Minna Rönkön rakastamispäivä

Joku aika sitten Hesarissa oli hauska kirjoitus kaveripolttareista. Kolmekymppiset kaverukset olivat havahtuneet siihen että heitä ei enää juhlittu. Ei vietetty syntymäpäiviä eikä muita juhlallisuuksia ollut. Elämä oli arkipäiväistynyt. Miehet päättivät viettää polttarit, vaikka kukaan ei ollut menossa naimisiin. Päivä oli jaettu kolmeen sektoriin, jokaisessa osuudessa yksi miehistä oli juhlakalu. Päivä oli ollut ilmeisen hauska ja onnistunut. Hyvä idea!

Juhlia kannattaa aina kun on mahdollisuus ja pienikin syy, ja jos ei ole syytä, keksiä sellainen. Minulla oli aikoinaan tapana viettää Minna Rönkön Rakastamispäivää. Se tarkoitti päivää, jolloin tein asioita, joista pidin, minun omaa hemmottelupäivääni. Joskus järjestin samanlaisen päivän omalle pojalle ja sukulaislapsille. Jokainen sai vuorollaan oman rakastamispäivänsä, silloin tehtiin juuri sitä mitä kukin halusi. Käytiin kylpylässä, elokuvissa, sushilla, shoppailemassa. Rakastamispäivä ei ollut syntymäpäivä, mitään syytä tai ansiota sen viettämiseksi ei ollut. Sitä ei tarvinnut ansaita. Se vain oli.

Mukavia ovat myös olleet ystävien kanssa tehdyt huviajelut. Ollaan ajeltu jonnekin lähdihuudeille, ei liian kauas, mutta sopivan matkan päähän. Käyty kahvilla ja syömässä kivoissa paikoissa, jossakin taidenäyttelyssä tai museossa, kartanoissa tai muissa nähtävyyksissä. Päivän tai puolen päivän kestävä poistuminen omista ympyröistä tekee hyvää. Ja sen voi tehdä ihan mihin vuodenaikaan tahansa.

Tuli mieleen satavuotias herra Södergren (nimi muutettu). Aina hyväntuulinen ja kohtelias herra Södergren asui samassa rapussa ylimmässä kerroksessa. Nyt herra Södergren vaimoineen on palvelutalossa, heidän kotinsa on myyty ja siellä tehdään koko vuoden kestävää remonttia. Mutta silloin kun herra Södergren vielä asui täällä, noin kerran kuussa sisäpihalle oli parkkeerattu ravintola Helmen catering-pakettiauto. Herra Södergren tilasi catering-firmasta valmiit tarjoilut ja järjesti kutsut ystävilleen. Ai että minä ihailen – ja ehkä jopa hivenen kadehdin – satavuotiasta herra Södergreniä. Ehkäpä iloinen seuraelämä oli hänen pitkän ikänsä salaisuus.

Taloyhtiön pihassa kukkii valtavin isoin kukin syyshortensiat. Kehtaisinko poimia niistä kimpun ja viedä herra Södergrenille palvelutaloon tervehdyksenä vanhasta kotitalosta? Ehkä tänään voisi olla herra Södergrenin rakastamispäivä.

Leviääkö joku tauti katseen välityksellä vai miksi silmiin katsomista vältetään

Näin meemin, missä oli kuva ruokakaupan korona-ajan lattiatarrasta, joka kehotti pitämään turvaväliä muihin asiakkaisiin. Kommenttikentässä arveltiin, että lattiatarra ei suinkaan ole unohtunut lattiaan, sitä ei vain ole poistettu, koska suomalaiset pitävät parin metrin turvavälistä muihin. Se on ihan sopiva ihmisväli.

En tiedä, lienenkö ainoa tai onko vain omalle kohdalle sattunut, mutta minusta nykyisin pelätään myös jonkin ”taudin” leviämistä katseen välityksellä. Helsingissä ihmiset eivät mielellään katso toinen toisiaan. Katsetta vältellään. Karhua ei saisi katsoa suoraan silmiin, mutta että nykyään ei sitten ilmeisesti ihmistäkään.

Kävin Helsingin keskustan läpi hammaslääkäriin, ja ajattelin että teenpä haasteen itselleni ja hymyilen vastaantulijoille. Helposti sitä kävelee omiin ajatuksiinsa vaipuneena, katse kadussa, muita muuten huomioimatta paitsi väistellen. Hymyilin ekaluokkalaiselle, jonka reppu oli suhteettoman iso, lapsi näytti kävelevältä repulta. Hymyilin murjottavalle teinille, jonka kulmakarvoihin oli liimattu tähtitarrat tai jotakin sen tapaista. Ja toisille, jotka polttivat – selvästi salaa – matkalla kouluun. Hymyilin roska-auton työntekijälle, joka kippasi jäteastian haisevaa sisältöä auton sisuksiin. Hymyilin rollaattorimummulle. Hymyilin kaupunkilaisdandylle, jolla oli knalli ja 20-luvun tyyliset nilkkaimet säärissään. No sille olisi varmaan hymyillyt muutenkin sen verran oli hupainen näky.

Heti kun ajatus herpaantui, karkasi omille teilleen, hymy katosi. Tuli normimyrtsi-ilme. Piti oikein keskittyä hymyilemään. En tiedä, kuinka kauan, kuinka monta päivää kampanjaa pitäisi jatkaa että iloinen ilme muurautuisi naamalle pysyvästi. Mutta olisi paljon kivempi itsellekin, jos ilme jaksaisi olla aina iloinen. Koska merkillisellä tavalla ilme – vaikkakin aluksi teennäinen ja pakotettu – alkaa toimia, tulee iloinen ja hyvä mieli, vaikka siihen mitään erityistä syytä olekaan. Hymy vaikuttaa sisään päin ja tarttuu myös muihin. Tai sitten ei tartu. Luulevat että siinä kävelee joku täti, joka on ihan tärähtänyt tai doupattu mielialalääkkeillä.

Jatkan hymykampanjaa aina kun muistan. Se ei maksa mitään.

Katoavat ammatit

”Tuossa talossa asui mies, joka oli lähettinä isän tehtaassa”, veljeni sanoi ja osoitti tien varressa nököttävää taloa. Mies toimitti asiapapereita ja postia konttorilta tehtaalle ja toisin päin. Mieleen pulpahti lähettifirmat, jotka kävivät mainostoimistossa, missä olin töissä, monta kertaa päivässä hakemassa aineistoja vietäväksi painotaloihin ja asiakkaille, ja toivat niitä hyväksyttäväksi reproista, kiikuttivat korjausmerkkinöillä varustettuina takaisin. Lähettejä tuli ja meni. Nykyisin aineistojen siirrot tapahtuvat napin painalluksella sähköisesti. Nopeasti ja tehokkaasti. Lähettejä ei enää tarvita siihen.

Tarvitaan kuitenkin vielä johonkin. Veljentytär sanoi että sairaaloissa on lähettejä. Kudosnäytteistä pitää saada laboratoriotulokset leikkauksen aikana. Lähetti hakee näytteen ja vie labraan. Ja sitten on ruokalähetit, jotka kuljettavat ruokaa ravintoloista kotiin ja konttoriin. Eilen kun tulin myöhään kotiin, oven takana oli Woltin paperikassi ja siinä kaksi pakettia jäätelöä. Joku samasta rapusta oli ilmeisesti tilannut jäätelöä kotiin, ja tavara toimitettu virheellisesti meidän oven taakse. Oli jäätelö sulanut siihen.

Niin se on. Uusia ammatteja tulee ja vanhoja häviää historian hämärään. Joskus myös joku vanha ammatti saa uutta nostetta. Viimeksi muistan kuulleeni että suutaripalveluja käytetään taas paljon. Ihmiset haluavat taas pitää huolta kengistään. Ostavat mieluummin laatua. Ekologinen ajattelu ja kestävä kehitys ovat nostaneet vanhan ammatin taas arvoonsa.

Viime viikkoina mediassa on ollut paljon puhetta turkistarhauksesta. Sitä on puolustettu ammatin laillisuudella ja pitkällä perinteellä. Mutta pikku hiljaa ala tulee tiensä päähän. Tekijöiden on keksittävä muu toimeentulo. Muuttuva ympäristö tuo onneksi lisää mahdollisuuksia. Uusia viljelykasveja, joita ei ennen ole täällä voinut viljellä, vihreää sähköntuotantoa, myös hyvinvointiala ja matkailu voi tuoda uusia alkuja.

Ajelin puolen Suomen läpi Varsinais-Suomesta Keski-Suomeen. Loppumatkan siirryin pois valtatieltä pienemmille teille. Ajoin Orivedeltä Mäntän, Multian ja Uuraisten kautta Saarijärvelle. Ihailin hyvin kasvavaa metsää, peltoja, järviä, kumpuilevaa maastoa. Multian sijainti on uskomattoman kaunis kapealla kaistaleella vesistöjen välissä. Ajattelin, mikä elämys olisi kokea ja nähdä tällaisia paikkoja jollekin aasialaisen miljoonakaupungin asukkaalle, joka ei ole kuullut hiljaisuutta tai tuulen ääntä ainaiselta melulta, kenties koskaan kokenut tilannetta, missä ei näe ketään muita. Miten ainutlaatuinen, kaunis maa meillä onkaan. Pidetään siitä huolta. Arvostetaan sitä ja toisiamme. Mennään eteen päin.

Pysy mukavuusalueellasi!

Aina sanotaan, että on syytä poistua omalta mukavuusalueelta. Se on avartavaa, kehittävää, kaikin puolin hyväksi ihmiselle. Höpöhöpö, miksi ihmeessä? Ei tuotakaan elämänohjetta kannata nyt niin tosissaan ottaa. Kyllä ihminen – ainakin tämänikäinen – jo aika hyvin itsensä tuntee ja tietää, mistä tykkää, mikä itselle sopii ja toisaalta mistä ärsyyntyy, mikä aiheuttaa epämukavuutta ja pahaa oloa ja mieltä. Ja sen takia pysyy ihan mieluusti omalla mukavuusalueella ja nauttii juuri siitä.

Ymmärrän toki että erityisesti nuoren ihmisen on syytä poistua omalta mukavuusalueeltaan. Eihän muuten voi edes tietää, mistä pitää, mikä ja minkälainen on tai saa rohkeutta kasvaa ihmisenä. Ja tietyssä määrin silmät ja ovet kannattaa pitää auki uusille asioille ja kokemuksille koko eliniän. Mutta sanotaanko että jos nuoren ihmisen kannattaa poistua omalta mukavuusalueeltaan 80% ja pysyä siellä 20%, niin suhdeluku on vanhemmiten toisin päin.

Minä esimerkiksi tiedän että en viihdy rantalomalla (tylsää). Voin olla sellaisella yhden päivän. Ahdistun rantatuolissa. Ei siis kannata mennä rantalomalle. Myöskään isot massatapahtumat eivät sovi minulle tai jos menen sellaiseen, minun pitää istua jossakin taaimmaisessa nurkassa, mistä pääsen poistumaan nopeasti muihin törmäämättä. Tai sitten etupenkissä, että voin kuvitella ettei täällä muita olekaan. En pidä autolla ajamisesta kaupungin keskustassa (stressaavaa) tai moottoriteillä (tylsää). Sellaiset pienet kylätiet käy.

Kyllä on ihmisen paras etsiä itselleen sopiva mukavuusalue. Rakentaa siihen suoja-aita ympärille ja pysyä siellä sisällä osaansa onnellisena ja tyytyväisenä. Aitaan voi porata pieniä kurkistusluukkuja ja niistä rohkeina hetkinä varovasti kuikuilla ulkomaailmaan. Näin on.

Aina voi aloittaa alusta

Papalla oli tapana sanoa, että ”aina voi aloittaa alusta”. Minä kysyn, pitääkö, ja miksi tässä elämässä pitää aloittaa niin monta kertaa alusta?

Tätä mietin ensimmäisellä juoksulenkillä ties kuinka pitkään aikaan. Voiko sitä edes juoksuksi sanoa? Nopeaa lyllertelyä? Pohdin miten monta kertaa elämässäni olen aloittanut lenkkeilyn. En tiedä vastausta, mutta monta kertaa. Ja aina alusta aloittaminen on yhtä tuskaista. Ei, se on joka kertaa tuskaisempaa. Ainakin tässä iässä.

Nuorempana juostessa heiluivat vain rinnat. Nyt tunnen hölskyntää vatsassa, käsivarsissa, poskissa. Takapuolessa en, kun sitä ei enää ole, on vain takalauta, se ei hölsky. Toisaalta uskottelen itselleni että jokaisessa hölskyessä juoksupolun varteen tipahtaa läskiä.

Edellinen lenkkeilyn aloittaminen oli huomattavasti mukavampi tilanne. Poika oli silloin kuudennella. Päätimme yhdessä aloittaa lenkkeillyn. Oli kesä. Käytiin pururadalla juoksemassa ja ruutuvihkoon poika merkitsi lenkit.

Stoppi kaikkeen korkeasykkeeseen liikuntaan tuli 20-luvun alussa, kun aloin saada urtikariaoireita, jotka oma hiki aiheutti. Olin yltäpäältä kokovartalonäpyillä lenkin jälkeen. Allergialääkäri sanoi, että vaiva katoaa itsekseen jossakin vaiheessa. Nyt huomaan ilokseni sen kadonneen. Näppyjä ei tule lenkin jälkeen. Toivottavasti vaiva pysyykin poissa forever. En tiedä, pystyisinkö, jaksaisinko, haluaisinko aloittaa enää alusta.

Uskomatonta, miten huonosti tässä iässä keho kehittyy, suorituskyky paranee. Olen koko kesän käynyt tekemässä porrastreeniä. Juossut kolme kertaa viikossa 68 rappua kolme kertaa ylös, kävellyt alas. Ainoa kehitys, minkä olen huomannut, on se että enää pohkeet eivät kipeydy. Ensimmäisten treenien jälkeen pohkeet olivat monta päivää tulessa. Mutta hengästyin aivan yhtä paljon kesän lopussa kuin alussa, olin aivan yhtä väsynyt portaiden yläpäässä. Suoritus ei siis kehittynyt suuntaan eikä toiseen. Vaikutusta ei näkynyt myöskään vaa’assa.

Ehkä pitää vain hyväksyä tämä. Vaikutuksia ei ehkä näy, suoritus ei käy helpommaksi, mutta ehkä kuitenkin ”rääkistä” on elimistölle jotakin näkymätöntä hyötyä.

Lähdin omalle lyllerryslenkilleni. Ohi vilahtelivat Helsinki City Run -tapahtuman maratoonarit. Katua ylittäessäni sanoin toimitsijalle meneväni vähän hitaammalle ja lyhyemmälle lenkille. Hän totesi että ”kunhan liikkuu, se on tärkeintä”. Näin on.

Poika innostui ajatuksesta juosta maraton. Siihen haasteeseen en lähde! Siitä ruutuvihosta jää kyllä minun suoritukset puuttumaan – lyllertäjäjuoksijan möngerrysmetrit.

Impaten

Tiskipöydän alakaappi, se missä roskalaatikot sijaitsevat, jatkoi haisemistaan. Päätin tehdä perusteellisen putsauksen. Alakaapissa on mekanismi, missä bio- ja sekajäteastian päälle tulee automaattisesti kansi, kun alakaapin ovi suljetaan. Tajusin, että en ollut koskaan – olemme asuneet tässä vuodesta 2000 – pyyhkinyt kannen alapintaa! Sieltähän se haju oli peräisin. Kannen alapuoli oli mustan töhnän peitossa.

Ihmetyttää, miten en ollut tajunnut putsata sitä aiemmin. Eipä sikäli että vasta joku aika sitten tajusin että en ole koskaan pessyt erityisemmin korviani. En ole saippuoinut ja hinkannut korvanlehtiä. Jotenkin olen ajatellut että kyllä ne siinä automaattisesti hiustenpesun yhteydessä peseytyvät, kun sampoota valuu korviin. Havahduin asiaan käydessäni naapurissa kauneushoitolassa. Ihonpuhdistuksen yhteydessä hoitaja puristelin korvan sisälehdeltä epäpuhtauksia. Miltähän siellä mahtoi näyttää? Toivottavasti ei samalta kuin biojäteastian alakannella, joka oli ollut 23 vuotta puhdistamatta. Korvat ovat olleet sentään 55,5 vuotta puhdistamatta!

Kosmetologi tekee lopuksi hyvältä tuntuvaa lymfahierontaa kasvoihin. Lymfahieronta on paras osuus. Niinpä ilahduin, kun löysin lähitienoolta varsinaisen lymfahoitajan. Hänellä oli kolmen kasvolymfan tarjous, ostin oitis. Kerran olen jo käynyt, keskiviikkona on seuraava kerta. Yritän pysyä hereillä koko nautinnon ajan, vaikka meinaan nukahtaa. Herään omaan korahdukseeni. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan kasvolymfaa. Se on paras anti-age hoito mitä tiedän!

Juttelin ystävän kanssa puhelimessa, miten kesä on mennyt. Ensin tulee noin puoli tuntia kestävä jakso, missä hän kertoo 15-vuotiaan poikansa jalkapalloasiat ja mopoajelut ym. Kuuntelen sujuvasti, päästän ihastelevia kommentteja väliin. Mietin, että onneksi hänellä on vain yksi lapsi, jos olisi enemmän, puhelu kestäisi monta tuntia. Sitten päästään muihin asioihin. Ystävä kertoo maalanneensa talonsa jalkalistat. Ja miten se oli raikastanut tunnelman koko huushollissa. Minäkin kerroin suunnitelleeni maalaushommia, tosin ajattelin teettää ne. Pojan huoneesta pitäisi maalata yksi seinä, ja olohuoneen ikkunapäädyn haluaisin maalauttaa korkeakiiltoisella, niin että ikkunoista tuleva valo kertautuisi.

Puhelun jälkeen jäin miettimään, josko en sittenkään teettäisi maalaushommaa. Seinänmaalaus on kansalaistaito, joka jokaisen on syytä osata. Poika oli tulossa armeijasta viikonloppulomalle. Hän saisi maalata huoneensa seinän itse sunnuntaina, ennen armeijaan paluuta. Ja itse voisin maalata olohuoneen päädyn.

Sunnuntaina säntäsin rautakauppaan heti aamulla, kun se aukesi. Ostin maalit, telat, suojapaperia ja maalarinteippiä. Rautakaupan myyjät ovat asiantuntevia ja avuliaita. Keksin kysyä, millä tarrat olisi kätevä irrottaa. Poika oli joskus pienenä liimannut ovensa täyteen tarroja. Tarranpoistoon olikin olemassa tehokasta tököttiä, Ksyleeniä. Purkki sitä siis ja kotiin hommiin.

Voi taivas miltä se Ksyleeni haisi! Imppasimme sitä pojan kanssa ja rehkimme oven kanssa. Mutta haju korreloi hyvin tökötin tehoa – tarrat sai irti – ja kaiken kukkuraksi ovea ei edes tarvinnut maalata uudelleen. Siitä tuli kuin uusi, kiiltävä ja puhdas.

Poika opetteli laittamaan suojateippaukset ja maalasi seinän. Minä ryhdyin toiseen urakkaan. Koska minun piti maalata myös katto siltä kohtaa, totesin että päähän täytyy laittaa jotakin, muuten hiukset ovat maalissa. Löysin vanhan beessin baskerin, uhraisin sen. Korkeakiiltoinen maali ei ole vesiliukoista, joten en saisi niitä tahroja pois vaatteistani. Silmien suojaksi laitoin uudenvuodenrakettien ampumisessa käytettävät suojalasit ja päälle vanhan hihattoman mekon. Olisi pitänyt valita joku hihallinen, totesin myöhemmin, kun poistin tärpätillä maalitahroja käsivarsista.

Rankkaa puuhaa maalata kattoa! Minulla oli kyllä pitkä varsi telaan, mutta totesin pian että parempi kuitenkin maalata A-tikkailla seisten ilman jatkovartta. Siinä vain väsyy kädet, ja kaikki! Olin hiestä märkä. Ja varmasti aika hupaisa näky baskerissa ja suojalaseissa.

Illalla istahdin ihailemaan kätteni jälkiä. Aurinko heijastui maalipinnasta kuten olin kuvitellutkin. Saakeli! Huomasin kohdan, mitä en ollut maalannut ollenkaan! Ja tuolla ja tuolla ja tuolla! Tarkemmin katsottuna katto näytti läikikkäältä. Ei muuta kuin alusta. Tela esiin, suojavaatetus päälle ja aukkoja paikkaamaan. Uudestaan tärpättipesu kasvoille ja käsivarsille, suihkuun, korvia unohtamatta.

Oi taivas olin väsynyt nukkumaan mennessäni. Nukahdin. Pian kuitenkin heräsin, enkä meinannut saada unta. Koko koti haisi maalille ja tärpäille ja tarranpoistoaineelle, vaikka kaikki ikkunat olivat auki. Olokin tuntui heikolta, olinhan impannut koko päivän kemikaaleja kehooni.

Sitä paitsi maalia jäi jäljelle. Pitäähän se käyttää! Tänään maalaan toisenkin ikkunan ympäristön korkeakiiltoisella.

Taiteiden yö omalla tavalla

Loppukesän hiljaisuus mökillä. Ohi lipattelee vain harvakseltaan purjeveneitä, muutaman kerran viikkossa merivartioston pikavene, joka heittää isot laineet rannalle. Viime viikon ei-sittenkään-niin-paha-kohumyrksy on heittänyt soutuveneen poikittain kivikkoon. En saa sitä yksin siirretyksi, mutta tyhjennän veden ja vien pois airot ja muut irtotavarat. Vene on sinänsä tukevasti uusilla sijoillaan, joten siitä ei huolta, olkoon siinä, mutta veden, tuulen, luonnon voima on aina yllättävä. Puista on tipahtanut yllättävän vähän oksia, eikä edes kovin isoja. Ehkä nämä vanhat paksurunkoiset rannikkomännyt ovat nähneet jo niin monta myrskyä että enää ei riitä oksia tiputettavaksi.

Valmistan pikku hiljaa mökkiä talviunille, vaikka siihen ei vielä varsinaista kiirettä olekaan. Pesen pyykkiä, siirrän varastoon sellaisia ulkohuonekaluja, mitä ei enää tarvita. Samaistun vahvasti niihin vanhoihin ihmisiin, jotka eivät enää vaivaudu poistamaan joulukoristeita ollenkaan – kohtahan se joulu taas kuitenkin on. Samoin kuin heihin, jotka eivät enää kesäkalusteita siirtele. Miksi kaikki aloitetaan aina alusta? Olen väsynyt aloittamaan alusta. Ja sitten jo hetken päästä lopettamaan.

Vastahan nämä esille laitoin. Muistan jo silloin keväällä ajatelleeni, kannaattaakohan, tuskin kukaan tässä koko kesänä istuu, eikä istunut! Nyt putsasin samat tuolit ja pöydät ja siirsin talvivarastoon. Ensi kesänä tuskin niitä enää vaivaudun esille ottamaan pelkäksi kaunistukseksi. Laitan vain ne tuolit ja pöydät, joilla tiedän varmasti olevan käyttöä.

Pesin kylpytakit. Miehen takin taskuun oli jäänyt nenäliina. Tyypillistä! Kutsun nenäliinamyttyjä ”tuppeloiksi”. Tuppeloita löytyy sieltä missä mies on liikkunut. Niitä tippuu taskuista ja jää myös pyykin joukkoon. Olen kuin sadun lapset, jotka löysivät kotiin narukerää seuraten. Minä löytäsin ”tuppeloita” seuraten miehen luo.

Seuraavassa pyykkikuormassa oli oma moka: puuhailushortsien taskuun unohtunut sisalnarun pätkä. Siitä oli levinnyt vaatteisiin muutaman sentin pituisia pätkiä, vähän niin kuin hiuksia. Ajattelin jo, olenko vanhingossa pessyt oravan tai muun pikkueläimen mistä karvat? Voisiko orava pompahtaa pesukoneeseen niin että en huomaa? Nyt ovat keittiöpyyhkeet ja kangasservietit puhtaat mutta paperinöyhtän ja sisalkarvan peitossa. Kiva.

Jaksaisiko vielä kivuta katolle? Harjata katot neulasista ja putsata rännit. Tuuli on kyllä aika kova, ehkä ei kannata tällä säällä. Sää on aina näppärä exit.

Kun tätä kirjoitan, on Helsingissä Taiteiden yö. Mietin, menisinkö? Sitten muistan, kammoan väkijoukkoja, miten osallistua Taiteiden yöhön etäältä ja pienimuotoisesti, ihmisiä vältellen. Ei taida onnistua. Jään tänne, lämmitän saunan. Vietän oman taiteiden yön. Ehkä jopa keksin oman taideteoksen!

Kesällä päähän pätkähti hieno idea. Päätin tehdä kanaverkosta hahmon pihalle. Täyttää kanaverkkoukon haravointijätteellä, kastella ja istuttaa päälle sammalta. Tavoitteena sammalukko. Yhden illan ukkoa väkersin. Sisälmys oli en verran raskas, että kanaverkkoukko kupsahti nurin. Kyllä harmitti. Kun vein pihatuoleja varastoon, siellä oli tallessa kanaverkkohousut.

Taidan köllähtää seuraavaksi sohvalle. Olenpa kuormittunut! En vain tiedä mistä. Ja onko sillä väliä. Unohdin ostaa kaupasta karkkia! Tekisi mieli hyvää.

Kesä loppuu, oletko valmis

En ole.

Kriisin paikka. Miten kesä taas lurahti kuin pissat housuun äkkiä ja asiaan mitenkään varautumatta. Ensin on kaikki hyvin ja hauskaa, ja sitten yhtäkkiä on vain märkä pissa housussa, kesä loppu. Päivät eivät enää lämmitä, yöt ovat pimeitä kuin mörökölli. Päällimmäisenä tunnetilana on haikeus. Taas on elämässä yksi kesä vähemmän, montako niitä on ylipäätään jäljellä.

Miiru-kissa ei halunnut lähteä mökiltä kaupunkiin. Jos hoksasi että ollaan lähdössä, karkasi naapurin puolelle eikä tullut tuntikausiin. Piti tehdä harhautuslähtöjä. Lähdettiin muka autolla pois, jätettiin kissalle ikkuna auki. Kissa kuuli että nyt ne meni ja palasi sisälle mökin lämpimään syömään ja aurinkoläikkään nukkumaan. Hiljaa takaisin, ikkunat ja ovet kiinni, kissa kiinni, autoon ja kotiin. Kissa tarttui vielä viimeisenä oljenkortenaan pitkillä kynsillään kiinni mistä sai. Tai vaikka ei edes saanut, yritti raapia kiinni otetta lattiasta, harasi vastaan, älkää viekö, minä jään tänne. Oli aina aikamoinen manööveri lähtö.

Nyt kissa on haudattu mökkitontille. Sai jäädä lempipaikkaansa ikuisiksi ajoiksi. Ei tarvitse enää piiloutua ja hangoitella vastaan.

Mutta minusta on tullut Miiru. Pitkiä kynsiä minulla ei ole, mutta henkisillä kynsilläni tartun kiinni mereen, kallioon, sammaleeseen, raikkaaseen ilmaan, hiljaisuuteen, sateen ropinaan, tuulen huminaan, laineen liplatukseen, tulen rätinään, saunan kuumuuteen, veden kylmyyteen, yön pimeyteen, aamukasteeseen. Pelottaa päästää irti kesästä, astua askel kohti talvea.

Kunpa elämässä olisi Pause-näppäin!

Helmikaulakoru

En ole kovin innokas korujen käyttäjä. Vasemmassa nimettömässä pidän vihki-ja kihlasormusta sekä pojan syntymän kunniaksi saatua sinisafiirisormusta. Nämä kolme sormusta ovat yleensä aina kädessäni – ainakin ihmisten ilmoilla kulkiessa. Illalla kotona tai mökillä ollessa saatan nekin jättää pois.

Joskus intoudun pitämään muita sormuksia. Suosikit ovat mummon vanha rubiinisormus, jota ihailin pienenä tyttönä hänen kädessään sekä itse korukaupan vintage-hyllystä ostamani iso pyöreä sormus, en muista enää mikä se kivi on, joku puolijalokivi, mutta pidän sitä hyvää onnea tuottavana ”onnensormuksenani”.

Kaulakoruja lakkasin käyttämästä, kun atopia korvensi ihoa kaulalla ja kaikki hankaavat ketjut alkoivat tuntua ikäviltä. Piironginlaatikkoon ovat jääneet huomenlahjaksi saatu akvamariini ja kultainen vintagemedaljonki, johon olen laittanut pojan ja miehen kuvat. Korvakoruja tulee käytettyä todella harvoin. Ja mitään ”asiallisia” korvakoruja minulla ei oikeastaan olekaan, enemmän sellaisia ei-aitoja, isoja, roikkuvia pukukoruja.

Suurin syy sille että en käytä koruja on elämäntapa. Pitäisi elää sisäsiistiä hienosto- tai konttorielämää että koruja voisi käyttää. Jotenkin aina päädyn äitivainaan sanoin ”ryntyhommiin”, ja niissä korut ovat vain tiellä ja haitaksi. Korut päällä on vähän hölmöä lähteä verkkoja nostamaan tai kanttarelleja poimimaan.

Sitä paitsi jotkut korut vanhentavat.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1986. Vanhempani kysyivät, mitä haluaisin yo-lahjaksi ja vastasin että helmet. Sain kauniit, valkoiset helmet. Juuri sopivan pituiset, lyhyet. Pidin niistä ja pidin niitä paljon silloin parikymppisenä. Sitten ne jäivät korurasiaan vuosikausiksi. Helmet tuntuivat vanhentavan, tuli vanharouvaolo.

Vähän sama asia on silmämeikillä. Jossakin kohtaa elämää luomiväri tuo lisää ikävuosia, toisessa ikävaiheessa vie vuosia. Tai turkki. Sopii nuorelle tai vanhalle, mutta siinä välissä vanhentaa. Paitsi että nythän ei enää tietenkään voi pitää turkkia lainkaan, enkä missään tapauksessa enää sellaista ostaisi. Minusta eläimet eivät kuulu häkkiin – ei eläintarhoissa eikä turkistarhoissa eikä tuotantolaitoksissa.

No niin, takaisin koruihin. Olen kuitenkin päättänyt ottaa yo-helmet taas käyttöön. En enää välitä vanhentavatko ne. Tai ehkä olenkin juuri siinä taitekohdassa että ne eivät enää vanhenna, nyt ne nuorentavat, saavat ihon hehkumaan ja kaularypyt katoamaan. Sitä paitsi helmet eivät hierrä ikävästi ihoa. Ne tuntuvat pehmeiltä ja ihanilta.

Loppuelämäni voin ihan hyvin näyttää töölöläisrouvalta – en asu Töölössä. Ehkä minua aletaan myös teitittelemään ja antamaan istuinpaikka ratikassa. Pitäisiköhän myös laittaa silkkihuivi päähän niin että sitoo sen kiinni leuan alle? Ja alkaa käyttämään kovapintaista käsilaukkua käsivarrella? Sillä voisi kopauttaa taskuvarasta päähän.

Uudissanat

Asiat muuttuvat ilmiöksi, kun niiltä kuvaamaan keksitään sana.

Tämän päivän (14.8.) Hesarissa on artikkeli tylsistymisestä. Sanaa ”boredom” – tylsyys – käytti Charles Dickens kirjassaan Kolea talo vuonna 1853. Tämän päivän ilmiö on boreout, vastakohta burnoutille. Ihminen, joka tylsistyy työssään.

Ihminen tasapainoilee tylsyyden ja uupumuksen välillä. On elämänvaiheita, joihin kasautuu liikaa asioita ja toisia, vastakkaisia vaiheita, tylsiä ja ehkä yksinäisiäkin. Olemme myös ihmisinä erilaisia. Toiset kaipaavat elämäänsä paljon sisältöä, nauttivat kiireestä, toiset stressaantuvat helpommin, kaipaavat suvantoja. Heidän kalenterinsa on täysi jos päivässä on yksi merkintä. Tai viikossa.

Itse olen jälkimmäinen. Väsyn helposti sosiaalisissa tilanteissa, vaikka tulenkin hyvin toimeen ihmisten kanssa enkä ole ujo. Kartan mielelläni paikkoja, joissa on paljon ihmisiä ja hälinää. Messut ovat pahin mahdollinen paikka! Tai Stockmannin Hullut päivät. Ja isot kesätapahtumat tai konsertit. Olen pienten tapahtumien ystävä. Ja reunapaikkojen. Lähden liikkeelle mielelläni sesongin ulkopuolella. Parasta aikaa kotimaan matkailulle on muuten elokuun loppu, kun koulut ovat alkaneet. Matkailukohteiden kannattaisi panostaa eläkeläisryhmiin elokuun lopussa.

Olemme myös kotona ottaneet käyttöön uudissanoja huumorimielessä. Kun retkahdamme sohvalle suoratoistopalvelujen pariin tai päiväunille, toteamme olevamme erittäin kuormittuneita. Jos ryhdyn siivoamaan, kun toinen katsoo urheilua, maalitan. Boredomiin en ole vielä sairastunut. Tylsää minulla ei yleensä ole.

Pölyävät leikkikentät

Joskus tulee leikillisesti mieleen, kaappaako joku ajatuksiani, koska jokin asia jota olen pohtinut lukee seuraavan päivän lehdessä. Näin kävi taas tänään.

Kävin Ullanlinnasta Munkkivuoreen kampaajalle. Matkaa kertyi reilut 10.000 askelta. Pitäisi useammin lähteä kävelemään kaupunginosiin, missä normaalisti ei liiku. Kävelin läpi Töölön puistojen. Ihastelin upeita ruusuistutuksia ja ihmettelin Sibelius-monumentin putkistoja. Heti upeiden ruusujen jälkeen oli verkkoaidalla reunustettu pölyävä hiekkakenttä ilman puita tai mitään vihreää, ja siellä ne samat laitteet, jotka ovat jokaisessa leikkipuistossa. Varmasti turvallista, mutta onko mielikuvitusta kehittävää, onko kenellekään kiva paikka olla. Varmasti kelpaa kun ei ole paremmasta tietoa, mutta eikö pitäisi pystyä parempaan? Tulee mieleen Timo Kiiskisen laulun Plussapisteiden maa sanat: ”pieni poikani, anna kätesi, mennään yhdessä tekemään hiekkakakkuja pimeään”. Nyt on sentään kesä, mutta leikkikentät eivät takuulla muutu paremmiksi paikoiksi marraskuussa.

Jäin tuijottamaan leikkikentän ankeutta ja pohtimaan omaa lapsuuttani. Aikakautta, jolloin leikkikenttiä ei edes ollut. Leikimme pihoilla ja metsissä ja rannoilla; lumikasoissa ja talojen katoilla. Maaseudulla ei ollut erillisiä paikkoja leikkimiseen, mutta oli mielikuvitusta. Mieheni on elänyt lapsuutensa kaupungissa, mutta ei hänkään muista erillisiä leikkipuistoja. Koulun pihalla oli kiipeilyteline, kerrostalon pihalla keinu ja hiekkalaatikko.

Tämän päivän (10.8) Hesarin pääkirjoitussivulla on kolumni, jonka kirjoittaja muistelee kaiholla kesäisellä Ruotsin matkalla kokemiansa leikkipuistoja. Ne olivat erilaisia, niissä oli käytetty mielikuvitusta, rakennelmat esteettisesti kauniita ja usein leikkipuiston kulmassa pieni kahvikoju, mistä sai falafeleita, hodareita ja jäätelöä. Vanhemmatkin viihtyivät. Leikkipuistoissa oli eri teemoja, oli historiallisia tai vaikka kädentaitoja opettavia. Rakennelmat eivät olleet muovisia ja teollisia, ne olivat pärekattoisia ja puisia.

Silloin kun oma lapsi oli leikkipuistoiässä muistan kiinnittäneeni huomiota lomamatkalla Dubaissa ostoskeskusten leikkipaikkoihin. Siellä oli keskikäytävällä vähän väliä lasten leikkipaikkoja. Äidit kiertelivät kaupoissa, lapset viihtyivät leikkipaikalla.

Ehkä tässä olisi jälleen asia, joka vaatisi uudenlaista ajattelua ja näkemystä. Tehokkuus ja helppohoitoisuus tekevät joskus miljööstä ankean ja tylsän, tarvitsemme mielikuvitusta rikastuttavia paikkoja niin lapsille kuin aikuisille. Pölyävät, varjottomat hiekkakentät eivät ole sitä, niitä on kaupungissa aivan liikaa. Puhumattakaan penkkien vähäisyydestä. Ihan kuin pelättäisiin että ihmiset jäävät istumaan ja viihtymään.

Kesällä kehittelin mielessäni keinupuisto ajatusta. Aluetta, jossa olisi paljon erilaisia keinuja. Ovathan keinut vähän niin kuin saunat, suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Keinuminen rauhoittaa, kiikkutuolissa istuminen on hyvää liikuntaa vanhalle pitää edes pohkeet toiminnassa, puutarhakeinuja on monenmoisia, sellaisia jossa voi istua monta vastakkain tai entäpä perinteiset isot keinut, joissa seisotaan ja vauhti kasvaa hurjaksi. Keinupuistoalue sopisi hyvin esimerkiksi Oodi-kirjaston ja Musiikkitalon luo. Aion ehdottaa lokakuussa, kun kaupunki kerää asiakkaiden kehitysehdotuksia netissä.

Inhokkini ikinuori

Anteeksi, kun en ole ennättänyt kirjoittamaan. On ollut kesämielentila päällä, ei ole ollut kirjoitushaluja. On ollut kiva olla teillä tietymättömillä. Välillä olen kyllä kirjannut huomioita ja tunnelmia ylös kännykän muistiin, jos niistä vielä tekisi mieli joskus kirjoittaa. Mutta nyt tuli vastaan asia, josta voisi omia ajatuksia tuoda julki. Ja ulkona tekee tuloaan myrsky, jonka piti tulla jo eilen, on hyvä hetki kirjoittaa.

Nykyään ei tarvitse itse vaivautua miettimään mitä haluaa tai tarvitsee, algoritmi kyllä tietää ja kertoo! Viime viikolla se ehdotti että ostaisin ”sittingsuiten”. Sellainen tosi-iso tuulen- ja sateenpitävä takki, kätevä säällä kuin säällä ja niitä on monenlaisia kivoja kuoseja. Melkein jo sittingsuiten tilasin, mutta sitten keksin ehdottaa miehelle että voisi olla hyvä hänelle. Mies on lähdössä ensi viikolla kuvauksiin ja siellä ollaan liikenteessä eri vuorokaudenaikoina. Voi olla kylmä, sadetta, mitä vain. Sittingsuit sopii juuri sellaisiin epämääräisiin olosuhteisiin. Mies innostui. Lähti äsken noutamaan pakettia kaupasta. Mielenkiinnolla odotan, onko hyvä. Jos on, ehkä tilaan itsellenikin.

Eilen algoritmi puolestaan ehdotti että menisin katsomaan elokuvan Book Club – uusi luku. Innostuin. Siinä ikääntynyt naisporukka lähtee Italiaan. On ihan virkistävää ja mielenkiintoista, kun näyttelijät ovat ”vanhoja rouvia”. Mutta seuraavaksi minua rupesi ärsyttämään. Edustavatko nämä kauneusleikatut amerikkarattaret sellaista ikääntymistä mitä itse arvostan tai haluan?

On tietenkin väärin ja epäreilua arvostella elokuvaa pelkän trailerin perusteella, mutta rohkenen silti esittää mitä ajatuksia se tuo mieleeni. Minun mielestäni Amerikassa ikääntyminen on sen kieltämistä. Siellä presidenttiehdokkaaksikin voidaan asettua lähes satavuotiaana. Vaikka elämänkokemus on varmasti ihan tapissa, on päivänselvää että sen ikäisenä ei uudet ajatukset ota tulta. Vaikka ihoa saadaan oiottua, pään sisälle ei voida vaikuttaa. Mielestäni he, joiden tehtävä on johtaa maata kohti uusia aikakausia, pitäisi olla valittu heidän joukostaan, jotka sen tulevaisuuden myös elävät.

Globalisaation huono puoli on se että sillä, kuka on Yhdysvaltojen presidentti on vaikutusta myös meihin. Ennen vanhaan oli lähes sama kuka mitäkin maata johti, mutta nykyisessä systeemissä ollaan paljon enemmän samassa veneessä, ja joku ”hullu” voi saada kaiken raiteiltaan, niin kuin nyt on nähty itänaapurin kanssa. Ykskaks meni ihan möllysmaihin kaupankäynti, matkailu, kulttuuri. Rauha katosi. Tilalle tuli viha ja epäluulo. Kaikki yhdessä helmikuisessa yössä, yhden miehen toimesta.

Takaisin asiaan eli siihen elokuvaan. Onko niin että siinä jälleen esitetään, miten ikä ei merkitse mitään, aina voi rakastua, juhlia, pitää hauskaa, höpsötellä, pukeutua nuorekkaasti, ikä ei paina, ollaan kauniita ja nuoria ikuisesti, ei harmaannuta eikä rypistytä, amen. Seen that, been there. Toivoisin jotakin muuta. En halua että minulle tyrkytetään ikinuoren roolia.

Vaikka kamppailen itse ikääntymisen kanssa, sen hyväksymisen kanssa että peilissä katsoo joku muu, vaaka on mennyt sekaisin ja vaatekaupat myyvät vääränlaisia vaatteita, en halua lääkkeeksi ja lohduksi uskomusta ikinuorekkuudesta ja pinkeästä ihosta.

Täytyy myöntää että ei myöskään kiinnosta sellainen tarina, missä vanhat esitetään vanhoina ja viisaina tietäjinä, elämänkokemusta ympärilleen ammentavina. Tai sitten vanha ihminen on höpsö, joka ei tyydy rooliinsa vaan karkaa vanhustentalosta ja lähtee viimeiselle odysseukselleen. Mielestäni nämä kaikki ovat tylsiä stereotypioita.

Voisikin olla viehättävää nähdä elokuva, missä pääosan esittäjä vain nyt sattuu olemaan vanha, eikä vanhuus olisi millään lailla teema.

Mies tuli kaupasta, sittingsuit on hyvä! Lupasi että voin lainata myös hänen takkiaan. Kysyin, oletko nyt ihan varma? Miettii vastausta.