo.) Ja ennen kaikkea: Olen Kroonisesti Huonolla Tuulella. Huonoa seuraa jopa itselleni.

Nyt keksinkin mitä ostan miehelle isänpäivälahjaksi. Ostan jonkun tosi lämpimän täkin tai pyjaman. Hän nimittäin varmasti kärsii kylmyydestä aamuöisin, kun minä avaan ikkunan hillitäkseni omaa kuumuuttani. Ei ihme että hänen luunsa tulehtuvat, ovat varmasti saaneet kylmää.