Maailmanlopun paratiisi

En ole dystopioiden ystävä. Pelottava tulevaisuus ei ole mielilukemistoani, mutta viime vuosien tapahtumat yhdistettynä omaan ikään ovat pakostakin nostaneet mieleen, että mitä mitä kaikkea tässä voi edessä päin vielä olla. Mikä voi vielä mennä pieleen. Ilmeisen moni miettii samaa.

Yle Areena Tiedetrippi-ohjelman jakso Maailmanlopun paratiisi kertoo, kuinka amerikkalaiset superrikkaat valmistautuvat maailmanloppuun. Valmistautumisesta on tullut iso business.

Monella raharikkaalla Uusi-Seelanti on valikoitunut loppusijoituspaikaksi. He ovat ostaneet sieltä maata, ja hankkineet kansalaisuuden, joka on helposti ostettavissa, kun on riittävästi rahaa. Ideana on rakentaa muista riippumattomia, energiaomavaraisia, kaikin tavoin omavaraisia luxusbunkkereita.

Eräs yliopistomies otti erikoisen hyvin palkatun luentokeikan, ja päätyi esitelmöimään muutamalle superrikkaalle pankkiirille tulevaisuudesta. Pankkiirit halusivat tietää, mitä vielä voisivat tehdä selviytyäkseen tulevaisuudesta. Olisiko omalle henkivartiokaartille hyvä ratkaisu jonkinlainen rangaistuspanta kaulaan, että saisi heidät pysymään luotettavina? Osa ei luota enää edes aseisiin, ja opetettee jousiammuntaa.

Kansasissa sijaitsevassa luxusbunkkerissa on oma lääkäri ja hammaslääkäri. Onhan varsin kurjaa, jos tulee hammassärkyä eristyksissä ollessa. Koskaan kun ei voi tietää, kauanko bunkkerissa pitää olla. Kuinka monta vuotta lopun ajat kestävät.

Herranjestas. Kyllä meni taas yöunet näitä kuunnellessa! Ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mieleen tuli myös sattumalta näkemäni kohtaus televisio-ohjelmasta, joka kertoi alkeellisesti ja omavaraisesti elävästä perheestä. Siinä mies takoi itselleen uutta puukkoa, ja kertoi samalla, kuinka joku oli kommentoinut heidän elävän menneisyydessä. Mies vastasi, että hän luulee että he elävät pikemminkin tulevaisuudessa.

Sitten on heitä huolettomia. Siitä kertoo Netflixin dokumentti Golden Age. Siinä vieraillaan Miamissa sijaitsevassa luksusvanhustenkodissa. Siellä on joka päivä Happy Hour. Yksi asiakkaista kulkee kruunu päässä ja valtikka kädessä, ja vaatii muita kutsumaan itseään Hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen. Kuukausimaksu on noin 5000 dollaria, olo niin kuin asuisi hienostohotellissa. Tosin täältäkin pitää lähteä, jos tarvitsee erikoissairaanhoitoa. Joka tapauksessa tämä porukka on kuitenkin jo sen verran oman tiensä päässä, että ei tarvitse enää huolehtia maailmanlopusta. Oma loppu taitaa tulla ennen sitä.

Normaali

Sekalaista horinaa, suosituksia, nuotiota ym

Ihmisen eri ikävaiheet ovat kuin juna, joka puksuttaa päälle, valoa ei näy tunnelin päässä eikä ikäjunan tulolle mitään voi, vaikka kuvittelee voivansa. Voi vain todeta, että saakeli, tuli se sitten minullekin tämä sama. Niin kuin kaikille muille ennen minua ja minun jälkeeni. Vaikka ne eivät vielä sitä usko, luulevat ettei se heitä koske, niin minäkin luulin aikoinani. Koskee se. Kaikkia.

Viimeisin uutinen vanhenemisessa on suun kuivuminen. Yhtenä päivänä huomasin että miten ihmeessä suu on kuiva, eikä sillä ollut mitään tekemistä janon kanssa. Kieli vain tuntuu kuivaneelta. Yhtäkkiä sain selityksen sille, miksi anopilla oli suupastilleja. Niitä käytetään vissiin suun kuivumisen tunteen poistamiseksi, jassoo. Minä kokeilin muuta. Tuikkasin pikku nokareen kookosrasvaa suuhun. Olen kuullut että kookosrasva tekee myös hampaista valkoisempia. Että jossakin päin maailmaa olisi käytössä tällainen suunhoitotapa, joten ehkä siitä rasvasta voi olla sellaistakin etua, tiedä häntä.

Paitsi voihan suun kuivuminen johtua lääkityksestä. Vahva histamiinilääkitys käytössä, ehkä se aiheuttaa suun kuivumisen.

No ei nyt ollut tarkoitus kirjata ylös vain näitä vanhenemisoireita. Päinvastoin, alkuperäinen ideani oli tehdä positiivisia havaintoja nykyajan ilmiöstä, ettei mene aika ainaiseen valitteluun ja ihmettelyyn, miksi asiat oli ennen paremmin tai ainakin toisin. Koska, höpöhöpö, eihän se tietenkään niin ole. Sekin on vain sellainen ikävaiheoire. Tässä iässä vertaa paljon nykyistä menneeseen. Se johtuu siitä että alkaa tippua kärryiltä. Nyt se vielä häiritsee. Uskoakseni tulee aika, jolloin se ei enää edes häiritse, näin olen ymmärtänyt. On vain ihan tyytyväinen siihen että junat ovat menneet ja kärrykin jättänyt tien poskeen.

Ne kehut. Olin kuunnellut joitakin podcasteja, mutta eivät olleet napanneet. Sisältö ei ollut mielenkiintoista, enkä jaksa kuunnella kikatuksia, käkätyksiä ja amatöörihöpinää. Mutta nyt olen löytänyt muutaman hyvän, joita voi kehua. Molemmat Yle Areenan ohjelmistosta: Anna Laineen opetukset ja Erika Rantasen tähänastinen elämä. Jälkimmäinen on fiktiivinen tarina, laadukkaasti käsikirjoitettu ja ammattinäyttelijöiden toteuttama, jaksot ovat noin 20 minuutin mittaisia, podcast kertoo kuvitteellisen Erika Rantasen elämästä. Anna Laine puolestaan on ihan oikea ihminen, toimittaja, diplomaatti ja vaikka mitä, ja hänen podcastinsa kertoo oivaltavasti omakohtaisin esimerkein siitä, miten maailma on muuttunut. Jaksot ovat noin 15 minuutin pituisia. Molempien näkökulma on noin 45-vuotiaan, että siinä menee vähän alakanttiin omasta näkökulmasta, mutta ei haittaa, on ihan ymmärrettävää ja samaistuttavaa vielä.

Erika Rantasen tähänastinen elämä on hyvä esimerkki positiivisesta kehityksestä. Tarkoitan nyt sitä, miten kuunnelmat ovat kehittyneet. Tämä on kuunnelman nykyversio. Miten loistavan hienosti toteutettu! Hienoa että kuunnelmat eivät ole kadonneet radiosta, se on hieno taiteen muoto, pidän siitä että voin kuunnella tarinaa, kuvitella sen mielessäni, eikä minun tarvitse katsoa. Pelkän kuuloaistin varassa kokemus voi olla paljon syvällisempi ja merkittävämpi. Tai ehkä minä vain olen sellainen. Ehkä kaikki eivät koe samoin. Joku voi nimen omaa haluta katsomiskokemuksen.

Tästä tulee mieleen kun ensimmäisen kerran havaitsin tarinan kuuntelemisen ihanuuden. Kustavissa järjestetään kesäisin Volter Kilpi -kirjallisuusviikot, ja niiden ohjelmistossa on ollut audiodraamoja. Se tarkoittaa sitä, että Tuulentuvan sali on täynnä hiljaa istuvaa yleisöä, lavalla on näyttelijä, joka istuu pöydän ääressä ja lukee tekstin. Siis lukee. Ei mitenkään erityisesti eläydy, ei varsinkaan näyttele. Se on hieno kokemus! Pidin siitä paljon.

Tarinoita kuunnellessa tulee vähän sellainen alkukantainen olo. Ehkä meidän geeneissämme ja selkäytimessä on kokemus nuotion äärellä istumisesta, ja siellä tarinoiden kertomisesta ja kuuntelemisesta.

Pikkutyttönä kävin aina kesäisin lastenleireillä, kaikki leirit kävivät, teemalla ja tyylisuunnalla ei ollut väliä. Ja parasta leirillä oli aina iltanuotio. Siellä lauletut laulut, kerrotut ja näytellyt tarinat. Vieläkin muistan, kuinka itse olin osallisena näytelmässä, joka kertoi aikakoneesta. Kerhon ohjaaja laitettiin aikakoneeseen, joka vei hänet ajassa taaksepäin. Minä putkahdin koneesta ulos lapsiversiona leiriohjaajasta.

Nyt tulikin leirinuotioikävä. Kaipuu mökin rantaan. Laitan sinne nuotion, paistan makkaraa. Aurinko laskee, laulan itsekseni vanhaa partiolaulua: ”ja me muistaen sankariaikaa, sadun tenhoon tunnemme taikaa, ja kun laulumme yön yli kiirii, lähi puutkin punervoi”.

Viime kesänä jäi nuotiot laittamatta ja makkarat paistamatta. On sellainen mielikuva että oli metsäpalovaroitus koko ajan, eikä nuotiota voinut sytyttää. Toivottavasti tänä kesänä sen verran sataa, että saa sentään nuotiota polttaa.

Normaali

Toksinen ikkunanpesu

Tässä nyt katselen olohuoneen ikkunaan paistavaa aamuaurinkoa. Pesin ikkunat eilen. Ja siinä ne nyt ovat, pesujäljet ikkunoissa. Taas kerran epäonnistuin!

Pesin ikkunat toksisesti. Se ei alkanut niin, mutta päätyi kyllä. Selkeä syy; inhoan ikkunoiden pesua. Se on minusta kotiaskareista epämielyttävin. Syitä on monia.

On epämukavaa keikkua ikkunalaudoilla, kurkotella, kannatella imuria toisessa kädessä samalla kun imuroi sälekaihtimia. Huojumista, pelkoa että kohta tippuu, sattuu, kaatuu. Mielessä on yhä, kuinka pojan päiväkotikaverin isä kuoli, kun tipahti tikapuilta. Tosin tuskin oli ikkunoita pesemässä. Todennäköisesti kattohommissa mökillä tai jotain, mutta siitä asti se on ollut mielessä, että niinkin voi kuolla, ihan helposti niks ja naks.

Ne sälekaihtimet! Niihin kerääntyy niin paljon pölyä ja niiden pyyhkiminen on rasittavaa.

Oma riesansa on sisustustyylissä. Asumme vanhassa kerrostalossa, missä on leveät ikkunalaudat. Toisin sanoen ikkunalaudat, mihin on kiva kerätä yhtä sun toista. Niinpä ikkunalaudat ovat täynnä tavaroita; kirjoja, valokuvia, lamppuja, matkamuistoja, ”tärkeitä” asioita. Eli ennen kuin ikkunoiden pesuun edes pääsee, ikkunalaudat on tyhjennettävä tavaroista ja ne pyyhittävä pölystä. Puolet ajasta taitaa mennä tähän rakkaan tavararoinan siirtelyyn.

Ja entäpä sitten kaikkialle pieniin nurkkiin ja koloihin tunkeutuva musta katupöly. Sen poistamisen toivottomuus. Jos on märkä rätti, musta vain leviää ja takertuu entistä innokkaammin, mutta pelkkä kuivapyyhintä, jotenkin tuntuu että pöly ei poistu. Tällä kertaa päädyin imuroimaan.

Valitsinpa minkälaisen ikkunanpesunesteen tahansa, aina jää noita raitoja ja tuhruja! Paitsi juuri nyt muistin verrattoman ikkunanpesuaineen, josta ei jää tuhruja. Se on auton ikkunanpesuaine. Sillä kun pesee, puhdasta tulee, simsalabim, ei jää tuhruja! Mitenkäs minä olin tämän unohtanut? Ja nyt ne kaikki on jo pesty – tuhnuiseksi!

Enää en kyllä pese. Eilen viimeisiä ikkunoita pestessä ajattelin toksisuuden – joka todennäköisesti johtui jo silkasta väsymyksestä – vallassa että tämä saa kyllä olla vihoviimeinen kerta, kun ikkunat pesen. Tulevaisuudessa pesetän ne. Maksoi mitä maksoi! Perustan ikkunoidenpesurahaston itselleni.

Normaali

Romantiikka ennen ja nyt

Koska itse olen ollut viimeksi treffeillä joskus kolmekymmentä vuotta sitten, olen totisesti tipahtanut seurusteluromantiikan kärryiltä, joten myönnän auliisti että mielipiteeni tässä asiassa perustuvat pelkkään mutuun. Oma mutu on, että nykyisin on vähemmän romanttista. Perustelut tulevat tässä.

Potentiaalista seurustelukumppania etsitään tietokoneen välityksellä. Kuvan perusteella päätetään, onko tyypistä jatkoon vai ei.

Nykysin deittailu on työpaikan hakua vastaava tapahtuma. Deittailijat kuvailevat itseään ja ominaisuuksiaan, ja kertovat mitä odottavat potentiaaliselta puolisolta.

Treffeille meno ei tarkoita mitään, se on vain tilanteen ja henkilön kartoittamista, se ei ole varsinaisesti romanttinen tapahtuma. Ennen vanhaan treffeille meno jo sinänsä oli lupaus jostakin. Ilmassa oli jo tunnetta. Treffeille pyydettiin henkilö, johon jo oltiin ihastuneita. Ilta saattoi päättyä vaikka mihin. Keskustelua käytiin siitä, onko ok mennä sänkyyn ensimmäisillä treffeillä, vaiko vasta kolmansilla.

Television ”romanttiset” deittiohjelmat eivät juuri paljon eroa Diilistä. Tunne taustalla on sellainen että tässä haetaan nyt tätä uutta työntekijää firmaan nimeltä ”minun tuleva perheeni”. Romantiikkaa ohjelmissa edustavat symboliset seremoniat, jotka on nimetty romanttisesti kuten ”ruususeremonia”. Olen myös seurannut kanava 5:llä näkyvää deittiohjelmaa, jossa Marko Björs etsii miestä itselleen Etelä-Afrikassa. Siinä ei ole romantiikkaa senkään vertaa. Ehkä aihe on vielä liian tabu kaikesta huolimatta.

Tämä nykyisin vallalla oleva deittikulttuuri on amerikkalainen tuontituote. Olin Amerikassa 80-luvulla, ja muistan ihmetelleeni juuri heidän deittailutapaansa. Ja sama asia on ollut nähtävillä amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa. Mutta nyt Suomessa deittaillaan samaan tyyliin. Treffeillä voidaan käydä monen eri henkilön kanssa samanaikaisesti. Treffien tarkoitus on vain tutustua. Ne eivät vielä ole osoitus ihastumisesta, ne voivat toki siihen johtaa. Deittailu on osoitus sosiaalisesta aktiivisuudesta.

Perinteinen, suomalainen treffikulttuuri on erilainen. Siinä pohjana on ihastuminen. Treffeillä ei käydä monen eri henkilön kanssa rinnakkain; ideana on tapailla yhtä henkilöä kerrallaan. Jos treffeillä käyntiä jatketaan, se johtaa suhteellisen pian seksisuhteeseen ja seurusteluun.

Jotenkin tämä nykyinen systeemi ei mielestäni tunnu niin romanttiselta. Luulen että syy on juuri siinä, että se ei pohjaudu ihastumiseen. Nyt liikkeelle lähdetään nollasta. Tunnetta ei vielä ole. On vain algorytmien antama suositus; tämä voisi olla hyvä.

Vanhantyylinen romantiikka ei pohjautunut algorytmille, laskelmoinnille, järjelle. Se perustui sattumaan, ihmeeseen, odottamattomaan, mystiseen. Siihen tunteeseen että ”oi mikä ihana ilta, voi tapahtuma mitä vain, hän kohtaa monta ystävää, ja jonkun joka voisi olla vielä enemmän”, vai miten se meni.

Mutta tämä nyt on vain näitä vanhenevan ihmisen ennen tämäkin asia oli paremmin -höpinöitä, myönnetään.

Normaali

Maailma on käynyt pieneksi

Silloin kun minä olin nuori ja Kekkonenkin vielä eli, vaikutteet maailmalta rantautuivat koto-Suomeen sangen hitaasti. Muotivillityksen saapuminen Atlantin takaa kesti vuosia, vielä Ruotsista Suomeenkin ilmiön saapuminen takelteli, ja Suomessa lahkeet levenivät/kapenivat aina ensin Helsingissä ja Turussa ja sitten vasta pikku hiljaa muualla. Voi sitä onnekasta, joka pääsi käymään Helsingin MicMacissä! Siellä ei uskaltanut edes puhua, ettei keskisuomalainen paikallismurre ilmenisi.

Nykyisin on tietenkin täysin toisin. Ilmiöt leviävät salamannopeasti sosiaalisen median välityksellä ympäri maailman. Eikä vain muoti-ilmiöt. Kaikki muukin.

Katselin syksyllä 2019 televisiosta uutiskuvaa Kiinasta. Siellä kokovartalosuojapukuun pukeutuneet ihmiset desinfioivat katuja, kaupungin asukkaat oli käsketty koteihinsa, sieltä ei saanut poistua kuin välttämättömille asioille apteekkiin ja kauppaan. Ihmettelin menoa ja ajattelin että huhhuh, onneksi täällä ei ole tuollaista ja tuo on kaukana, maapallon toisella puolella. Hiphei, ei mennyt monta kuukautta ja se oli jo täällä. Omana suomalaisversiona. Tällä katuja ei desinfioitu, mutta ihmiset lakkasivat tapaamasta toisiaan, käsidesit ja kasvomaskit tulivat tutuiksi.

Jossakin kohtaa katselin uutiskuvaa convoy-rekkamielenosoituksista, ihmettelin mistä on kysymys ja mikä ihmeen convoy? Pian sellainen, pienimuotoinen suomalaisversio, jumitti liikenteen Mannerheimintiellä.

Katsoin reportaasia Amerikasta. Ihmiset voivottelivat hintojen nousuja: ruuan hinta oli lähtenyt käsittämättömään nousuun, samoin bensan. Ei mennyt monta viikkoa, sama oli täällä.

On aika itsestään selvää että tällä taustalla uutiskuvia Ukrainasta katsoo huolestuneena. Voiko tuokin olla kohta täällä? Voiko tuo tapahtua meillä ja meille? Se huolestuttaa. Ja muuta ei voi, ei voi kun huolestua, ja jatkaa omaa, tavallista elämäänsä. Yrittää elää niin normaalisti kuin mahdollista, ja toivoa että maailma vielä joskus palautuisi sellaiseksi normaaliksi kuin se ennen oli. Silloin kun presidentti Koiviston sanoin, jos tulevaisuudesta ei voi tietää niin uskotaan vain että hyvin se menee, kyllä se siitä lutviutuu. Enää se ei oikein tunnu uskottavalta skenaariolta. Tuntuu pikemminkin siltä että jos tästä kriisistä nyt jotenkin selviydytään, niin jotakin uutta kauheaa on kumminkin nurkan takana jo odottamassa. Kentis jo tekeillä. Saamme siitä sitten uutiskuvaa, että tällaistä on nyt jossakin päin maailmaa. Hetken aikaa voidaan kauhistella ja salaa olla onnellisia, että onneksi ei sentään täällä meillä pohjanperukoilla.

Muistelen, että hetken aikaa tammi-helmikuun vaihteessa asiat olivat hyvin. Koronaepidemia oli hiipumassa, rajoituksia poistettiin, ravintolat avautuivat, Suomi voitti jääkiekossa MM-kultaa! Helsingin keskustaan tuli talvivappu. Havis Amandalla juhlittiin voittoa. Ihmiset olivat huolettomia ja onnellisia, toiveikkaita. Paha oli ohi, hyvä täällä. Kunnes tuli 24.2.2022 Se päivämäärä jää mieleen, kuten 11.9.2001. En haluaisi enää uusia päivämääriä.

Ehkä nämä epävakaat viime vuodet ovat opettaneet meille sen että elämästä pitää nauttia silloin kun voi. Olla onnellinen silloin kun voi. Ja tavalla tai toisella, elämä jatkuu, kömpii eteen päin.

Normaali

Pääsiäisen viettoa

Mietin jo, tuleeko tästä pääsiäisen vietosta yhtään mitään, kun valmistelut ja jopa se, miten sitä vietämme, olivat aivan alkutekijöissään vielä kiirastorstaina, mutta alkukankeuden jälkeen olen päässyt hyvään vauhtiin! Nyt olen jo käynyt kolme kertaa kirkossa, tehnyt pashan, syönyt mämmiä, ostanut lammaspaistin jääkaappiin valmiiksi, keittänyt kananmunat maalaamista varten, ostanut keltaisen kynttilän valmiiksi. Laitan sen kynttilälyhtyyn taloyhtiön ovenpieleen huomenaamulla, kun on 1. pääsiäispäivä.

Kirkollisista juhlapyhistä suosikkini on itseoikeutetusti pääsiäinen. Siinä on dramatiikkaa, monta päivää kestävä tarina, uusia jaksoja ja juonenkäänteitä tulee joka päivä. Myös ajankohtana kevät tuo juhlaa oman tunnelmansa ja se, että sitä voi viettää niin paljon vapaammin kuin joulua, johon liittyy paljon lukkoonlyötyjä tapoja ja tottumuksia. En voisi kuvitellakaan että ryhtyisin jouluna juhlavalmisteluihin vasta aatonaattona, mutta pääsiäisenä niin voi tehdä ihan hyvin.

Tämä on ensimmäinen pääsiäinen 10 vuoteen että en ole töissä. Sinänsä ristiriitaista, mutta käytännössä lopetin kirkossa käymisen, kun aloitin kirkossa työskentelyn. Ennen tykkäsin käydä kirkossa. Se sopii minulle, rauhoittaa. Kirkon penkissä istuessa ei tarvitse tehdä mitään, ei voi tehdä mitään. Tai no, täytyy nousta seisomaan oikeassa kohtaa, mutta se nyt on vain hyväksi verenkierrolle, että ei ihan jähmety sijoilleen. Kirkossa työskentely taas ei ole yhtään rauhoittavaa! Siellä on ihan yhtä hektistä ja kiireistä kuin missä tahansa työpaikalla – sitä kiirettä ei vain saa näyttää. Ulospäin pitää tulla tunne kiireettömyydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. Niinpä nyt kun en ollut töissä, päätin mennä nauttimaan juuri siitä, mitä vailla olen. Sain miehenkin mukaan raahattua – yhden kerran.

Dramaattisin toimitus on kiirastortai-illan messu. Kiirastorstai on se päivä, jolloin Jeesus vietti viimeistä ateriaansa kavereidensa kanssa. Pitivät oikein kunnon juhlat pitkän kaavan mukaan. Jeesus tiesi, mitä tulisi tapahtumaan ja varoitti siitä ystäviään. Hän jopa tiesi että yksi heistä (Juudas) tulisi hänet pettämään, paljastamaan hänen olinpaikkansa sotilaille, ja että ennen aamua toinen heistä (Pietari) kieltäsi kolme kertaa edes koskaan tunteneensa hänet. Kaikki olivat sitä mieltä että höpöhöpö, näin nyt ei ainakaan tule tapahtumaan.

Illan messussa käydään ehtoollisella, muistoaterialla, joka symboloi sitä samaa ateriaa, jota Jeesus ystävineen vietti. Ehtoollisen jälkeen alttari riisutaan kukista ja kynttilöistä, juhlat on loppu, alttari puetaan mustaan. Yksi kerrallaan sammutetaan 12 apostoleita kuvaavaa kynttilää. Kaikki he hylkäsivät Jeesuksen. Kukaan ei tullut puolustamaan vangittua, sanomaan että nyt tuomitaan mies, joka ei ole tehnyt mitään pahaa. Pelko voitti.

Pöydälle laitetaan krusifiksi, jossa on orjantappuraseppele. Viimeisenä virtenä lauletaan numero 77, Käy yrttitarhasta polku. Kesken virren urut lakkaavat säestämästä. Jää vain monotoninen laulu. Seuraavat päivät kirkon alttari on puettuna mustaan, kynttilät eivät pala, ja urut eivät soi. On hiljaista ja tyhjää ja pimeää kunnes koittaa pääsiäisaamu. On taas juhlan aika.

Takaisin alkuun. Kiirastorstain messu alkaa ristisaatolla. Pappi avustajineen kulkee kirkon keskikäytävää ja tuo alttarille Raamatun ja ristin, kirkkokansa seisoo. Tällä kertaa vakavan ja arvokkaan jonon jatkona kulki joku hampuusi, joka oli tullut kirkkoon vähän myöhässä. Astella lampsi muina miehinä joukon jatkona paikalleen. Tämän erikoisen kulkueen menoa katseli muiden joukossa itse emerituspiispa Huovinen, pää kallellaan, oli tullut paikalle siiviilinä vaimonsa kera.

Mieheni kommentoi, että olipa vähän noloa sen hampparin touhu, että miksi ei ymmärtänyt pitää vähän välimatkaa kulkueeseen. Mutta minusta se oli oikeastaan aika hienoa! Mieleeni tuli pyhimystarina Pyhästä Laurentiuksesta. Tarina kertoo että kuningas oli pyytänyt Laurentiusta tuomaan hänelle kirkon arvokkaimman aarteen. Kuninkaan tarkoituksena oli takavarikoida arvotavara itselleen. Laurentius haali kasaan kaikki kaupungin köyhät ja vaivaiset, ja vei heidät kuninkaan tykö. Siitähän kuningas suuttui ja käski polttaa Laurentiuksen. Niinpä Laurentius laitettiin roviolle. Sieltä hän vielä huuteli että saa tulla kääntämään, tämä puoli on jo kypsä! Olipa miehellä huumorintajua! Sitä ei kyllä vallanpitäjät näyttäneet yhtään arvostavan.

Vallanpitäjät eivät ole koskaan pitäneet siitä, että heitä ei arvosteta. Sen sai tuntea nahoissaan sekä Jeesus että Laurentius. Väistämättä tulee ajankohdasta johtuen mieleen, että tuolla idänsuunnassa on kanssa yksi johtaja, joka taitaa olla aika ärsyyntynyt siihen että häntä ei arvosteta, ja siitä kärsii nyt moni.

Nyt on lankalauantai. Se on vähän sellainen pääsiäisen välipäivä. Ei tapahdu mitään. Vasta yöllä vietetään pääsiäisyön messua, kello 23. Voi olla että vietän sitä nukkuen. Tai sitten otan tooosipitkät päiväunet, ja menen paikalle. Onhan kyseessä tämän jatkokertomuksen seuraava jakso.

Jos laittaisi kulitsataikinan nousemaan ennen yömessua, pyytäisi miestä paistamaan sen kirkonmenojen aikana ja sitten olisi juuri paistettua kulitsaa tarjolla yöpalaksi. Kulitsasiivun päälle sivellään pashaa. Virallisesti pääsiäispaasto loppuu juuri tähän messuun ja sitten alkaa isot syömingit ja juomingit. No minä en nyt ole viettänyt paastoakaan, että sikäli ihan yhtä suureen tunnelmaan tuskin pääsen. Jos sellaisen minipaaston pitäisi, yhden päivän mittaisen tai edes illan. Niin, sitähän voisi tulevaisuudessa paastota kiirastorstai-illasta pääsiäisyöhön, tulisi sellainen kahden ja puolen päivän minipääsiäispaasto. Ensi vuonna sitten niin.

Normaali

Sukupuolivertailua

Vaikka sukupuoliroolit ovat vuosien saatossa jalostuneet vähemmän rajoittaviksi, ja jakolinjat miesten ja naisten töihin väljentyneet, elävät roolimallit ja pinttyneet ajattelutavat vielä sitkeästi joissakin asioissa. Usein huomaamattamme, salassa ja piilossa. Siten että emme tule niihin kiinnittäneeksi edes huomiota. Kuten esimerkiksi oluessa.

Eikö olekin niin että sivistyneen naisen kuuluu tilata lasi viiniä, iso tuoppi ei käy? Olutmainos, jossa oluen juojana olisi nainen, enpä ole nähnyt. Tai jos joku nainen perustaisi olutpanimon. Ei, kyllä se on miesten hommaa. Sellaisten trendikkäitten pitkäpartaisten Punavuoren hipstereiden kuuluu perustaa pienpanimo. Olisi tosi outoa jos keski-ikäinen nainen perustaisi pienpanimon. Grillaaminen on myös miesten hommaa. Makkaramainoksessa on aina mies. Ryhmäliikuntatunti taas on naisten juttu. Tosi rohkea on se mies, joka tulee mukaan lavistunnille.

Naisilla ja miehillä on eri säännöt siitä, mikä on sopivaa puhetta. Nainen saa julkisesti kertoa seksifantasioistaan ja yhden illan jutuistaan. Häntä pidetään emansipoituneena ja rohkeana. Jos mies tekee saman, hän on pervo ja potentiaali ahdistelija ja raiskaaja.

Joskus miehiä syytetään manspreadingistä, siitä että he istuvat leveässä haara-asennossa ja ottavat siten tilan haltuunsa naisten mielestä ikävällä tavalla. Naiset tekevät saman äänellään. Katsokaapa joskus julkisessa tilassa, kuinka naisporukka/tyttöporukka ottaa tilan haltuunsa kovaäänisellä kimeällä puheella ja naurulla, naisten tapa ottaa tila haltuun on kovaääninen laughspreading.

Eeva-lehdessä valittiin vielä joku vuosi sitten vuoden seksikkäin mies. Ehdokkailta ei oltu kysytty, haluavatko he olla näissä vaaleissa osallisina. Usein mietin, mahtaako olla vähän noloa jollekin omassa ammatissaan pätevälle ihmiselle tulla valituksi Suomen seksikkäimmäksi naistenlehden kesäkisassa? Ehkä siitä asemasta joku tykkääkin ja ottaa sulan hattuun muiden sulkien joukkoon, mutta saattaa se olla kohdehenkilölle myös vaivaannuttavaa ja noloa.

Monissa asioissa emme vielä osaa katsoa asioita toisesta näkökulmasta ja ajatella Jope Ruonansuun sanoin: ”aatteleppa omalle kohalles”.

Mutta minä ainakin tilaan seuraavaksi ison tuopin – ihan vain tasa-arvosyistä.

Normaali

Henkilökohtainen huoltovarmuus

Sunnuntain 10.4. Hesarin mielipideosastolla oli lukijan kirjoitus aiheesta, mitä itsekin olen viime aikoina miettinyt: sähköautot ja huoltovarmuus. Julkinen liikenne on pääkaupungissa pitkälti sähköistetty, bussit, metro ja junat, kulkevat sähköllä. Polttoaineen hinnannousun myötä myös yksityisautoilussa siirrytään nopeutetusti sähköautoihin, mikä on tietenkin hyvä asia luonnon kannalta. Mutta sitten se mutta. Mitä jos sähkönjakelu syystä tai toisesta keskeytyy, miten silloin toimitaan? Käytännössä liikenne pysähtyy.

En ole mikään mallikansalainen: meillä on kaksi polttomoottoriautoa, toinen bensa ja toinen diesel. Molemmat ovat iältään vanhoja. Mutta olen mielessäni pohtinut että ehkä on hyvä olla olemassa polttomoottoriauto ja siinä tankki täynnä, ihan kaiken varalta. Pääsee ainakin pois, ainakin vähän matkaa johonkin suuntaan.

Luulen että meitä ihmisiä on näissä huoltovarmuusasioissa kahta sorttia: toiset eivät halua ajatella asiaa ollenkaan ja sitten on niitä toisia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään; huomaan välillä miettiväni, mitä tekisin, miten toimisin. Luulen että tämä taipumus johtuu siitä, että muutenkin elän asioita etukäteen, näin ollen on luonnollista kuvitella itsensä myös huonoihin skenaarioihin. Korona-aika oli jo jonkinlaista opettelua poikkeusoloihin. Nyt mietinnässä ovat kyberhyökkäykset ja pahimmassa tapauksessa ”erityisoperaatiot”.

Ihan pahimmasta päästä varautuja en suinkaan ole. En ole hommannut joditabletteja, vaikka lähiapteekin ovessa onkin kyltti että ne ovat loppuneet. Siihen minä olen syytön! Enkä ole ostanut agregaattia sähkökatkoksen varalle. Eräs ystäväni jo on. Olen kyllä googlaillut tarjontaa. Kiinnostaisi sellainen varavirta-akku, jonka voi ladata aurinkoenergialla. Sellaisiakin on. Voisihan se hyvä ollakin, kaiken varalta, mutta en ole varma, vielä vähän tuumin, eivät ole ihan halpoja ja jos jäävät turhakkeeksi. Vaikka voisihan sitä käyttää ihan sähkön säästämiseenkin. Sillä voisi ainakin ladata sähkömopon, jonka viime kesänä ostin.

Jos joditabletit ja agregaatit ovat ostamatta, niin yhden asian olen tehnyt! Tilasin netistä kännykään aurinkolaturin. Se on pieni, vähän kännykkää isompi laite, joka saa energiansa auringosta ja sillä voi ladata kännykän tai tietokoneen ja siinä on myös taskulamppu. Jos tulisi pitkäaikainen sähkökatko, niin kestän kyllä ilman jääkaappia ja valoja ja televisiota ja lämmitystä, mutta ilman kännykkää en kyllä tykkäisi olla. Siitä voi kuunnella radiota, katsoa televisiota, lukea lehdet ja sillä voi maksaa ostoksensa. Eli kaikista tarvikkeista tärkein on kännykkä! Vekotin, mitä ei muuta vuosikymmen sitten ollut edes olemassa.

Sitäkin olen mielessäni miettinyt, mihin lähtisin tositilanteessa. Pääkaupunkiin ei tietenkään kannata jäädä mottiin. Lähtisikö mökille? Siellä oli meri ja verkot, voisi kalastaa ruokansa. Takasta ja kaminasta saisi lämmön, juomavettä ei kyllä saisi, koska se tulee yleisestä verkosta ja jos sähköt olisi poikki, vettä ei kaiketi hanasta loppumattomasti tulisi. Oletan että jossakin kohtaa vesiverkosto tarvitsee sähköä. Mitenkäs muuten jätevesi, tarvitseeko moderni jätevesijärjestelmä toimiakseen sähköä? Sepä olisi vasta hankalaa kaupungissa, jos vessat eivät toimisi. Entäpä jätehuolto, käyttävätkö nekin nykyisin sähköä autoissaan energiana?

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevassa kakkoskodissa olisi juomaveden suhteen paras paikka olla. Siellä on perinteinen pihakaivo. Vaikka sähköt eivät toimisi, voisi naruun köytetyllä ämpärillä nostaa vettä kaivosta, ja puuhella olisi ruuanlaittoon. Sitä paitsi takapihalla olisi juoksuhaudat valmiina! Sinne voisin mennä väijymään, asetta ei kyllä ole, ellei lasketa muovikuulapistoolia ja vesipyssyä!

Olen juoksuhautojen olemassaoloa aina ihmetellyt, että kuka on kaivanut ja milloin valtavan juoksuhautaverkoston, josta osa on meidän takapihalla. Olen käyttänyt sitä ehtymättömänä puutarhajätteen kompostointipaikkana. Sinne ovat uponneet kaikki haravointijäte. Toisaalta olisikohan siellä nyt varsinkaan turvassa? Onko sijainti huono, liian lähellä pääkaupunkia? Pahin paikka Ukrainassakin oli Kiovan vieressä, pienessä esikaupungissa. Olisiko sama tilanne täällä? Tulisivatko erikoisjoukot maihin Hangosta ja Porkkalasta, olisinko minä siinä reitillä, vai jäisinkö sittenkin sopivasti puskaan.

Tällaisia sitä pieni ihminen nykyään miettii. Pakoreittejä, uhkia, varautumista, selviytymistä. Ja samanaikaisesti miettii, mitä laittaa päälle juhliin, syödäänkö pääsiäisenä lammasta, tekisinkö jälkiruuaksi amerikkalaisen juustokakun, vietetäänkö vappua, milloin mennään siivoamaan mökki kesäkuntoon? Elämä jatkuu näennäisen tavallisena, mutta taustalla väijyy huoli tulevaisuudesta.

Kaiketi tämä on se uusi normaali, mihin meidän nyt pitää tottua. Kaikesta huolimatta jatkaa elämää niin kuin ennenkin.

Normaali

Äitinä olen onnea ja tuskaa

Olipa tämä suurten tunteiden viikko! Viikolle osui ainokaisen penkkarit, ja enpä olisi arvannut, kuinka tunteikasta se voi äidille olla. Eilen työnsin poikaa lastenrattaissa ja ohiajavasta penkkariautosta heitettiin vauvan vaunuun karkkia, ja tänään vauva on itse siellä kuorma-auton lavalla ja minä kädet ojossa tien poskessa kuin vanha horsma.

Viimeksi olin samanlaisissa isoissa tunteissa rippijuhlissa. Silloin sanoin pojalle että älä koskaan pääse ylioppilaaksi tai mene naimisiin, minä en kestä sitä. Menee niin tunteisiin. Miten tulen selviämään 4.6. kun ylioppilasjuhlat ovat? Pitääkö käydä terveyskeskuksen lääkäri-Muhammedin luona pyytämässä jotakin rauhoittavaa? Tästä ei ehkä pelkällä syvähengityksellä selvitä.

Itsekin ymmärrän tunteen ja oman reaktioni järjettömyyden. Mutta tunne voittaa järjen!

Jotenkin sitä käy läpi koko lapsen kasvun aikuiseksi ja miettii, tekikö ja toimiko aina oikein, olisiko pitänyt sitä tai tätä. Tai mitä jos. Käy sellaista itsereflektoivaa tuomiota, missä itse on sekä tuomari että syytetty ja syyttäjä. Siitä asetelmasta ei seuraa mitään hyvää.

Muistan, miten juuri äidiksi tultuani mietin, että kaikista tärkeintä on että lapsi kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Se on tärkeintä. Vuosien myötä olen huomannut että se ei olekaan itsestäänselvää eikä edes helppoa, se on yllättävän vaikeaa! Saa esimerkiksi itsensä kiinni ajatuksesta, kunpa lapsi olisi rohkeampi ja itsevarmempi. Ja sen havaitseminen tekee kipeää. Miksi hänen pitäisi olla itsevarmempi? Miksi hän ei saisi olla juuri sellainen kuin on, sitähän minä olen toitottanut.

Kun kaivelen omia ajatusten kiemuroita, tulen siihen tulokseen että en varsinaisesti haluasi lapsen olevan toisenlainen, mutta toivon vain että elämä olisi hänelle helpompaa ja kuvittelen että olemalla rohkea ja itsevarma aiheuttaisi sen että elämä olisi vaivattomampaa. Sitä vain toivoisi lapselle onnellista elämää, ettei tielle tule liian isoja kiviä, joihin kompuroida. Ehkä rohkea osaisi paremmin hyppiä kivien yli.

Joskus apu ja lohtu löytyy yllättävältä taholta, kun osaa sen vastaanottaa. Minulla on työkaverina viisas nainen, työpaikan siivooja, minua kuusi vuotta vanhempi nainen, jolla on neljä aikuista lasta ja siis paljon kokemusta kaikenlaisesta. Kun aamukahvia yhdessä juodessa kerroin hänelle ajatuksistani, siitä miten olen pohtinut ja käynyt läpi pojan lapsuutta, erityisesti mieltä on jäänyt painamaan eräs tapahtuma, jossa olisin näin jälkikäteen ajatellen toiminut toisin. Tämä viisas nainen sanoi, että ethän voi tietää, miten asiat sitten olisivat menneet, jos olisit toiminut tilanteessa eri tavalla, ehkä kaikki olisikin mennyt todella huonosti, ehkä toimitkin juuri oikein.

Kyllä helpotti! Oikeat sanat oikeassa paikassa. Kivi putosi minun sydämestäni ja se osui omiin varpaisiini.

Normaali

Ikäpositiivisuus

Kuuntelin eräänä yönä Yle Areenasta Sari Valton ohjelmaa, jossa aiheena oli naisen vanheneminen. Keskustelijoina olivat professori Laura Kolbe, joka on juuri kirjoittanut aiheesta omakohtaisen kirjan ”Keho”, sekä psykoterapeutti ja vanhuustutkija Marja Saarenheimo.

Eräs lause jäi erityisesti mieleen. Keskustelijat puhuivat siitä, kuinka ennen naisen kuului tietyn ikäisenä näyttää ikänsä ja arvovaltansa pukeutumalla jäykällä tavalla. Opettajilla oli tiukat nutturat ja paidat napitettu ylös asti, hameen helma piti olla polven alle. Saarenheimo kommentoi asiaa oivaltavasti; hän sanoi että nyt on myös oltava tietynlainen, nykyisin se on vain toisinpäin. Pitää olla nuorekas ja energinen, ei saa näyttää vanhalta. Standardi sekin on. Ja omalla tavallaan ihan yhtä latistava kuin edeltävä tätinaisen roolimalli. Nykyisin pitää olla vielä seksikäskin, ainakin Karita Mattilan mielestä.

Mielestäni oikea suhtautuminen olisi ikäpositiivisuus. Se että ei tarvitsisi näyttää nuorekkaalta ja energiseltä. Saisi näyttää ikäiseltään. Jotenkin minusta tuntuu että joissakin kulttuureissa tämä on mahdollista paremmin kuin toisissa. Etelä-Euroopassa vanhat rouvat näyttävät vanhoilta rouvilta. Heillä ei näytä olevan itsetunto-ongelmia, ja heitä kohdellaan kunnioittavasti matriarkkoina. Atlannin toisella puolella Amerikassa tilanne taas on täysin päinvastainen. Siellä ikä pitää häivyttää. Näyttää siltä että kaikki ovat läpikäyneet kauneusleikkauksen, missä ikä on poistettu.

On mielenkiintoista nähdä, miten itse vanhenee. Minkä näköiseksi tulee. Muistan, kuinka joskus alle nelikymppisenä keskustelin samanikäisen ystäväni kanssa budoaarikuvista. Silloin oli joku naisvalokuvaaja, joka otti naisista vanhantyylisiä mustavalkoisia budoaarikuvia, joissa naiset poseerasivat alastomina höyheniin ja kaikenlaisiin hörhelöihin pukeutuneina. Puhuimme ystäväni kanssa että pitäisi mennä sellaiset kuvat itsestä otattamaan, vielä kun kroppa on kunnossa. Voisi sitten itse vanhana vilkuilla piirongin laatikossa, että noin ihanalta minä joskus näytin! Muistuttaa itselleen itsestä. No ei menty kuvattavaksi. Nyt on myöhäistä. Tai ei se nyt tietenkään myöhäistä ole, voisihan sitä sellaisen kuvan vieläkin otattaa, mutta kyllä siitä kovasti erilainen tulisi!

Normaali

Levoton mieli

Kevät on levotonta aikaa mielelle. Yhtäkkinen valon määrän lisääntyminen pitkän pimeän jälkeen voi saada elimistön ja mielen sekaisin, ylikierroksille. Minulle ainakin käy niin. Vuodenajoista vähiten pidän keväästä, näin on ollut aina, ja luulen että kevätinhoni johtuu juuri siitä, mitä se saa aikaan minussa; levottomuutta ja ahdistumista, jonka ymmärrän olevan järjetöntä ja tarpeetonta, mutta en voi sille mitään. Toiset kärsivät kaamosmasennuksesta, minulla on sen vastakohta, kevätmaanisuus. En tiedä, onko sellaista diagnoosia olemassakaan, mutta näin olen itse itseni tulkinnut.

Huomaan että esimerkiksi töissä yritän suorittaa kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Ärsyynnyn kaikenlaisesta hidastelusta tai jos joku asia/ihminen tulee hidastamaan työsuoritustani. Tajuan että sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka nopeasti työni teen. Silti vauhti vain kiihtyy, ja minä kärsin, väsyn ja ahdistun.

Tänä keväänä tunnetilaa on pahentanut se että en ole voinut purkaa oloani juoksulenkeillä ja urheilulla. Enkä avantouinnilla. Ne ovat minulle parhaat keinot saada keho ja mieli ”tehdasasetuksiin”. Ihminen tarvitsee jonkinlaisen ukkosenjohdattimen, mitä kautta ”ulostaa” pahaa oloa. On pitänyt vain kärvistellä.

Onneksi tuli BookBeat-tarjous ja aloin kuuntelemaan äänikirjaa nimeltä Ichigo Ichie – Hetkessä elämisen taito japanilaisittain. Äänikirjoissa lukunopeutta voi säätää, ja säädän nopeuden vielä hitusen hitaammalle. Myös lukijan ääni on tässä kirjassa mukavan matala ja rauhoittava.

Olen kuunnellut kirjan jo kertaalleen läpi, mutta kuuntelukokemus muistuttaa tahkojuustoa, koska nukun välillä ja suurin osa menee ohi. Eli aloitan kuuntelun alusta täyttääkseni tahkojuuston kolot. Olen jopa miettinyt, että voisin kuunnella tätä samaa rauhoittavaa kirjaa koko loppuelämäni. Aion myös käydä ostamassa fyysisen kirjan. Laitan sen myös pojan yöpöydälle, toivoisin että myös hän lukisi sen. Saisi siitä ehkä hieman näkemystä, miten suhtautua elämään, sen mukana tuomiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin.

Näin yöllä unta. Pahaa unta. Olen nähnyt ennenkin unta, missä minulla on harmaat hiukset, ja aina tämän harmaahiusunen jälkeen on tapahtunut jotakin järkyttävää. Harmaahiusuni on ollut eräänlainen varoitusuni. Nyt näin taas sellaisen unen. Tällä kertaa hiukseni olivat harmaantuneet puoliksi. Koko alaosa oli vitivalkoinen, päältä hiukset olivat normaalit.

Seuraavana yönä näin unta että olin lapsuuskodissani. Äiti ja isä olivat jo nukkumassa, minä pesin hampaita, suu oli täynnä hammastahnaa. Oveen koputettiin, mikä oli outoa, koska meillä oli ovikello, miksi joku koputtaisi? Pihassa oli kuorma-auto. Näin isän takaa päin, kun hän meni avaamaan ovea ja samalla kiskoi paitaa päällensä. Tilanne tuntui uhkaavalta, mutta minulla oli turvallinen olo. Sellainen olo niin kuin lapsella on; olkoon se mitä tahansa, isä kyllä hoitaa homman. Ehdin herätä ennen kuin isä avasi oven, joten en tiedä, mitä siellä olisi ollut, kuka oli tullut myöhään kuorma-autolla pihaan?

Ehkä pitäisi käydä ostamassa laventeliöljyä. Muutama pisara sitä tyynyliinaan. Ja Unijukka-teetä isompi annos?

Normaali

Etukeno ihminen

Minä olen etukeno ihminen. Tarkoitan sitä, että ennakoin, elän elämää eteenpäin, olen se, joka istuu odotushuoneessa odottamassa, koska olen paikalla liian aikaisin. Välillä piirre saa aikaan huvittavia seuraamuksia. Olen mm. tutkinut vanhustentaloja sillä silmällä, missä itse haluaisin asua. Olen 55 vuotta. Toivottavasti vanhustentaloajat ovat kaukana tulevaisuudessa. Tuskin on järkevää tehdä asumisvalintaa tässä vaiheessa.

Ja tietenkin olen jo pakannut pipot, kaulaliinat, lämpimät hanskat ja kengät pois. Onneksi en ehtinyt vaihdattaa autoon kesärenkaita. Luulin että on jo kevät. Ja vaikka tällä elämänkokemuksella pitäisi tietää, että Suomen kevääseen kuuluu takatalvi, en sitä millään halua uskoa.

Kevätkukat ehdin jo ostaa. Muutaman päivän ne ehtivät olla parvekelaatikoissa. Onneksi en ollut siirtänyt pois ruukuista. Oli helppo nyhtää irti ja siirtää sisälle turvaan.

Mutta kaikken viimeisin etukenotekoni on hyshysasia. Uskallan sen tänne kirjoittaa, koska asian kohde ei blogiani lue, joten teko pysyy salassa. Olen ostanut pojalle häälahjan. Poika on 18, eikä hän edes seurustele. Että sikäli olen nyt kyllä tosi etukenossa. Mutta tälle on hyvät perustelut.

Kolme vuotta sitten vietimme miehen kanssa 25-vuotishääpäivää. Olimme sopineet, että emme osta toisillemme mitään lahjoja, ostamme taidetta. Sinä kesänä käyvin ystäväni kanssa Mäntässä taidenäyttelyissä, ja nykytaiteen näyttelyssä ihastuin – suorastaan rakastuin – Jaakko Tornbergin hahmoihin. Puolison näkemättä ostin kaksi hahmoa – miehen ja naisen. Miehellä oli pään päällä jalkapallonpelaaja, jalkapallo on ollut mieheni pitkäaikainen harrastus. ”Minä” taas olin sellainen höpsönnäköinen hörhö. Onneksi hahmot olivat myös miehen mieleen. Nyt ne koristavat meidän eteisaulaa ja näkyvät ensimmäisenä heti kotiin tullessa.

Kului joitakin kuukausia ja minusta alkoi tuntua siltä, että on väärin, kun asetelmasta puuttuu poika. Me olemme kuitenkin kolmihenkinen perhe. Otin yhteyttä taiteilijaan, ja kävin hänen työhuoneella Kaapelitehtaalla. Sieltä löytyi Poika. Tähtisilmäinen hahmo, jonka kädet on levitetty isoon halaukseen ja molemmissa käsissä on sydämet. Kun pojalla oli syntymäpäivät, naulasimme hänen hahmonsa eteiseen meidän hahmojemme yläpuolelle. Nyt siinä on sellainen meidän oma pyhä kolminaisuus.

Seuraan taiteilijaa Instagrammissa, joku aika sitten sinne ilmeistyi ”höpsismi”-hahmo. Ihana tyttö, jolla oli myös sydämet käsissä ja pään päällä palloasetelma, vähän kuin kruunu. Mielestäni höpsismihahmo oli täydellinen pari meidän pojalle. Päätin käydä ostamassa sen.

Nyt höpsismi on kenkälaatikossa komerossa. Odottaa sitä päivää, kun voimme viettää häitä. Silloin annamme hääparille lahjaksi heidän hahmonsa. Ja jos häitä ei tule, ja ennätän kuolla, kirjoitan kenkälaatikkoon kirjeen, missä kerron, mistä on kysymys, miksi hahmo on kaapissa kenkälaatikossa.

Kun ajoin keväisessä lumisateessa Kaapelitehtaalle hakemaan höpsismiä kotiin, autoradio oli päällä ja siellä soi kasarihitti; Foreignerin biisi ”Waiting for a girl like you”. Mielestäni se oli selvä merkki siitä, että olin tehnyt oikean päätöksen. Toivottavasti joskus saamme tutustua höpsismityttöön ja sitten kun häitä vietetään ja annamme hahmot omistajilleen, voimme soittaa tuon biisin.

Olin myös iloinen taiteilijan puolesta voidessani ostaa häneltä teoksen. Hän kertoi että apuraha oli mennyt sivu suun, kun apuraha-anomus ei ollutkaan lähtenyt tietokoneelta, hän oli jotenkin painanut huonosti send-näppäintä, ja työhuoneen vuokrakin oli noussut.

Kaapelitehdas oli muuttunut paljon sitten edellisen käynnin! Sisäpihasta on tullut katettu sisätila ja tanssin talo muuttanut koko paikan ilmettä merkittävästi. Pitää kyllä päästä käymään siellä Tanssin talossa! Pidän nykytanssista. Hienoa, että taiteen tekemiseen panostetaan ja tanssijat ovat saaneet oman paikkansa. Ilman erilaisia säätiöitä ja niiden tukea tämä ei olisi mahdollista, yhteiskunnalla ei ole varaa kaikkeen, tarvitaan myös muita taiteen tukijoita. Kuten myös yksittäisiä etukenohöpsöjä, jotka ovat valmiita ostamaan taidetta.

Normaali