Monessa paikassa on liian vähän työntekijöitä

Tämän päivän (28.10.21) Hesarin Mielipide-sivuilla on työntekijän kirjoitus yhdeksän tunnin työvuoroista, jonka aikana hänellä ei ole ollut aikaa vessakäynnille.

Ilmiö on yleinen. Asiakkaana sen huomaa lähikaupassa tai ravintolassa huonona palveluna. Työntekijä ei suoriudu työstään, koska hänen ei ole mahdollista tehdä työtään hyvin. Samasta asiasta on puhuttu jo monta vuotta koskien vanhusten kotihoitopalveluita. Hoitajat väsyvät, koska eivät ehdi tehdä työtään niin kuin haluaisivat.

Yleensä jokainen haluaa tehdä työnsä hyvin, selviytyä siitä parhaalla mahdollisella tavalla. Syö ihmistä, jos tämä ei ole mahdollista työvoimapulan tai liian kiireiseksi buukatun työvuoron takia.

Vika ei koskaan ole työntekijän. Tosin hänen velvollisuutensa on huomauttaa asiasta työvuoroista vastaavalle. Työvoimassa säästäminen johtaa huonoon asiakaspalveluun, ja se taas vaikuttaa kysyntään. Asiakas ei tule uudelleen, jos saa huonoa palvelua ja toinen vaihtoehto on olemassa.

Minun lähikaupassani on tämänkaltainen ongelma: työvoimaa on liian vähän. Usein näen kaupassa vain yhden työntekijän. Hänen tehtävänsä on hyllyttää tavaroita, tyhjentää pullonpalautus, hoitaa kassa ja kaiken lisäksi paikassa toimii myös pakettijakelu, joten ainut työntekijä hoitaa myös pakettirumbaa. Tunnelma ei ole hyvä, jono ulottuu välillä kaupan puoliväliin. En kävisi ko kaupassa ollenkaan, mutta ainoastaan sieltä saan BonAquan kuplallista, kaloritonta sitruuna-lime juomaa.

Onneksi kerran kyseisestä kaupasta oli tullut sähköpostiini asiakaspalauteviesti, missä kysyttiin mielipidettäni kaupasta. Kirjoitin että henkilökuntaa on liian vähän ja musiikki soi liian kovalla.

On myös paikkoja, missä ilahtuu positiivisesti. Kuten Helsingin Sokos. Käyn siellä usein. Mielestäni Sokos on uusi Stockmann. Siellä on paljon henkilökuntaa – vieläpä iloista ja palvelualtista. Siellä saa aina hyvää palvelua. Kaiken lisäksi valikoimat ovat hyvät. Ostin juuri uudet talvikengät Sokokselta.

Mielestäni kenenkään ei pitäisi tehdä työtään kiiressä, ylipitkinä työvuoroina ja tauoitta. Ja kuten jo sanoin, sellainen ei ole koskaan työntekijän vika, kaikki sympatiani jokaiselle ko tilanteeseen joutuneelle. Ja asiakas voi auttaa tällaisessa tilanteessa huomauttamalla asiasta työnantajalle. Voi tosin olla että hän on asian suhteen pulassa, työntekijäpula on monella alalla suuri. Mutta on myös hankala rekrytoida uusia työntekijöitä, jos paikasta syntyy maine että siellä ei ole hyvä olla töissä.

Pitäkää hyvää huolta työntekijöistänne!

Puoli-boomeri

Vähän aikaa olin kartan ulkopuolella, mistä pääministerin boomeri-kohussa oli kyse. Marinia moitittiin vanhojen ihmisten mollaamisesta, kun hän julkaisi Instagram-storyssa kuvaviestin, jossa oli teksti ”boom-boom-boomeri”. Näin kyllä kyseisen postauksen, mutta en siihen kiinnittänyt huomiota, koska en ymmärtänyt sitä. Mikä ihmeen boomeri?

No nyt olen taas kartalla. Tiedän, mikä on boomeri. En tiedä vieläkään virallista määritelmää, mutta käsittääkseni boomerilla tarkoitetaan meitä, jotka emme aina ihan ymmärrä nykynuorison ajatusmaailmaa.

Siinähän ei ole mitään ihmeellistä eikä outoa. Päinvastoin olisi outoa, jos joskus ihmiskunnan historiassa koittaisi ajanjakso jolloin nuoret ja vanhat ovat samaa pataa. Melkein tulee mieleen Jehovan todistajien kuvat paratiisista, missä leijonat ja kauriit käyskentelevät sulassa sovussa ja rakkaudessa.

Koska auto ei tänäkään aamuna lähtenyt käyntiin, akku oli edelleen tyhjä, vaikka luulin että se olisi yli 60 kilometrin ajon jälkeen täyttynyt, minun piti soittaa Autoliittoon ja pyytää käynnistysapua paikalle. On muuten loistavaa palvelua. Kannattaa kaikkien autolla liikkuvien tallettaa kännykkään Autoliiton puhelinnumero 0200 8080. Sieltä saa auton käynnistys- ja hinausapua koko Suomessa. Kaiken lisäksi jos liittyy liiton jäseneksi, apu on ilmaista.

Soitin siis Autoliittoon, koska auto oli taloyhtiön autotallissa, eikä herännyt, vaikka miten väänsin virta-avainta. Sieltä luvattiin tulla paikan päälle puolessa tunnissa. Apua odotellessa räpläsin puhelintani, ja törmäsin Iltalehden sivuille Oletko sinä boomeri? -testiin. Päätin testin tekaista. Tulos oli 5/10 eli olen puoli-boomeri. Sanallinen luonnehdinta meni näin: ” Saatat toisinaan kaivata nuoriso-suomi-nuoriso tulkkausta, mutta valtaosan ajasta pysyt menossa mukana”.

Sieltä löytyi myös linkki Benjamin-nimisen artistin Youtube-videoon ja kappaleeseen ”Boom-boom boomeri”. Ilmeisesti pääministeri oli myös kuunnellut kyseisen kappaleen ja siihen postauksellaan viittasi. Laulussa kerrotaan niistä asioista, jotka hiertävät nuorison ja vanhemman sukupolven välejä. Kertosäkeessä sanottiin sovittelevasti jotenkin niin että ”hei, hei boomeri, jäitä hattuun boomeri, hei, hei, hei boomeri, ota coolimmin”. Hyvä kappale! Tykkäsin paljon.

Ehkä kohu ja ongelma syntyi siitä, että pääministeri ei millään tavoin selittänyt viestiään, silloin se jää tulkinnoille alttiiksi.

Apu saapui paikalle. Auttaja oli sukupuoleltaan määrittelemätön. Olin jo puhelun aikana pohtinut, mahtaako kyseessä olla mies vai nainen. Nimi oli naisen, ääni miehen, olemus molempia. Tilanne huvitti minua. Ei siksi, mitä hän edusti, vaan siksi että Benjamin laulussa, jota juuri äsken olin kuunnellut, oli yhtenä esimerkkinä nuorten ja vanhempien välejä hiertävistä asioista tämä identiteettien runsaus. Mielessäni lauloin ”hei, hei boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin!”

Minusta tilanne oli hieno, ja kuvasti nykypäivää. Minä keski-ikäinen heteronormatiivinainen, kantasuomalainen nainen olen pulassa autoni kanssa ja pelastavaksi enkelikseni saapuu hän jota en osaa – enkä saa – enkä halua – määritellä. Mutta sellaisiahan enkelit ovatkin, androgyynejä!

Joten puoli-boomeri kiittää ja lupaa suhtautua ei-tuomitsevasti nykynuorisoon silti yrittämättä olla kuten he. Jokainen sukupolvi parantaa maailmaa omalla vuorollaan. Rikkoo tabuja ja rajoja omalla vuorollaan. Ja omalla vuorollaan he myös tulevat vanhenemaan ja taantumaan, ja tilalle tulee uusi sukupolvi uusine aatteineen. Sillä yksi asia on varma: sitä mukaa kun me vanhenemme, nuoria tulee koko ajan ja vuosi lisää ja lisää.

Masinoituja viestejä

Sunnuntain 24.10. Hesarissa oli artikkeli kansanedustajien saamista aggressiivisista viesteistä koskien koronapassia. Viestit ovat vaikuttaneet masinoiduilta, osin epäjohdonmukaisilta. Luullakseni olen itse törmännyt samaan ilmiöön.

Seuraan Instagrammissa pilapiirtäjä Ville Rantaa. Ihailen hänen rohkeuttaan ja oivaltavuuttaan. Usein laitan peukun palautteeksi, mutta olen huomannut että jos kirjoitan positiivisen palautteen, saan jossakin vaiheessa itselleni viestin, jossa minua kutsutaan esimerkiksi ”pelleksi”.

Viimeksi kommentoin Ville Rannan pilapiirrosta, missä kaksi rouvaa jonottivat lentokentällä boardaukseen ja keskustelivat samalla keskenään, kuinka panepidemia on muuttanut arvomaailmaa, ettei ”se matkustelu, kiire ja suorittaminen tunnu enää sillai tärkeeltä, että enempi painaa mielenrauha ja pienet asiat vaakakupissa”. Minusta piirros oli oivaltava ja hauska. Laitoin peukun ja kommentin että ”toi on just minä, terveisiä Roomasta”.

Seuraavana yönä olin saanut viestin Instagram-nimimerkiltä ”valtakunta1”. Käyttäjätili on yksityinen, O seuraajaa ja 0 seurattavaa. Profiilikuvana oli tissivako. Äsken tsekkasin uudelleen saamani viestin, profiilikuva oli vaihdettu johonkin paperilappuun, en saanut selvää mitä siinä luki. Profiili on selvästi luotu vain asiattomien kommenttien lähettämistä varten. Saamani kommentti kuului kirjoitusvirheineen näin: ”En juo, en polta, en matkustele ja olen rokottamaton riskiryhmäläinen. 8 lapsen äiti (14v, 12v, 11v,8v,6,3v,2v ja vasta 10 kk)olemme toimeen tulossa ydinperhe. Ehkä lapseni on kohta orpoja ja koulun kautta saavan korona delta taudin, takia sairaalahoidossa”.

Tekisi todella paljon mieli kysyä tältä valtakunta1:ltä, mitä ihmeen tekemistä sillä, että minä pidän pilakuvasta, joka kommentoi meidän – myös minun itseni – kaksinaismoralismia, on hänen rokottamattomuutensa kanssa? Ja voi kuinka paljon minun olisi tehnyt mieli vastata viestiin samalla mitalla. Että mene piikille, opettele kirjoittamaan oikein ja että nuoren naisen kiinteä tissivako ei ole uskottava profiilikuva kiltille kahdeksan lapsen äidille. Puhumattakaan nimimerkistä. Miksi kahdeksan lapsen kotiäidin nimimerkki olisi valtakunta1? Ei tarvitse olla kummoinenkaan oman elämänsä neiti marple oivaltaakseen että kyseessä on vain säälittävä trolli-parka. Piti istua omien käsien päällä että en lähettänyt viestiä. Sillä sitähän he haluavat; reaktiota tai pelkoa. En alistu kumpaankaan.

Eilen peukutin Ville Rannan pilakuvaa, siinä aiheena oli rokottamattomien baari-ilta. En kylläkään laittanut mitään sanallista kommenttia, mutta saapas nähdä, tuleeko nyt jotakin palautetta palautteesta valtakunta1:ltä tai joltakin muulta.

Voin vain kuvitella, kuinka paljon itse Ville Ranta saa asiattomia viestejä. Itse pidän hyvin tärkeänä itseironiaa ja huumoria. Pilapiirtäjät pystyvät tekemään oivaltavia huomiota nykyajasta, joskus he ovat ainoita, jotka uskaltavat sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Tulee mieleen Kari Suomalainen, joka Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä suomettumisen vuosina Kekkosslovakiassa oli ainut, joka uskalsi piirroksillaan kertoa sen, mistä muut vaikenivat.

Niinpä minäkin kannan korteni kekoon ja jatkan positiivisen palautteen antamista Ville Rannalle. Silläkin hinnalla että joudun samalla itse alttiiksi höpöhöpölle. Sillä sitä nämä valtakunta1:sen ja muiden nimimerkkien ja feikkiprofiilien takana temmeltävät ovat. Taidatte olla itse se salaliitto, josta meitä pelottelette.

Viva la humour! Viva la ironie!

ps. En keksi, miten näppäimistöstä saa heittomerkin A:n päälle. Sanokaa, jos tiedätte. Ja menikö ylipäätään ranskat oikein? Ajattelin alkaa kommentoida Ville Rannan piirroksia näillä lauseilla. Ehkä liitytte mukaan? #vivalahumour #vivalaironie

Koti – ihmisen paras paikka

Täällä vielä Rooman matkan jälkitunnelmissa ja ajatuksia matkustamisesta ylipäätään.

Edellisen kerran olimme matkalla 2019 syksyllä Pärnussa. Sinne menimme omalla autolla, lautalla yli Tallinnaan ja siitä muutaman tunnin matka Pärnuun. Samalla kävimme myös Saarenmaalla. Oli oikein mukava ns. out-of-season -matka sekin. Paras aika matkustaa on sesongin ulkopuolella.

Oli suuri virhe matkustaa Lontooseen juuri ennen uutta vuotta vuonna 2018. Monet muutkin olivat päättäneet lähteä silloin, ja jo pelkät jalkakäytävät olivat aivan tukossa. Erääseen nuorten suosimaan merkkikauppaan – en muista nimeä, en sitä edes tunnistanut – olisi pitänyt jonottaa kaksi tuntia. Jono jatkui jopa tien toisella puolella. Jätimme väliin.

Silloin kun matkustusaikataulu on riippuvainen koulujen lomista, matka-aikaa ei voi täysin vapaasti valita. Syysloma on kyllä aika kiva ajankohta matkustaa moniin paikkoihin. Olemme olleet omatoimisella automatkalla Skotlannissa ja Islannissa nimen omaan syyslomalla. Silloin on yleensä aika rauhallista ja vähäväkistä monissa paikoissa.

Meidän perhe taitaa olla aistiyliherkkiä ihan jokainen. Se hieman rajoittaa matkustamista. Emme halua olla matkalla pitkään, koska se rasittaa meitä liikaa. Ja matkalla vietämme spaljon aikaa hotellissa lepuuttamassa hermoja ja aisteja liialliselta ärsytykseltä. Siksi valitsemme hotellin huolella. Siellä pitää olla hyvät olosuhteet viettää aikaa, kuntosalit ja spa-osastot. Välillä pidämme välipäiviä nähtävyyksistä ja turistikohteista ja etsiydymme puistoon tai museoihin, joissa ei ole niin paljon ihmisiä.

Tässä iässä en halua enää matkustaa mannerten välisiä lentoja, missä on isot aikaerot. Liian raskasta kropalle. Nyt viiden päivän Rooman matkan jälkeen ajattelen, että seuraava matka voisi olla ehkä 2024. Poislukien Tukholma tai Tallinna tai junamatka Pietariin/Moskovaan, jos he joskus saavat oman koronansa siellä kuriin, mutta siihen taitaa mennä vielä pitkä aika. Se on kyllä harmi että täältä meiltä junalla matkustaminen Keski-Eurooppaan on vähän työlästä. Koska juna on iisein ja ihanin matkustusväline.

Kaikista tärkeintä omalle hyvinvoinnille – ja ekologisinta myös – on rakentaa omasta arkielämästään niin hyvää, ettei siitä ole tarvis ylipäätään päästä pois matkustamalla kauas. Jos kaipaa hotellien notkuvia buffetaamupalapöytiä, voi sellaisen mennä syömään ihan tavallisena viikonloppuna lähimpään hotelliin. Viettää lauantai- tai sunnuntaiaamupäivä siellä. Ihania hemmotteluhoitoja saa lähikosmetologilta tai hierojalta. Pitäisi enemmän panostaa näihin lähituottajien tarjoomaan. Ja entäpä itse koti, onko siellä mukava olla? Voisiko mukavuutta jotenkin lisätä? Saada hotellifiilistä makuuhuoneeseen tekstiileillä ja valaistuksella. Tai ostaa kirkasvalolamppu ja kahvinkeitin, joissa on ajastin. Aamukahvit olisivat valmiina, kun herää.

Itse olen ajatellut ostaa tekopalmun parvekkeelle. Ja seuraavan kerran, kun tulee lomailufiilis, aion ajaa vajaan tunnin matkan Långvikin kylpylään, viettää siellä marraskuinen synkkä päivä lillutellen vedessä ja käyden kaikki saunat läpi niin että olen lopuksi ryppyinen kuin rusina. Ja ajella sieltä kotiin nukkumaan omaan sänkyyn, missä on oma, rakas littana tyyny. Ei sellainen paksu pökkelö niin kuin ulkomailla hotelleissa on, ja jonka kulmasta yrittää löytää tarpeeksi littanaa kohtaa mihin painaa aisteista väsynyt pää.

Hemma best, niin kuin sanovat.

Matkustuskokemuksia kahden rokotteen jälkeen syksyllä 2020

Olimme syyslomalla viisi päivää Roomassa. Koska monia varmaan pohdituttaa, minkälaista matkustaminen tässä epidemiatilanteessa on, ajattelin kirjata kokemuksia muille matkustamista suunnitteleville.

Koronapassista kannattaa ottaa kännykän näyttökuva, että se on nopeasti otettavissa esille. Rooman matkalla sitä kysyttiin lentokentällä takaisin tullessa – jostain syystä ei maahan mentäessä – hotellissa, museoissa ja nähtävyyksillä. Ruokaravintoloissa passia ei kysytty. Arvelisin, että se on käytössä yökerhoissa, ja sen sellaisissa missä tanssitaan ja ollaan lähellä toinen toista.

Ruumiinlämpö mitattiin museoissa, nähtävyyksillä ja lentokentällä. Ja joissakin kaupoissa. Se tapahtui ranteesta etälukijalla tai iPadia muistuttavalla näytöllä, jonka edessä seistiin, ja se mittasi kasvoista kehon lämpötilan. Olisipa varsin kätevää, jos sellainen kuumeenmittaussovellus tulisi käyttöön myös omaan kännykkään. Miten helppoa ja kätevää kuumeen mittaaminen olisikaan!

Takseissa oli takapenkin ja kuljettajan välillä muovipleksi ja siinä keskellä luukku maksamista varten. Olipa onni että meitä oli kolme, mahduimme juuri ja juuri samaan taksiin takapenkille.

Nähtävyyksiin pitää ostaa lippuu verkkokaupasta etukäteen, ja siinä on tarkka aikaslotti, milloin pääsee sisään, tosin ei se sitten niin tarkka ollutkaan. Ainakin Vatikaaniin menimme etuajassa, ja pääsimme saman tien sisään.

Yleisesti ottaen väkeä oli liikkeellä sopivasti. Ei ollut ruuhkia eikä tungosta. Jopa Sikstuksen kappelissa oli ihan mukavasti tilaa olla ja ihmetellä.

Maskeja käytettiin sisätiloissa, paitsi ruokaillessa.

Vaikutti siltä että turisteja oli liikkellä ainakin Amerikasta, jenkkienglantia kuuli paljon, ja se porukkahan erottuu muutenkin aika tehokkaasti katukuvassa.

Joissakin paikoissa oli jopa tyhjää, ainakin taidemuseossa oli vain muutamia vierailijoita.

Sitten hieman tuotesijoittelua, vaikka kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, mutta haluan kertoa vinkkinä. Ennen matkaa satuin käymään Muji-kaupassa Helsingin Kampin ylimmässä kerroksessa. Menin sinne ostamaan varrettomia sukkia, koska olin huomannut Mujin varrettomat parhaimmaksi. Niissä on sukan keskikohdassa jonkinlainen kiristysjuttu, jonka ansiosta sukat pysyvät hyvin jalassa, toisin kuin normaalit varrettomat. Muutenkin materiaali on hyväntuntuinen.

Sukkaostosreissulla huomasin että Mujilla on myynnissä myös pieniä muovipurkkeja ja purnukoita. Sellaisia, mihin voi laittaa omia ihonhoitotuotteita matkaa varten. Ja koska minä olen niin järkyttävän allerginen, että en uskalla käyttää mitään hotellien tuotteita tai yleisten vessojen saippuoita, pitää olla omat mukana, ostin läjän näitä purkkeja ja täytin omilla aineilla. Olipa kätevää.

Toinen vinkki koskee kenkiä. Vaikka pelkillä käsimatkatavaroilla matkustettaessa matkalaukku on varsin pieni, ei kannata säästellä mukaan otettavien kenkien määrässä. Mielestäni minimi on kolmet kengät. Yhdet kengät tarvitaan hotellissa, ne jalassa mennään aamiaiselle, ja hiippailla muutenkin hotellissa. Minulla on sitä tarkoitusta varten omat spesiaalihienot, mukavat tohvelit. Sitten tarvitaan kengät kaupungilla kävelyyn ja toiset jotka laitetaan illalla jalkaan, kun lähdetään taas ulos syömään. On mukava ja tuntuu väsyneissä jaloissa hyvältä, kun kenkiä voi välillä vaihtaa, eikä tarvitse änkeä samoja hikisiä uudelleen jalkaan myös illalla.

Roomassa lokakuun puolivälissä paikallisen pukeutuivat varsin talvisen näköisesti. Heillä oli toppatakit. Omasta mielestäni ei vielä ollut toppiskeli, käytin kangastakkia, ja keskipäivällä ei tarvittu edes sitä, oli varsin lämmintä, jopa hiostavaa. Mutta minä olenkin keski-ikäinen nainen, minua nyt hiostaa vaikka jääkuutiossa.

Lopuksi vielä tuotemainos, tämäkään ei kaupallinen yhteistyö, vaan aivan aito kehu. Kesällä ostin eräästä mökkipaikkakunnan tienvarsikaupasta Cattecon turvesaippuaa ja tyrnishamppoopalan. Minun on vaikea löytää tuotteita, jotka sopivat iholleni. Mutta nämä olen todennut hyviksi. Turvesaippua jo loppuikin, ja tilasin heidän nettikaupasta lisää. Oli saapunut kotiin postilla sillä välin, kun olimme reissussa. Catteco kuullostaa italialaiselta, mutta on ihan suomalainen pieni yritys. Voin suositella!

Eksynyt Roomassa

Kirjoituspiiriin yhtenä seuraavista aiheista on ”Eksyminen”. Minun ei ollut tarkoitus tästä aiheesta kirjoittaa, olin miettinyt toista, mutta koska tänään koin eksymisen, syntyi teksti varsin luontevasti. Eli tässä luettavaksenne Lost in Rome, Eksyminen Roomassa.

———————————-

Heti hotellin kulman takana on taksitolppa. Otan taksin italialaisen modernin taiteen museoon. Voisi sinne kävelläkin, mutta menen mieluummin virkeänä museoon ja kävelen takaisin. Aamupäivän liikenne on tukossa. Autoja sikin sokin kaistoilla ja niiden välissä, autojen välissä luikkivat skootterit. Äänimerkkejä, huutoa, melua. Olikohan virhe ottaa taksi?

Loputa taksi pysähtyy rakennuksen eteen. ”Tässäkö se museo on?” kysyn. ”Kyllä”vastaa kuski. Maksan pyydetyn kympin. Tärkeän näköisiä puku-ukkoja, turvamiehiä, viirejä ja banderolleja ovensuu täynnä. Hälytyskellot pääni sisällä soivat ensi kertaa, mutta niistä piittaamatta lampsin sisään. ”Welcome, signora!”. Onpa mahtipontinen vastaanotto. Ei olisi minua varten tarvinnut, ajattelen. Turvatarkastus, koronapassin tarkistus ja kuumeen mittaus. Ei kun peremmälle vain signora. 

Pian minut pysäyttää tärkeä mies, joka sanoo että pitää ilmoittautua tiskile, saan siitä kaulaani konferenssipassin. Hälytyskellot soivat toisen kerran. Virkailija kysyy nimeä ja mistä olen. Ei löydy listalta Minnaa Suomesta. ”Oletteko puhuja vai esiintyjä?”, virkailija kysyy. ”En ole. Tulin taidemuseoon, eikös tämä ole sellainen. Täällä taitaa nyt olla joku konferenssi, en ole tulossa sinne”, selitän. Turvamies tulee kysymään, miten tulin. Vastaan että taksilla tulin. Mistä? Tuosta ovesta. Missä se taidenäyttely oikein on? Lopulta asiat selviävät, nurkan taakse takakautta. Tänään ei maksa mitään, kun osa museosta on konferenssin käytössä.

Näyttelyssä mietin, miten olisikaan käynyt, jos erehdystä ei olisi huomattu? Olisin osallistunut konferenssiin, pitänyt oman pienen puheeni. Mistä olisin puhunut? Olisinko esiintynyt jonkinlaisena elähtäneenä Suomi-versiona Ruotsin Greta Thurnbergistä. Aloittanut kulmat kurtussa: ”Hävetkää.” Ehkä lausunut itsetekemäni runon loppukevennykseksi, ja kippistellyt ilmaisia skumppia buffapöydässä. Keskustellut ventovieraiden kanssa. Verkostoitunut.

Näyttelystä jatkan matkaa puiston läpi hotellille. Puisto on rappiolla. Patsaat puhdistamatta, osa rikki, istutukset huonossa kunnossa. Tuntuu kuin puisto olisi unohdettu. Ainakin minä olin unohtanut sen. Sattumalta tupsahdan tutulle näköalapaikalle. Jossakin muistojen takimmaisessa onkalossa tiesin sen kyllä olevan juuri siinä. 

Näköalapaikan kaiteeseen nojailee rakastunut nuoripari. He pyytävät minua ottamaan kuvan heistä. Kerran minäkin olin tässä kaiteella. Treffeillä Lorenzon kanssa. Hän toi minut skotterillaan tänne, näytti maiseman, katso Suomi-tyttö tässä on Rooma, ikuinen kaupunki. Oli kuuma kesäkuu vuonna 1988, minä olin 21-vuotta. Monta yötä istuimme Espanjalaisilla portailla, lauloimme Beatlesia ja valvoimme. Kun tuli nälkä, Lorenzo osti meille katukeittiöstä pizzaa, skootterilla huristelimme katsomaan, miltä Colosseum näytti iltavalaistuksessa. 

Nyt Espanjalaisilla portailla ei saa enää istua. Saa sakot jos istuu.

Minä palasin Interraililta kotiin ja takaisin opintojen pariin. Äiti kertoi, että eräänä päivänä lapsuudenkotini ovikello oli soinut. Siellä oli Lorenzo. Isä oli sitä mieltä että kyseessä on huumekauppias, äitikin epäili pojan motiiveja, mutta kuitenkin heltyi sen verran että edes kertoi käynnistä jälkeen päin. Opiskelija-asuntoni osoitetta äiti ja isä eivät Lorenzolle antaneet. Me emme enää tavanneet. 

Nyt 33 vuotta myöhemmin seison samalla paikalla ja katson samaa maisemaa. Vain rakastunut pari on eri. 

Uusi pula-aika

Talvella 2020 muistan kauhistelleeni televisiouutisissa tapahtumia Kiinassa. Ihmiset oli pakotettu sisälle koteihin, suojapukuihin varustautuneet puhdistajat kulkivat desinfioimassa katuja. Ajattelin, että huhhuh, onneksi ei meillä tuollaista. No ei tullut sellaista, mutta kuitenkin jotakin. Uudenmaan lääni oli kiinni, kaikki oli kiinni, seis ja stop, kun virus levisi meille. Eikä siihen mennyt kuin muutama kuukausi.

Tämä tuli mieleeni, kun nyt katselin englantilaisten kärvistelyä bensajonoissa. Heill kauppojen hyllyiltä puuttuu monia tuttuja tuotteita, kun brexit on sekoittanut tuotanto- ja kuljetussysteemit. Pakko tunnustaa, että tunnen myös pientä vahingoniloa, ja siitä tunteesta tunnen huonoa omaatuntoa. Mielestäni britit toimivat uskomattoman tyhmästi jättäessään EU:n. Se on vähän sama asia kuin kirkosta eroaminen. Kannatan mieluummin pysymistä ja järjestelmän muuttamista sisältä päin kuin kannat kopisten ja ovet paukkuen paikalta poistumista. Brittien ero tuntui vähän sellaiselta lapsekkaalta uhmalta. Mutta tämä ei ollut varsinainen asiani.

Varsinainen asiani oli se, että nämä huomiot muualta saivat miettimään, voisiko meilläkin olla jostakin syystä edessä tilanne, että bensa loppuu tai kaupasta ei löydy kaikkea mitä on tottunut siellä olemaan? On inhimillistä uskoa kaiken pysyvän ennallaan siten että saavutetut hyvinvoinnin kukkaset aina vain kukoistavat. Tästä olen saanut pientä maistiaisia kotona. Hesari on lakannut välillä tulemasta. Jostakin syystä se ei tule edes jälkitoimituksena. Esimerkiksi juuri sen lauantain Hesari, jonka välissä oli Kuukausiliite jäi kokonaan tulematta. Tänä syksynä lehti on jäänyt tulematta noin kahtena päivänä viikossa. Jakeluhäiriöilmoituksia on tehty, mutta se ei näytä tilannetta muuttavan.

Kyllä, kyllä, voihan sitä lukea sähköisesti, mutta se ei ole ollenkaan sama asia! Paperilehdestä luen sellaista, mitä en lue sähköisestä versiosta, kuten esimerkiksi pääkirjoitussivun. Paperilehti on vähemmän provosoiva, formaatiltaan lempeämpi.

Eikä siinä vielä kaikki. Televisiokin on alkanut temppuilla. Kuva hajoaa pikseleiksi. Vika ei ole televisiossa, koska kodin kaikki kaksi televisiota tekevät samaa. Vika on Dna:n kaapelissa. Niinpä nyt jää katsomatta uutiset ja ajankohtaisohjelmat, katselen vain kännykästä tai läppäristä viihdettä.

Asiat, jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä eivät sitä ole. Voisiko kokemus laajentua muihinkin asioihin? Jos kraanasta ei tulisikaan juomakelpoista vettä, sähkönjakelu pätkisi tai kaupassa ei olisi tomaatteja?

Ehkä tätäkin on syytä miettiä. Koska ainoastaan yksi asia on varma: se että asiat pysyisivät samanlaisena kuin ennen, se ei ole mahdollista. Ei ole koskaan ollut. Kaikki muuttuu, yleensä parempaan, mutta voi siinä joitakin huononnuksiakin matkan varrella tulla. Kannattaa henkisesti varautua. Semmingin kun mitä vanhemmaksi tulee, sitä huonommin muutoksia sietää. Varsinkin huonoja muutoksia Toivoisi että raitiovaunut kulkisivat ikuisesti samoja linjojaan, lähiympäristö pysyisi samanlaisena ja että peilistä katsoisi joka aamu sama naama.

Laskelmoivat naiset

Kuulin jutun nuoresta naisesta, joka työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa yhdessä Helsingin kalleimmassa ja arvostetuimmassa kaupunginosassa. Päiväkodin työntekijät olivat varsin tietoisia siitä, mikä kodeissa tapahtui. Kehityskeskusteluissa käytiin lapsen kasvamisen kannalta tärkeitä asioita, ja niissä tuli myös esille perheiden tilanteen. Näin ollen nuori lastenhoitaja oli hyvin tietoinen siitä, ketkä olivat eroamassa. Hän kertoi avoimesti työkavereilleen, että nappaisee itselleen jonkun sopivan rikkaan juurieronneen. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Nerokas plääni. Ihan valmis kirjan, elokuvan tai tv-sarjan stoori.

Minullakin oli työkaveri, vähän alle viisikymmenvuotias nainen, joka kertoi kahvipaussilla että nyt alkaa olla kiire löytää mies. Pakko ehtiä naimisiin ennen kuin täyttää viisikymmentä, että saa sitten leskeneläkkeen. Aa-kerhosta löytyi sopiva ”business-mies”. Lyhyeksi jääneen seurustelupätkän jälkeen pari vihittiin, juuri sopivasti ennen H-hetkeä eli rouvan viisikymppisiä. Pari on edelleen naimisissa, leskeneläke ei ole vielä alkanut tulla, sulhanen elää. Rouvalla taitaakin olla varaplääni kehitteillä, uutena tavoitteena sairaseläke, sen verran runsaasti sairaspoissaoloja on jo kertynyt. Kerran laskeskeltiin että ko henkilö on suurimman osan vuodesta sairaslomalla, ainakin kesät menee saikulla, viime kesä vasitenkin, kun oli niin hyvät kelit ja asuntovaunu vasta hankittu.

Kyllä sitä joskus ihmettelee ihmisten oveluutta. Se lähentelee jo nerokkuutta.

Lama-ajan lapset

Pakkohan se oli katsoa: Yökylässä Maria Veitolan pääministerijakso. Pieni vilaus siitä, minkälainen ihminen pääministeri Sanna Marin on omana itsenään siviilissä. Vaikka ei ihan, ymmärrettävästi emme kohdanneet ohjelmassa pääministerin perhettä, kolmevuotiasta tytärtä ja miestä. Veitola ja Marin viettivät ”tyttöjen iltaa” Kesärannassa korista heitellen, kävellen ja saunoen.

Minulla on ollut kerran Sanna Marinin kaksoisolento työkaverina. Nuori, tehokas nainen. Samanikäinen. Samanlainen hoikka vartalo, pitkät ”yksinkertaisesti” laitetut hiukset, terveet elämäntavat, äärimmäisen tehokas ja tuottoisa, poikkeuksellisen siisti, Siiri nimeltään. Siiri kertoi, että joskus hän siivoaa myös lapsuuden kodissaan, ihan vain siivoamisen ilosta ja siitä että ei kestä katsoa sotkua. Yökylässä ohjelmassa Marin kertoi myös siivoavansa äitinsä luona ja tuntevansa siitä huonoa omaatuntoa.

Kun katselen ja kuuntelen näitä sannoja ja siirejä, minua pyörryttää ja heikottaa. Tunnen itseni, en edes B-luokan, vaan ehkä H-luokan, ellei peräti O-luokan kansalaiseksi. Oi miten boheemi, huolimaton, epäsiisti ja hälläväliä sinnepäin -ihminen olenkaan! Vaikka tehokas olen minäkin, mutta eri tavalla. Olen nopea, ja se tuottaa erilaista tulosta kuin päämäärätietoinen asiatehokkuus, se mitä sanna-siirit edustavat.

Väistämättä tulen ajatelleeksi, onko kyseessä sukupolviero vai persoona, vai ehkä näiden yhdistelmä tai jotakin siitä väliltä? Sannasiirit ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa 90-luvulla, lama-aikana. Onko se tehnyt heistä tehokkaita selviytyjiä? Hommat hoidetaan, tunteet piiloon. Minä taas olen 80-luvun lapsi. Se oli nousukautta, tunnelma oli katossa, bileet parhaimmillaan. Kekkonen kuoli, jupit tulivat, pörssikauppa, kaupalliset radio- ja televisiokanavat ja yhtäkkiä kaikki oli vapaampaan kuin ennen. Loppuhuipennukseksi Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti. Enpä tiedä, voisiko positiivisempaa vuosikymmentä olla? Miten kasvaminen lapsesta aikuiseksi tuolla vuosikymmenellä on vaikuttanut minuun? Onko se tehnyt minusta yltiöpositiivisen hälläväliän, joka kuvittelee voivansa tallustella kadun aurinkoisella puolella aina ja ikuisesti? Ja minkälaista on vastavuoroisesti ollut sannasiireillä seuraavalla vuosikymmenellä ahdistavien lamauutisten ja konkurssien äänimaailmassa?

Ja minkälaisia aikuisia kasvaa näistä korona-ajan toisistaan ja muista eristämistä lapsista ja nuorista? Mistä ja miten he löytävät toisensa ja yhteisöllisyyden? Elokapinan mielenosoituksestako tai jostakin BB-talosta? Vai kasvaako heistä erakkoelämään viehtynyt sukupolvi? Jää nähtäväksi. Sillä välin maata johtaa tehokas lama-ajan sukupolvi. Se on hyvä juttu, saadaan hommat hoidetuksi. Mutta kenties ripaus 80-luvun huumoria ja kuplivaa iloa voisi olla paikallaan heillekin, että ei mene elämä liian vakavaksi ja pelkäksi suorittamiseksi. Elämä ei kuitenkaan ole suoritus, eikä lopussa lätkäistä kympin todistusta kouraan.

Poika 18v.

Lapsi kasvoi isoksi ja ohi, hänestä tuli virallisesti aikuinen viime perjantaina. Mutta minä olen iäti äiti. Iäti ja äiti ovat miltei samat sanat, vain kirjainten paikka vaihtuu.

On ollut tunteikasta. Mihin 18 vuotta meni? Miten meni vanhemmuus? Siihen liittyy niin paljon epävarmuutta, onko osannut tukea oikeassa kohdassa, patistaa, rohkaista, kannustaa, antaa oikeat eväät elämään?

Voi miten ihana hän olikaan, pieni kiharainen pellavapää, joka rutisti niin kovaa että sattui, ja huusi aina yhtä ilahtuneena ”äiti!”, kun kohtasimme, vaikka vain muutaman tunnin eron jälkeen. Miten iloinen hän aina olikaan! Muistan ja tunnen yhä sen pikku pojan ison rakkauden. Toivottavasti hän muistaa myös minun rakkauteni. Toivottavasti olen jättänyt jäljen, joka kantaa häntä iäti, vielä silloinkin kun minua ei ole. Ja että ilo säilyisi hänessä. Mikään tässä maailmassa ei sitä häneltä veisi.

Kasvattamisesta tekee vaikeaa se että me ihmiset olemme jokainen oma yksilömme, erilaisia, ja jokainen sukupolvi kasvaa vielä erilaiseen maailmaan, joka vaatii toisenlaisia ominaisuuksia ja taitoja. Olisi niin helppo kasvattaa lapsi, joka olisi täydellinen toisinto omasta itsestä ja joka vielä kasvaisi maailmaan, joka olisi sama kuin omassa nuoruudessa.

Vähän aikaa sitten mielenrauhaani järkytti, kun kuulin kahdesta tutusta päälle parikymppisestä pojasta, jotka ovat psykoosissa huumekokeilujen jälkeen, eivätkä nähtävästi palaudu enää täysin tähän todellisuuteen. Nuoria miehiä elämä edessä. Ja nyt se elämä on lukkoon lyöty. Rukoilen varjelusta omalle pojalle. Että hänelle ei tapahtuisi sellaista pahaa, mitä ei voisi korjata. On olemassa kipuja, joita edes äidin puhallus ei vie pois.

Nyt alkaa uusi elämänvaihe. Se vie minua ja puolisoni kohti vanhuutta, ja poikaa kohti aikuisuutta.

Kirjoitustehtävä ”Keho”

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena on ”Keho”. Koska omat ajatukset ovat vielä edellisviikon tapahtumissa, anopin uurnanlaskus tunnelmissa, kirjoitin aiheesta ajatusmössöä, jonka tuotoksen ajattelin laittaa myös teidän ”iloksenne” tähän:

————————-
Viikonloppuna hautasimme anopin. Alttarin yläpuolella oli lasimaalauksessa risti, jonka poikkipuun toiseen päähän oli kuvattu alfa, toiseen omega. Alku ja loppu. Anopin muistoksi alttarille, ristin alle, sytyttiin kynttilä. Edessä kastemalja, missä hänet joskus kastettiin. Anopin alfa ja omega.
Onko lopussa paluu alkuun? Onko alku loppu vai loppu alku? Vai onko kaikki vain saman asian eri olomuotoja niin kuin jää, lumi ja vesi ovat samaa ainetta?

Mitä jos kuoleminen alkaa jo syntymässä? Kehosta irtautumisena. Sielu alkaa irtautua heti, ja prosessi kestää koko elinajan. Vanheneminen ja kuoleminen on hidasta kehosta irtautumista. Lapsi on joka solullaan kiinni kehossaan. Elastinen ja notkea.

Minun iässäni kollageeni on lopullisesti hylännyt, tunnen kuinka liha alkaa jo olla kypsää. Se irtoaa luista, roikkuu ja riippuu. Lopulta viimeinenkin kiinni pitävä säie katkeaa ja irtoan. Vapaudun. Sielu leijuu pois. Jättää kehon. Niin kuin perhonen toukkakuorilonsa.

Anopilla oli aina huolitellut, lakatut kynnet. Ja hiukset, ne piti olla kauniisti. Mitä tehtiinkin, ensin kammattiin hiukset. ”Missä minun kampani on?” Jos autiolle saarelle olisi saanut valita vain yhden esineen, anoppi olisi valinnut kamman. Lopussa hän ei enää välittänyt, miten hiukset olivat. Kampaa ei enää etsitty. Kun ihminen luopuu jostakin, mikä hänelle on ollut tärkeää, tietää kehon olevan jo miltei irti. Muistan aikoinaan, kun huomasin että äitini ei enää tuulettanut. Silloin tiesin, tauti on vakava. Normaalisti äiti tuuletti monta kertaa päivässä.

Mikä minussa on se, mistä luovun viimeiseksi? Ehkä sisustaminen, se että lakkaan välittämästä, miltä kotona näyttää. Koti on minua tärkeämpi. Ei ole niin väliä, miltä itse näytän.

Kirkonkellot soivat. Niiden äänessä soi ikuisuus. Pidän hautausmaan tunnelmasta. Aamulla menin katsomaan, miten anopin ensimmäinen yö viimeisellä lepopaikalla oli sujunut. Kynttilä paloi yhä.

Seuraavalla kerralla vien haudalle kamman.