Koulukiusaajat esiin

Vaikuttaa siltä, että Suomen kouluissa ei saada koulukiusaamista kuriin. Asia vaatisi oman #metoo -kampanjan, missä koulukiusaajien nimet paljastettaisiin. Jospa julkinen häpeä saisi ilmiön loppumaan.

Tekisi mieli aloittaa.

Sanoa että se-ja-se kiusaa –   kiusasi tänäänkin 29.11.2017 – siellä-ja-siellä koulussa, siinä-ja-siinä luokassa.

Jos et lopeta, ja jos koulu ei saa tätä loppumaan, julkaisen nimesi, aloitan #bulledtoo kampanjan ja teen sinusta rikosilmoituksen poliisille.

Myös lasten tulee noudattaa lakeja. Toisia ei saa kiusata.

 

Hyvä pössis, paitsi politiikassa

Jotenkin on sellainen tuntuma, että yhteiskunnassa on tällä hetkellä hyvä pössis. Yhdysvaltojen entinen Suomen suurlähettiläs ostaa varikon, ja tekee siitä paikan start-up yrityksille ja kaupunkilaisille. Turisteja virtaa Suomeen huonosta säästä ja pimeydestä huolimatta. Heille rakennetaan luxusmajoitusta, lasikattoisia igluja, missä voi katsella tähtitaivasta ja revontulia. Talous on nousussa. Uusia yrityksiä syntyy ja vanhat kasvaa.

Ainoa osa-alue, mihin hyvä pössis ei ole levinnyt on politiikka. Tai siltä ainakin kansalaisesta tuntuu. Loputon sote. Omien etujen ajamista. Kukaan ei ajattele koko kansakunnan etua, meitä kaikkia. Jokainen vetää köyttä omaa napaa kohti. Toisten mollaamista, tahallista väärinymmärtämistä, tahallista loukkaamista ja loukkaantumista.

Olisi hienoa, jos politiikan tavoitteena olisi kansalaisten onnellisuus ja hyvinvointi. Eikö sen pitäisi olla? Jos kaikkia päätöksiä alettaisiin miettiä siltä pohjalta, että lisääkö vai vähentääkö päätös ihmisten onnellisuutta.

Kuulin jostakin että Nokian Renkailla kokeiltiin lama-aikana kuuden tunnin työpäivää. Kaikki pitivät siitä, sekä työntekijät että työnantaja. Tuotanto kasvoi, koska töitä tehtiin kahdessa kuuden tunnin työvuorossa entisen yhden kahdeksantunnin sijaan. Uskoisi että kuuden tunnin työpäivän jälkeen olisi vielä aikaa ja voimia laadukkaaseen vapaa-aikaan : ystävyyssuhteiden vaalimiseen, perheelle, puolisolle, lapsille, omille vanhemmille. Kansakunnan kokonaisonnellisuus lisääntyisi.

Poliitikot eivät ajattele niin, sen sijaan kikyiltiin lisää työaikaa.

Ainoa valonpilkku politiikassa on Seppo Kääriäinen. Mies joka nukkuu samassa huoneessa, missä on syntynyt. Lapsuudenkodissaan syvällä Savon sydämessä. Sympaattinen mies. Lähettelee aamuin illoin twiittejä, missä ei ole mitään pahaa kenestäkään eikä mistään. Kääriäisestä oli kiva juttu viikonlopun hesarissa. Olisipa kiva jos Suomella olisi sellainen presidentti, joka lähettäisi kivoja, positiivisia, sympaattisia, kannustavia, tsemppaavia twiittejä kansalaisille aamuin illoin. Anti-Trump.

Seppo Kääriäinen presidentiksi! Positiivista pössistä politiikkaan!

Älkää poliitikot – pliis – dropatko meidän hyvää tunnelmaa.

 

Mielenkiintoinen päivä töissä

Aamun lehti kertoi heikentyneistä Pisa-tuloksista ja eritoten poikien ja tyttöjen tasoerosta, joka on suurempi kuin missään muualla. Pisa-tuloksista puhui myös professori Liisa Keltikangas-Järvinen Mannerheimin Lastensuojeluliiton tilaisuudessa eilen. Satuin olemaan tilaisuudessa työvuorossa.

Professori oli huolissaan suomalaisesta koulusta. Monessa mielessä ollaan menossa väärään suuntaan. Koulu keskittyy oppilaiden viihtyvyyteen oppimisen kustannuksella. Opettaja on couchi, ilmiöoppimisen kanssaihmettelijä, jolta on viety viisaan, tietävän ja osaavan opettajan auktoriteetti.

Tutkimusten mukaan persoonallisuuspiirteet nostavat ja laskevat arvosanoja. Iloisen, positiivisen ja ulospäinsuuntautuvan oppilaan arvosanat ovat 1-2 numeroa korkeammat. Ujon ja vetäytyvän numero laskee, vaikka persoonallisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä oppimisen kannalta.

Professorin kertoman mukaan suomalainen peruskoulu rakentui ajatukselle, että ihan jokaisella Suomessa asuvalla lapsella on kotitaustasta riippumatta samat edellytykset koulussa. Ei ole enää. Koska koulussa ei opita, opettaminen siirtyy kotiin. Vanhemmat tekevät lasten kanssa läksyjä jopa kaksi, kolme tuntia iltaisin. Kaikissa kodeissa tähän ei ole kiinnostusta tai resursseja, niinpä oppilaat erityvät jo varhain kotitaustan perusteella. Peruskoulun ajatus romuttuu. Syrjäytyminen alkaa varhain.

Omat kokemukset vastaavat professorin kertomaa. Olen itse käynyt koulun peruskoulun huippuvuosina 70-80 -luvuilla, ja oma lapsi aloitti koulun 2010. Olin aika ymmälläni siitä, miten paljon koti joutui osallistumaan koulunkäyntiin. Tuntui kuin olisimme joutuneet käymään ala-asteen uudelleen koko perhe. Retkiä ja tempauksia, teemoja, vaihtelua oli ohjelmassa yllin kyllin, ettei vain olisi tylsää. Tuntui että se, miksi koulussa ollaan, oli unohtunut. Ala-asteelle meno on jännää ja muuttaa lapsen elämän totaalisesti. Siinä on kylliksi uutta ja ihmeellistä. Ainakin kolme ensimmäistä vuotta pitäisi keskittyä koulunkäyntiin, perusasioihin, oppimiseen. Varsinaiset koulupäivät ovat alussa lyhyitä, se neljä, viisi, kuusi tuntia pitäisi keskittyä siihen että asiat opitaan. Että ihan jokainen oppii.

Iltaisin teimme läksyjä monta tuntia. Kun reaaliaineet tulivat, teimme selkokielisiä referaatteja kirjoista, koska kerronta niissä oli niin sirpaleista, eikä olleellista tietoa ollut helppo löytää. Tuntui että kirjat oli tehty viihtymistä, ei oppimista ajatellen. Ala-asteen kirjat pitäisi olla sellaisia, että oleellinen on sanottu selkeästi. Vähitellen lapsi oppii löytämään luetusta tärkeät, mutta se taito ei ole vielä neljäsluokkalaisella.

Professori kertoi äidistä, joka oli kertonut lehden mielipidekirjoituksessa huolensa ujon ja aran poikansa pärjäämisestä nykykoulussa. Viranomaiset olivat vastanneet kirjoitukseen kehoittamalla olemaan yhteydessä koulupsykologiin. Eli koulu ei ole ujoja ja arkoja varten. He ovat vääränlaisia nykykouluun.

Voi kunpa asioista päättävät kuuntelisivat tätä viisasta professoria, ennen kuin on liian myöhäistä!

Mielenkiintoinen työpäivä sai huipennuksensa, kun siirryin työpäivän päätteeksi kirkkosalin puolelle. Siellä oli musiikkivideon kuvaukset. Eräs suomalainen huippubändi oli kuvaamassa ja äänittämässä uusinta biisiään, joka julkaistaan 1.12. Olisi tehnyt mieli pyytää kimppaselfie, mutta en kehdannut ja olin pitkän työpäivän (alkoi aamukahdeksalta ja nyt oli kello jo kymmenen illalla, tosin siinä välissä oli kyllä parin tunnin tauko) jälkeen sen verran reissussa rähjäääntyneen näköinen, että olisin ollut kuvassa ruma. En siis pyytänyt.

Mutta olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä päivä!

Terveisiä lasihimmelikurssilta!

Taas tuli yksi harrastus lisää lopetettujen/kesken jääneiden harrastusten pitkään ketjuun. Olin puoli päivää lasihimmelikurssilla. Lounastauolla en enää kestänyt ajatusta, että väkertäminen jatkuisi vielä seuraavat neljä tuntia. Lähdin pois.

Harmitti kun meillä ei ollut himmeliohjetta kirjallisena. Ohjeita piti kuunnella vetäjän kertomana. Minusta olisi ollut helpompi ja kivempi seurata kirjallisia ohjeita. Homma eteni hituraisesti minun makuuni ja puokkoilevasti.

Mutta nyt tiedän, miten himmeli tehdään. Meinaan tehdä sen omaan, ripeään tahtiin kotona iltapuhteena. Ja vieläpä mieleisen mallisen.

Mutta ei se noin niin kuin tekemisenä ollut ihan meikäläisen hommaa. Liian näpertelyä. Olen suurempien linjojen ihminen. Ehkä pitäisi olla paksummat ja pidemmät putket minun himmeliin. Jos vaikka vessapaperirullasta. Tai mehupilleistä?

Nyt istun autossa palloiluhallin parkkipaikalla. Poikakin kokeilee uutta harrastusta; koripalloa. Löytyi sentään Helsingistä yksi koripalloryhmä, missä pelaaminen perustuu harrastustoimintaan eikä tavoitteelliseen kilpaurheiluun. Saatoin pojan paikalle, mutta en kestänyt olla palloiluhallissa kolmea minuuttia pidempään. Hirveä meteli. Kolme kenttää vierekkäin, jokaisessa äänekäs peli käynnissä, katsomossa mölyä, ja käytävä tupaten täynnä odottavia vanhempia. Välittömästi puhkesi aistiyliherkkyys ja pakenin autoon kylmään ja pimeään.

Saa nähdä, onko poika tullut harrastusasioissa äitiinsä, kaikki harrastukset jää kesken, vai isäänsä, joka on harrastanut vain ja ainoastaan jalkapalloa, yhtäjaksoisesti 51 vuotta?

Samalla tuli mieleen, että minähän ilmoitauduin kevääksi Takaisin satulaan -kurssille, joka on tarkoitettu entisille heppahulluille. Onneksi kurssi oli täynnä ja olen jonossa. Kannattaa varmasti perua se hetimmiten. On nimittäin kallis kurssi, sen kesken jääminen harmittaisi taloudellisesti. 10 euron lasihimmelikurssi ei niinkään.

Aikuinen vai lapsi

Ystäväni tuntee hyvin viimeisimmät terveystrendit. Olen vuosien varrella saanut häneltä paljon hyviä vinkkejä. Viime viikolla tuli kriisi. Olimme jutelleet muutamaan otteeseen puhelimessa samasta aiheesta. Ystäväni oli esitelmöinyt probiooteista. En tainnut oikein lämmetä, koska lopulta ystävä tokaisi turhautuneena ”mä kuulen sun äänestä, että sulla ei ole aikomustakaan hankkia niitä!”

Oikeassa oli, ei olekaan. Vastasin yhtä turhautuneena:  ”Joka kerta (liioittelua) kun me jutellaan, on joku uusi juttu, mitä pitäisi kokeilla. Mulla on peltiboxi täynnä syömättömiä ravintolisiä. Syön ne ensin.”

Oikeasti kysymys ei tainnut olla probiooteista vaan asetelmasta, missä ystäväni oli neuvova/käskevä aikuinen, minä lapsi, jonka rooli on joko totella tai kiukutella. Miksi?  Miksi minä yleensä, tai ehkä jopa aina, olen lapsi? Johtuuko se siitä että olen  lapsuusperheen kuopus, onko siksi lapsirooli luonteva? Vai onko kyse itsetunnosta, miellyttämisen halusta, mistä? Onko ihminen perusasetukseltaan jompi kumpi ja jos kohtaa vastakohdan, ottaa luontevasti oman roolinsa? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Mutta sen tiedän että tilanne raukeaa vain jos ei suostu omaan rooliinsa, lapsi lopettaa tottelemisen/kiukuttelemisen ja aikuinen komentelun ja besserwisseröinnin. Se on tietenkin vaikeaa, silloin pitää opetella pois totutusta käyttäytymismallista, jonka juuret taitavat olla varsin syvällä selkärangassa.

Ystävälle tiedoksi: olen jo googlannut probiooteista. Silti: ensin syön peltiboxin tyhjäksi.

 

Älä pelkää surua

Vielä palaan edelliseen postaukseen Lähimmäisen päivä -dilemmaan. Tai oikeastaan asian pihvi on surun kohtaaminen. Aikuisille surun kuten aviopuolison kuoleman, tai vihan kuten ero, kokemus on rankka. Koska se on rankka, sitä ei osaa tai jaksa käsitellä, helpointa on sanoa: ei vietetä isänpäivää, unohdetaan.

Kokemuksesta tiedän että suru on helpompi taakka, kun sen ottaa vastaan, ei kiellä sitä.  Sano surulle, anna tulla, minä en pelkää. Uskoisin että sama pätee vihaan. Asiantilan tunnustaminen ja kohtaaminen on helpotus, tie ulos surusta/vihasta.

Jos emme opeta lapsillemme surun/vihan kohtaamista, jos haluamme nämä negatiiviset tunteet lakaista maton alle, emme ajattele lapsen parasta.

Parasta lapselle voisi olla Isänpäivänä poissaolevan isän muisteleminen, valokuvien katseleminen, isästä kertominen. Kortin voi viedä postilaatikkoon, niin kuin joulupukille viedään kirje, se perille löytää. Tai jos isä on hautausmaalla, kortin voi viedä sinne ja sytyttää kynttilän.

Surutyö on tärkeää. Turvallinen aikuinen, joka ei pelkää surua, on turva. Suru on tärkeä, arvokas tunne. Surun face-to-face kohdannut on vahvempi kuin ennen.

Älä pelkää surua, mene sitä kohti, se on tie ulos. Aikuisena sinä näytät tien, näin selvitään surusta. Kaikesta voi selvitä.

Hyvää lähimmäisen päivää!

Päiväkodeissa pohditaan, tohditaanko viettää isänpäivää. Katselin netistä videoklippiä, jossa haastateltiin päiväkotilapsia kyseisestä aiheesta. Asia ei tuntunut heitä stressaavan. Yksi sanoi että hänellä on kyllä isä, mutta he eivät vietä isänpäivää. Toimittaja kysyi syytä. Lapsi vastasi että eivät he muista viettää sitä. Toiselta lapselta toimittaja kysyi, tietäänkö tämä, mikä lähimmäinen on. Poika vastasi, että ei ole katsonut ikkunasta.

Amerikkalaiset lähettävät toisille joulukorttien asemasta Season Greeting -kortteja, vuodenaikatervehdyksiä, kun eivät halua loukata toisiaan joululla. Eihän aina voi olla varma, mikä vastaanottajan vakaumus on. Suurimpia juhlia siellä on ei-uskonnolliset, kaupalliset juhlapäivät: Halloween, Valentines Day, Thanksgiving ja Black Friday. Samaan suuntaan ollaan menossa täälläkin.

Siinä vaiheessa, kun aamuvirkku ei kehtaa enää toivottaa toisille hyvää huomenta, kun ei tiedä, jos se vaikka loukkaa aamuäreää, ja tyytyy sanomaan vuorokaudenaikatervehdyksen, siinä kohtaa minulla menee herne nenään.

Mielensäpahoittajien Suomi

Verkkaripyllykohulyhennelmä:

Pirkko: Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kassajonossa näin harmaisiin tiukkoihin verkkareihin pukeutuneen nuoren tytön, ruma oli. Solat näkyi, ei semmoisia vanhat ihmiset halua katsoa.

Tytöt: Kyllä me niin mielemme pahoitimme, kun meidän ulkonäköä ja pukeutumista  arvostellaan. Ei ole meidän pyllyissä mitään vikaa. Kauneus on katsojan silmissä.

Saara: Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun minun takapuolikuvaa oli näytetty ilman lupaa aamutelevisiossa, vaikka minun pyllyssä ei mitään vikaa olekaan, päin vastoin olen 45 ja pylly on kuin viisitoistavuotiaan.

Aikakausilehti: Kyllä me täällä toimituksessa niin mielemme pahoitimme, kun Pirkon kolumnista nousi kohu. Pantiin heti se juttu pois ja piiloon.

Lehdenlukija/televisionkatsoja: Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kukaan ei ollut kertonut että pienet verkkarit ovat muotia. Juuri vein UFFin laatikkoon lapsen vanhat, olisin voinut niitä itse käyttää ja olla muodikas.

Nyt kyllä laitetaan kaikki #pyllykuva nettiin #metoopyllykuva #metoopyllykassajonossa #epistä. Let’s loukkaannutaan taas!

 

 

Kuuden tunnin rentoutusloma, 46€

Vaikka olisi miten tyytyväinen arkielämäänsä, joskus kaipaa lomaa omasta elämästään. Arkinen marraskuinen päivä on mitä mainioin ajankohta ottaa lyhyt irtiotto normielämästä. Epämääräisiä työaikoja tekevän etu on se, että vapaapäivät osuvat välillä myös viikolle ja mahdollistavat tämänkaltaisen arkilomailun.

Soitin yksityisyrittäjänä työtä tekevälle ystävälle lähtisikö mukaan. Ei halunnut lähteä, kun ei tykkää uimahalleista eikä kylpylöistä, ei yhteisistä vesistä tai siitä että joku koskee. No ei sitten. Läksin yksin.

Suuntasin kohti erästä Uudellamaalla sijaitsevaa hyvinvointilaitosta. Aamuruuhkassa muut tulivat toiseen suuntaan, minä matkasin vastavirtaan. Auton mittari näytti -1 astetta ja pientareen ruohot olivat kauniisti huurrettuneet. Aurinko paistoi.

Koska ilma oli mitä ihanin, päätin perille päästyäni tehdä ensin pienen happihypyn ja kävelin kuntopolun läpi. Rannalla oli penkki, istahdin siihen ottamaan talteen auringon säteet. Sitten sisälle ja hommiin.

Respasta sain käyttööni kylpytakin, pyyhkeen ja tossut.

Ensin kuntosalille. Siellä ei ollut muita, sain rehkiä, ähistä ja piereskellä ihan rauhassa, loppuvaiheessa paikalle saapui raskaana oleva pariskunta ja oli pakko olla taas ihmisiksi.

Kuntosalin jälkeen allasosastolle. Ei ketään. Uin yksin, isoista ikkunoista paistoi aurinko. Vaikka en ole taustamusiikin ystävä,  täällä musiikki sopi tunnelmaan, rentouttavaa pimpelipom-musiikkia, sellaista mitä käytetään hoitojen ja hierontojen taustamusiikkina.

Seuraavaksi kokeilin infrapunasaunaa. Sen pitäisi olla aineenvaihduntaa edistävä ja jopa laihduttava. Lauteilta olisi voinut katsoa televisiota, mutta en sitä avannut. Koska olin infrapunasaunassakin ainoa asiakas, levittäydyin selälleni lauteille ja nostin jalat seinälle. Ajantaju katosi.

Ennen höyrysaunaan menoa kokeilin elämyssuihkuja. Hierova suihku oli paras. Höyrysaunassa oli seuraa, vaikka en sitä kaivannut: kuntosalin raskaana oleva nainen oli siellä. Ei juteltu. Se oli hyvä.

Palasin vielä uima-altaalle – raskaana olevan mies oli siellä uimassa – ja vesijuoksin hetken kunnes oli aika mennä suolahuoneeseen. Suolahuoneessa ei –yllätysyllätys–ollut ketään, joten riisuin kylpytakin ja olin siellä nakuna saadakseni optimaalisen suolaustuloksen. En jaksanut istua paikoillani, ryhdyin tekemään venytyksiä. Toivottavasti siellä ei ole valvontakameraa tai sitten respan pojilla oli hauskaa.

Päätin kunto- & kylpyläpäiväni kupilliseen vihreää teetä paikan ravintolassa, missä ei ollut tietenkään muita asiakkaita, ei edes raskaana olevaa naista puolisoineen.

Ajoin kotiin, ostin K-kaupasta Lounashetken Falafel-salaatin 3,99€ ja kauralakupussin.

Täydellinen päivä. Lysti maksoi 46 € + K-kaupan eväät, yhteensä n.50€.

Tätä täytyy saada lisää.

Etiketti toteuttaa toiveen

Olen niitä ihmisiä, jotka valitsevat viinin etiketin mukaan. Vieläkin olen ystäväpiirissä vitsin aihe, kun 90-luvun alussa lempiviinini oli Chateau de Turku. Siinä minua ei lumonut etiketti, johon oli piirretty Turunlinna, vaan nätti pullo. Pullossa oli pittoreski kaislapunos ympärillä.

Mutta ette kyllä ikinä arvaa: toteutan toiveita viinipullojen etiketeillä, ja se toimii. Näin se menee.

Vuosikymmenen vaihteessa haaveenani oli pieni takapihakanala. Mökillä on kirjahyllyn pätkä, jonka reunalle kiinnitän kuvia asioista, joista haaveilen ja joiden toivon toteutuvan. Olin laittanut hyllylle kanojen kuvia.

Piuhat on pitkät. Tajusin että minähän ostan aina Alkosta kanaviiniä. Punaviiniä, jonka etiketissä on kanan kuva, nimeä en enää muista. Toiveeni oli siis toteutettu, mutta ”väärällä” tavalla, viinin muodossa. Tein heti asian havaittuani korjausliikkeen ja siirryin kukkaviiniin. Eipä aikaakaan, kun kanat tulivat elämääni oikeassa muodossa eli eläiminä.  Harjoittelupaikan kanttori sanoi, että hänen pihakanalansa on paisunut liian suureksi. Hän voisi antaa minulle kanoja ja kukon. Toiveeni toteutui, sai kanalan!

Seuraava haave oli aasi. Laitoin aasin kuvan hyllylle,  ja pian löysin aasiviinin Alkosta. Lopetin aasiviinin juonnin ja kas, aaseja alkoi ilmaantua elämääni. Onneksi ei oikeassa muodossa, koska tästä asiasta oltiin keskusteltu perheen kanssa, eikä aasi-innostukselle löytynyt vastakaikua. Aasitaulu löytyi olohuoneen maton alta. Se on peräisin lapsuudenkodistani ja olin laittanut taulun maton alle suoristumaan  ja unohtanut sen olemassa olon tyystin. Löysin myös ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani lapsena ostamani marmorisen aasin ja pienen pronssiaasin, jonka kyljessä lukee Arizona. Lapsen lelukorista löytyi pehmoaasi, en tiedä kuka ostanut ja milloin. Välillä tunnen itsenikin aasiksi.

Viimeisin etikettitapaus on pöllö. Pöllönpöntön olin saanut syntymäpäivälahjaksi vai oliko se äitienpäivälahjaksi, mutta ei siihen pöllö muuta millään. Johtuisiko siitä että pönttö on ihan pihapiirissä, tuskin sellainen metsäneläin pihalle tahtoo. Mutta halusin sen siihen, että voisin keittiön ikkunasta tarkkailla pöllöä.

Alkosta löysin pöllöviiniä. Ostin sitä evääksi pikkujouluihin. Pahan makuista oli. Näin pöllöunen: pelastin pöllöperhettä, joka oli saarroksissa kuuman asfaltin ympäröimänä. Naapuri nauroi ivallisesti ja minä huusin sille naapurille että painu sinä helvettiin siitä! Olin tosi vihainen, että se ei ymmärtänyt pöllön hätää.

Ja kas, eipä mennyt aikaakaan, kun illalla pihalta kuului närhen kummallista ääntelyä. Mentiin katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Helmipöllö istui puussa.

Nyt olen ajatellut mennä Alkoon katsomaan, josko siellä olisi lottorivi tai jotain numeroviiniä. Muistaakseni ainakin sellainen viini kuin 46 on, mutta tarvittaisiin seitsemän numeroa.

Ja toisaalta, joinhan minä aika paljon sitä Turunlinna viiniä, enkä mitään linnaa ole tullut. Että ihan aukoton metodi tämä ei ole, mutta kokeilemisen arvoinen!

Jouluaddikti

Joulu alkaa näkyä. Kaupan valmis riisipuuro on pakattu punaiseen joulukääreeseen!

Jouluaddiktina tämä on minulle vaarallista aikaa. Pienikin annos joulua saattaa johtaa repsahtamiseen. Joulu iskee päälle kokonaisuudessaan kertalaakista. Siinä jouluputkessa mennään sitten jouluun asti. Lopputuloksena on yliannostus joulua.

Nyt täytyy malttaa pitää joulukoristeet kaapin ylähyllyllä vielä tämä kuukausi. Jos aloittaa liian aikaisin, kyllästyy jouluun jo ennen joulua.

Sitä paitsi, vielähän minulla on sukulaislapsille pitämäni halloween-juhlan jäljiltä kurpitsat, pääkallot ja muut luut esillä. Ehkä pitää ensin korjata kummitukset pois joulun tieltä.

Tai sitten ei.

Sattumalta katsoin pätkän Neljät häät Amerikassa/Austariassa, en muista missä. Siinä yhdellä morsiusparilla oli halloween-teemaiset häät. Eri juhlia ristiintaulukoimalla syntyisi vaikka juhannusteemainen joulu, laskiaisteemainen äitienpäivä, hautajaisteemainen syntymäpäivä tai vapputeemainen pääsiäinen.

Nyt en oikein innostu tästä. Pidän lakritsasta ja pidän pizzasta, mutta lakritsipizza ei uskoakseni olisi hyvää. Tänään kaupan kylmähyllyssä  näin jo lakritsijugurttia. Joku mixing-boom on käynnissä.

ps. Kaivoin roskiksesta riisipuuron kartonkikuoren. Ajattelin tarkistaa, että minkälainen se tarkemmin katsoen oikein oli. Eihän siinä ollut mitään joulusta! Pakkaus oli punaisempi kuin normaalisti, lautasen vierellä havunoksa ja käpy, ja piirroskuvituksena talvinen kaupunkinäkymä lumisateineen ja lumiukkoineen. Mutta ei mitään varsinaisesti joulusta. Jouluaddikti selvisi säikähdyksellä. Mutta tässä nähdään, miten vahva addiktioni on! Näen joulun valoa pimeyden keskellä niin kuin janoinen keitaan aavikolla.

pps. Oli siinä sittenkin joulua. Nimi oli saanut etuliitteen ”Joulu”! Huomasin, kun vein kartonkijätteitä roskiin.

Ihminen on maatuskanukke

Olen pohtinut viime aikoina minuutta. Olemmeko me niin kuin puu, johon kasvaa vuosirenkaita? Olemmeko maatuskanukkeja, joihin tulee joka vuosi uusi kerros? Siellä syvällä sisällä on se alkuperäinen minä, puhdas minuus. Ilman elämän kasvattamia vinoutumakerroksia. Tekisi mieli kaivaa esiin se alkuperäinen minä, mutta miten?

Entä jos nyt tutustuisi omaan itseensä kaksikymmenvuotiaana. Tykkäsinkö siitä ihmisestä? Voisiko kaksikymppisestä minästä tulla ystäväni? Epäilen. En tykkäisi siitä tyypistä. Jotenkin kokematon ja kuitenkin itsevarma, naiivi. Tykkäisinkö kolmekymppisestä minästä? No, en todellakaan. Silloin oli kyllä itsetunto tapissaan, mutta en minä siitä tyypistä tykkäisi. Itsekeskeinen tyyppi. Kelpaisiko sitten joku aikaisempi minä? Vaikka viisitoistavuotias? Ei, ei sekään tunnu hyvältä. Ihan jonne, epävarma, kokematon ja vielä naiivimpi kuin se kaksikymppinen. Semmoinen viisivuotias minä kyllä kelpaisi. Se oli reipas ja kiva tyttö. Ja en ollut hullumpi nelikymppisenäkään. Se ehkä kelpaisi minulle myös.

Tuntuu vähän hölmöltä, että en siis oikeastaan tykkää eri ikäisistä versioista itsestäni, jos asiaa tarkastelee tällä maatuska-/vuosirengasmetodilla. Pitänee varata aika psykoterapiaan. Löysinkin sopivan terapeutin Yle Areenasta Sari Valton ohjelmasta Mitä on minuus? Siinä haastateltavana on psykoterapeutti Katriina Järvinen, joka on kirjoittanut kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme. En ole vielä lukenut, mutta meinaan. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ideana on, että elämän varrella meille kasvaa erilaisia, ristiriitaisia ja päällekkäisiä minuuksia, jotka vuorotellen ottavat meistä vallan. Näin Katriina kertoo Et-lehden haastattelussa:

Katriina on opetellut tunnistamaan myös omia minuuksiaan. On häpeäminä, huonoitsetuntoinen minä, hullunrohkea minä ja buddhalainen minä.

– Joskus yksi niistä ottaa vallan. Mutta se ei ole identiteettini vaan vain yksi minuuksista, Järvinen muistuttaa.

Järvisen mukaan olisi hyvä oppia tunnistamaan omat minuudet. Mikä minuuksista on vallalla milloinkin? Esimerkiksi tärkeitä päätöksiä tehtäessä nämä kaikki minuudet huutavat omaa totuuttaan, ketä kuuntelet, kuka saa päätöksen tehdä?

Voisin sanoa että minulla on myös tuo Katriinan häpeäminä, mutta ehkä omani on enemmän alamaisminä. Se on sellainen suorittajaraatajaurakkahullu, oikea raatajarahvas, joka kaataa vesakot ja tyhjentää tukkeutuneet vessanpöntöt ja vaikka naapurin suolet jos tarvitaan, kaivaa kuopat, on kynnysmattona, kyllä minä voin ei se mitään.  Hullunrohkea minä on ihana! Peloton, kekseliäs ja innostunut. Hullunrohkea nostaa aidan rimaa ja törmaa sen ali ketterästi ja metelillä, selkä suorana ja pää pystyssä. Sitten on hengellinen minä, se on hautausmailla viihtyvä, hiljaisuutta rakastava, kukkatippoja tiputteleva, mystisyyteen vetoa tunteva, kynttilöitä sytyttelevä, harrasta harrastava minä. Partyminä rakastaa glitteriä, kiiltoa ja kimalletta, samppanjaa ja bossanovaa. Niin ja on minussa erakkominäkin. Erakkominä ei pidä kenestäkään, eikä mistään paitsi hiljaisuudesta ja luonnosta.

Tiedä häntä, kuinka monta minää, maatuskanuken kerrosta itsestäni löytäisin, jos kaivamista jatkaisin. Oliko nämä kaikki puolet minussa jo silloin maatuskan nuken pienimmässä vaiheessa, alkuminässä? Vai ovatko ne kehittyneet minulle vuosien saatossa. Ehkä Katriina osaisi vastata.

 

#metoo -kampanja

Aamun aviisi kertoi jälleen seksiskandaalista. Tällä kertaa syytöksen alla on Kevin Spacy, joka lehden mukaan on vuonna 1986 ahdistellut 14-vuotiasta tyttöä. House of cardsin jatko lopetetaan.

Asia sinänsä on hyvä. Seksuaalinen ahdistelu on tuomittavaa ja tässä suhteessa miesten sovinistinen ja naista alentava käytös on kaikilta osin loputtava.

Mutta, sitten tulee iso mutta.

Ihmettelen, että miten meistä itsestämme on tullut syyttäjiä, tuomitsijoita ja rangaistuslaitos. Eikö yleensä rikoksesta tuomita rangaistus oikeuslaitoksessa? Nyt rangaistus annetaan siviilissä, työpaikoilla ja julkisuudessa. Tässä on tapahtumassa vääryys. Ei niin saa tehdä.

Veikkaanpa että monen miehen puntti tutisee tällä hetkellä. Hetkenä minä hyvänsä voi nousta esille ja julkisuuteen vuonna yksjakaks juovuspäissä pikkujouluissa tapahtunut ylilyönti. Ja niksjanaks menetät maineesi ja työsi tällä hetkellä ja jatkossa. Todellinen elinkautinen napsahtaa äkkiä.

30 vuotta sitten maailma oli aika erilainen kuin nyt. Suomi myös. Ja miesten käytös oli erityisesti erilaista kuin nyt. Muistan itsekin todistaneeni muutamia ei niin kovin mairittelevia tapauksia.

Esimerkiksi eräässä palaverissa ison makeisfirman miespomo sanoi nuorelle naiskolleegalleen, joka yritti sanoa oman mielipiteensä asiaan, että ”ole sinä kuule ihan hiljaa vain siinä ja nättinä”. Suut loksahti kaikilta auki, mutta ei meistä kukaan asiaan puuttunut. Olisi pitänyt puolustaa naista, ikäistäni, pöydän toisella puolella. Se olisi voinut olla minä, jolle niin sanottiin. Tai se tapaus, kun oli ravintolalakko ja meidät kauppaopiston tytöt ja pojat oli värvätty tuuraamaan ison hotelliketjun ravintolapalveluissa. Lakon jälkeisessä kiitosjuhlan jatkoilla eräs vanhempi miesjohtaja kippasi vuoteelle ja yritti tosissaan. Pistin hanttiin ja joku tuli avuksi. Ei siinä mitään ehtinyt käydä. Suutuin vain. Ja bileet jatkui. Tai se kun olin vielä nuorempi ja muotia oli sellaiset jumpsuitit. Minulla oli muodikas punainen kokohaalari, alla ensimmäiset rintsikat. Sukulaisia oli kylässä ja yhtäkkiä kaikkien nähden sukulaissetä kiskaisi vetoketjun alas ja nauraa hohotti. Kyllä hävetti. Vieläkin hävettää. Mutta ei siihen kukaan mitään sanonut. Ehkä se tuli niin yllättäen kaikille se tilanne. Sellaista se oli silloin. En minä näistä tapauksista kenenkään päätä vadille vaadi.

Onneksi nyt on toisenlaiset ajat, eikä tuollainen käytös enää ole mahdollista. Silti, rangaistukset antaa oikeuslaitos, ei someyleisö, ei media, eikä syytettyjen nykyiset työpaikat.

Vaikka meille ei oltu reiluja, meidän ei pidä alentua olemaan epäreiluja heille. Näytetään että me osaamme hoitaa asiat paremmin.