Menocore

Nyt ollaan muodin aallon harjalla ihan sattumalta! Uusimmassa MeNaisissa on juttu menocoresta eli uusimassa muotitrendistä: muodissa ovat +viisikymppiset! Menocore tarkoittaa rentoa, mukavaa ja huoletonta pukeutumista. Pellavatunikoita, villatakkeja, helppoja kenkiä. Eli olemalla ihan oma itsensä on muodikas. Toivottavasti tämä muoti kestää pitkään!

Ensiajatukseni oli, että tämä on jotakin ihan uutta. Mutta toisaalta ei se ehkä olekaan. Muistelen omaa pukeutumistani kaksikymppisenä 80-luvun lopulla. Kyllä tyyli oli aika tätimäinen. Jakkupuku, vahva meikki ja iso tukka. Taisi olla silloinkin muodissa itseään vanhempien naisten tyyli.

Valokuvista olen katsellut oman mummoni tyyliä. Anneli-täti, jolla oli ompelijan koulutus, ompeli mummolle mukanvannäköisiä takkimekkoja. A-linja, taskut sivulla, edessä ylhäällä napitus. Soitin kerran Annelille kysyäkseni, onko kaavat tallella. Ajattelin, että jos olisi, ostaisin ompelukoneen ja opettelisin ompelemaan sellaisia takkimekkoja paksusta ja värikkäästä Marimekon puuvillasta. Annelilla ei ollut kaavoja tallella, joten projekti on jäissä.

Kuvassa mummolla on takkimekon lisäksi kumisaappaiden terät eli kumisaappaat, joista on leikattu varret pois. Eräänlaiset crocksit. Ja päässä virkattu valkoinen pienilierinen hattu. Luulenpa että tulevaisuuden tyyli-ikonini on oma mummo! Takkimekko, kumisaappaiden terät ja puuvillahattu. Mutta paksuja, ruskeita sukkahousuja en huoli. Laitan leggingsit. Mummokin olisi niitä käyttänyt, jos niitä olisi silloin ollut.

Flunssa on tainnuttanut minut petipotilaaksi ja olen aikani kuluksi katsonut Yle Areenasta Vera Stanhope tutkii -sarjaa. Siinä on pääosassa kuusikymppinen rikostutkija. Vera pukeutuu aina samaan beigeen berberiin ja vihreään hattuun. Päällä on puuvillamekko, villatakki ja matalat kengät. Veran tyyli näyttää omanlaiselta menocorelta. Ei ehkä huippumuodilta, mutta mukavalta ja käytännölliseltä.

Raikasta ohjelmassa on henkilöhahmot. Vera on maanläheinen tyyppi, ei yhtään tyly, niin kuin usein poliisisarjojen sankarit. Veran työkaverit ovat nuoria miehiä. He suhtautuvat Veraan kunnioittavasti. Yhdessä jaksossa joku heistä laittoi Veralle suojatossut jalkaan pyytämättä, kun Vera vain hieman nosti jalkaansa. Vera puhuttelee kaikkia ”love” ja pojat kutsuvat häntä ”mam”. Ei tietoakaan ikärasismista! Tulevaisuus näyttää hyvältä, siis.

Kuka muistaa muistisairasta?

Minulla on vaaleanpunainen herne nenässä. Lueskelin naistenlehteä, siinä oli juttu Roosa nauha -keräyksestä. Huomasin, että asia ärsytti. Ihmettelin, miksi reagoin lukemaani näin, sehän on hyvä asia, että syöpätutkimukseen kerätään rahaa. Piti tonkia tuntemusta.

Pari päivää piti miettiä, voiko tästä kirjoittaa. En halua loukata. Kirjoitan kuitenkin, koska katson asian tärkeäksi, toivottavasti osaan kirjoittaa niin että lukijat ymmärtävät, mikä on kirjoituksen pihvi. Kaikki sairaudet ovat pahoja ja empatiani on sairastuneiden puolella, olkoon tauti mikä vain. Toiset taudin vain ovat ”parempia” kuin toiset, myyvempiä. Paremmista taudeista voidaan parantua, niissä on toivoa.

Olin joku aika sitten katsonut Yle Areenalta elokuvan Edelleen Alice. Se kertoo yliopiston professorista, jolla diagnosoidaan perinnöllinen Alzheimer. Yksi repliikki jäi erityisesti mieleen. Nainen sanoi, että kunpa hänellä olisi syöpä eikä Alzheimer. Syöpä olisi parempi sairaus.

Muistisairaus on nolo ja hävettävä. Varsinkin taudin alkuvaiheessa, kun vielä kykenisi osallistumaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, hävettää, jos keskustelu ei suju, unohtaa sanoja, unohtaa kenen kanssa keskustelee, töppäilee. Pidetään tyhmänä. Fiksu yliopistonainen kärsi tilanteesta ja toivoi, että hänellä olisi syöpä. Se ei olisi noloa, se olisi kunniakasta.

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten syöpä oli samanlainen stigmatisoitu sairaus kuin muistisairaus nyt. Jos joku sairastui syöpään, asiasta kuiskuteltiin, ei puhuttu avoimesti. Syöpädiagnoosi tarkoitti lähes aina kuolemantuomiota. Nyt asiat on toisin. Kaksikolmasosaa syöpädiagnoosin sairastaneista paranee, rintasyöpäpotilaista jopa 90%. Muistisairaudesta ei parane kukaan.

Muistisairauspotilaista ei saa hienoja selviystymistarinoita naistenlehteen. Sellaisia missä henkilö sairastuu mutta selviää ja syövän selätettyään päättää muuttaa koko entisen elämänsä. Sellaisia juttuja on kiva lukea. Ovat voimaannuttavia ja positiivisia. Muistisairaus etenee, potilas taantuu ja kituu kuoliaaksi. Siitä ei saa voimaannuttavaa kansikuvajuttua naistenlehteen.

Muistisairaudella ei tehdä rahaa, sillä ei myydä vessaharjoja, tuulilasinpesunestettä, minitomaatteja eikä pyykinkuivaustelineitä. Ei pidetä ylpeinä sairaudesta muistuttavia nauhoja rintapielissä. Ei, koska sellaisen asian olemassaolosta ei haluta muistuttaa, eikä kukaan halua muistaa, mukavampi on unohtaa, että sellaista onkaan.

Minusta asialle pitäisi tehdä jotakin. Voisiko Roosa nauha -keräyksen kohdetta joku vuosi muuttaa? Tai voisiko idean copy-pasteta muistisairaudelle? Kuka muistasi häntä, joka ei enää itse muista?

 

Kasvatuksesta

Jos joku on vuosien saatossa muuttunut niin lastenkasvatus. Kovin kaukana ei ole aika ja sukupolvi, joka kasvatettiin vitsalla ja pelottelulla. Jos et tottele, niin mustalainen vie. Koulussa tuli keppiä näpeille ja kotona vitsa vinkui ja tukka pöllysi. Mietityttää, minkälainen ihminen kasvaa pelolla? Riippuu tietenkin omasta luonteesta. Jollekin se voi kasvattaa uhmaa, sisäistä voimaa, joku toinen, herkempi, säikähtää lopullisesti.

Muista nuorena kuulleeni oman äitini sanovan, että paras kasvatusmetodi on häpeä. Lapsi pitää saada häpeämään pahoja tekojaan. Minut on siis kasvatettu häpeällä. Ei ole hyvä metodi mielestäni sekään. Se hyvä puoli siitä kyllä on, että oppii aika hyväksi aistimaan sanomatonta viestintää ja tulkitsemaan tunnelmia, että menikö hyvin? Tykätäänkö? Huono puoli on se, että kiitoksia ja kehuja on vaikea ottaa vastaan. Niitä ei oikein ota todesta. Kaiketi siksi, että sellaisia ei ole lapsena tottunut kuulemaan. Ei minun lapsuudessani lapsia kehuttu.

Onneksi nyt on toisin. Hesarissa (A4) oli sunnuntaina Merituuli Saikkosen juttu päiväkodissa käytettävästä positiivisesta pedagogiikasta. Ideana on tehdä vahvuuskortteja lapsista. Kortteihin kirjataan ylös lapsen vahvuuksia. Kun on aika siirtyä kouluun, lapsella on päiväkodista muistona nippu vahvuuskortteja, joissa kerrotaan, missä asioissa hän on hyvä.

Aivan mahtavaa! Niin mahtavaa, että toivoisin melkein pääseväni itse päiväkotiin. On hienoa, että omien vahvuuksien löytämistä tuetaan tällä tavoin, aika yksinkertaisin, mutta kauaskantoisin seurauksin. Meissä jokaisessa on heikkouksia ja vahvuuksia, hyviä ja huonoja puolia. Sen sijaan, että energia kiinnitetään kolikon kääntöpuoleen, pyritäänkin vahvistamaan vahvuuksia, käyttämään niitä hyväksi.

Mieleeni tulee tositapatumiin perustuva elokuva, jonka nimeä en valitettavasti muista. Elokuva kertoi autistisesta tytöstä, tapahtumat sijoittuivat Amerikkaan, arvelisin että 50-luvulle. Tyttö ei oikein tullut toimeen ihmisten kanssa, mutta lehmiä hän rakasti. Hän vietti kesälomansa sukulaisten karjatilalla ja hänelle kehittyi erikoistaito. Tyttö ymmärsi nautaeläimiä, hän ”tiesi” mitä lehmä tunsi ja ajatteli, miten reagoi.

Aikuisena tämä autistinen nainen uudisti mekanismit, joita käytettiin karjan teurastuksessa ja lajittelussa. Aikaisemmat käytännöt olivat julmia ja raakoja eläimiä kohtaan. Muutoksin, joissa huomioitiin eläinten käytös ja tunteet, järjestelmästä tuli paitsi eläinystävällisempi, myös tehokkaampi.

Yhtä hyvin tyttö olisi voinut päätyä laitokseen. Hänen lähipiirinsä oli kannustava ja ymmärsi tytön vahvuudet ja osasi tukea ja kannustaa.

Tuntuu että tulevaisuudenuskoni on palautunut positiivisesta pedagokiikasta ansioista. Kun näille pienille vilpereille ja rinsessoille kerrotaan rehellisesti, ja heidän ominaispiirteitä kunnioittaen, mitä hienoja ja hyvää heissä on, heistä kasvaa hyvän itsetunnon omaavia aikuisia, joilla on realistinen käsitys itsestään. Uskon, että tällä kasvatusmetodilla voi kasvaa sukupolvi, joka keksii vaikka mitä ja pelastaa maapallon tuholta.

Ei se mitään, että minut on kasvatettu häpeällä, sillä minulla on jo vahvuuskortit! Peli ei ole menetetty! Sain nimittäin pitkäaikaiselta, minut hyvin tuntevalta ystävältä syntymäpäivälahjaksi pienen, nahkaisen boxin, jonka sisällä on nippu kortteja. Kortteihin ystäväni on kirjoittanut asioita, joita minussa arvostaa ja pitää. Minulla on siis omat henkilökohtaiset vahvuuskortit!

Asian tekee vain ongelmalliseksi aikaisempi kasvatukseni, minkä seurauksena en oikein usko kehuja. Itse asiassa en oikein kehtaa edes boxia avata ja kortteja selata! Mutta sekin riittää, kun tiedän, että minulla on laatikollinen vahvuuksia! Ja jos vain haluan ja uskallan, voin avata laatikon ja saada tietää niistä itsekin. Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla paremmaksi versioksi omasta itsestä.

Vahvuuskortit on oiva lahja kenelle vain. Suosittelen!

Kiitos P!

 

 

Avulias myyjä

Yritin ostaa anopille talvitakin. Sininen toppis oli haussa, mutta en onnistunut löytämään mieleistä, olivat liian tummia ja kokokin oli väärä. Onneksi kaupoissa on nykyisin palautusmahdollisuus. Tällaisissa tilanteissa, kun henkilö ei itse pääse kauppaan, on kätevä, kun voi ostaa vaatteita kotiin sovitettavaksi ja palauttaa epämieluisat takaisin kauppaan. Ei maksa kun oman vaivan. Käly saa nyt jatkaa anopin takkiprojektia.

Olin takkien palautuskeikalla kaupungilla ja kun sain ne takaisin kauppoihin ja rahat tilille, päätin poiketa Cos’iin katsomaan, löytyisikö sieltä siisti ja mukava paita itselleni. Sielläpä oli palveleva ja osaava ihminen pukukopilla! Toivottavasti provisiopalkalla. Nainen paikallaan, totisesti. Solmiessaan kaulaani paidan huivikaulusta kertoi rakastavansa ihmisten pukemista ja heille vaatteiden etsimistä.  Eikä mikään nuori pimatsu vaan keski-ikäinen nainen, jonka sanaan uskoo voivansa luottaa.

Ensin katsoimme, mitä olin valinnut itselleni sovitettavaksi. ”Heti kun näin sinut, huomasin että sinulla on vyötärö ja jostain syystä peität sen, ei kannata. Ja suosi avoimempia kaula-aukkoja. ” Myyjä otti minut päättäväisesti hallintaansa, enkä voinut kuin antautua johdateltavaksi. Koppiin alkoi tulla minulle sopivaa uudenlaista vaatetta.

Onhan se mukava, että joku päivittää vaatetuksen. Helposti ostaa aina samanlaista. (Toisaalta eikö sellaisesta ihmisestä sanota, että hän on löytänyt tyylinsä?)

Iän karttuessa karttuvat myös ongelmakohdat. Nuorena voi laittaa päällensä mitä tahansa ja aina näyttää hyvältä. Nyt ei ole ollenkaan niin. Pitää katsoa tarkoin, mitä päällensä laittaa, ettei näytä geriatriapissikseltä tai toiselta ääripäältä – Tädiltä. On paksuuntunutta vyötäröä, litteää takapuolta, allit, emännän niska, löysää leuan alla, roikkuvaa tissiä, you name it! Näitä epämieluisia muodonmuutoksia täytyy peitellä. Ja kun löytää vaatteen, joka peittää kaikki edellä mainitut ongelmat, sekä niiden lisäksi ei kutita, kiristä eikä hiosta, huomaa pukeutuneensa halattiin, joka kelpaisi äärimuslimillekin.

En ole ikinä käyttänyt vyötä. Joku aikaa sitten tuskailin tippuvien housujen takia ja silloin työkaveri muistutti, että on olemassa sellainen vaatekappale kuin vyö ja se on tarkoitettu sitä varten, että housut pysyvät jalassa. En ollut muistanut sellaisen kapistuksen olemassa oloakaan.

Isot rinnat ja vyö eivät toimi. Vyö korostaa rintoja. Ellei sitten halua sellaista efektiä. Minä en. Mutta toisaalta, kun katsoin itseäni myyjän silmin, niin ei se kapea vyö ehkä sitten ehkä olisikaan hullumpi, en tiedä, menin niin sekaisin niistä kaikista uusista pukeutumisideoista, etten tiedä.

Tällä samalla taktiikalla varmaan myydään vanhuksille tarpeettomia kattoremontteja ja horminkorjauksia, obligaatioita ja golfosakkeita. Pikkuisen kun kehutaan ja innostetaan, on vaikea vastustaa.

Ostin myyjän suositteleman mekon ja paidan, mutta en sitä toista, missä oli huivikaulus, ja itse valitsemani collagehalatin. Sanoin että en näytä sitä ollenkaan hänelle, hän ei sitä hyväksyisi, kun siinä ei ole vyötäröä, mutta ostan sen kuitenkin.

Nyt, kun kirjoitan tätä,  se ihana pehmeä ylisuuri collagemekko on päällä. Myyjän suosittelemia vaatteita en ole vielä uskaltanut ottaa pussista. Mitähän tässä nyt tuli tehtyä? Miltähän minä näytän niissä kotona, kun myyjä ei ole kehumassa?

 

Jk.  Rohkaistuin kokeilemaan mekkoa kotioloissa vyön kanssa sekä uutta paitaa. Hyvältä näyttivät! Kiitos ammattinsa osaavalle myyjälle! Tulen toistekin.

Asiakasilta

Pankki kutsui sijoitusiltaan. Tarjolla olisi oktoberfest-tyylistä iltapalaa ja tietoa sijoittamisesta. Ensimmäinen kiinnosti. Harvoin on tarjolla ilmaista ruokaa ja juomaa, ämpäreitä useammin, joten päätin ilmoittautua mukaan.

Keräsin lautaselle krakovanmakkaraa lisukkeineen, mutta makkaran syöminen seisoaltaan haarukalla ja veitsellä on kyllä mahdoton homma, niinpä zoomasin pöytäseurueita ja huomasin baaritiskiä lähimmässä neljän hengen pöydässä olevan yhden tuolin vapaana. Kysyin pöydässä istuvilta rouvashenkilöiltä, oliko paikka vapaana ja saatuani luvan, istahdin siihen.

Syötyäni ja juotuani viinilasilliseni, kysäisin rouvilta, haluaisivatko he kenties lisää, aion hakea itselleni. Kyllä! Siitä se ilta sitten lähti.

Rouvat osoittautuivat varsin virkeiksi +80-vuotiaiksi. Ja janoisiksi. Santsattuani juomat rouville muutamaan otteeseen, vanhin rouvista otti loppuillaksi ohjat käsiinsä, olin kuulemma liian hidas noutotehtävissä. Vanharouva piti siitä edespäin huolen siitä että meidän pöydässämme eivät lasit tyhjentyneet.

Juttu luisti. Kävimme läpi sienestyksen ja marjastuksen ihanuudet ja haasteet, mikä on näppärin konsti tappaa kyy (vanhanrouvan mielestä moukari), horoskooppimerkit (vesimiehiä ja kaloja oltiin), vitamiinit (D on tarpeellista, muut turhia, paitsi sinkki flunssaan), mökkeilyasiat eli sen kun muuttolinnut lähtevät ja on niin pimeää, että ei enää uskalla mennä puuceehen ja on pissattava ämpäriin ja sitten tajuaa, että kyllä on aika lähteä mökiltä kaupunkiin, ja se on vaikeaa, eikä meinaa sopeutua. Meillä oli mummeleiden kanssa paljon yhteistä ja hauska ilta.

Jossakin vaiheessa pankin edustaja yritti käydä houkuttelemassa infopöytien ääreen, mutta sanoin, että enpä taida tulla, tulin vain iltapalalle tänne. Vanhojen rouvien oli kyllä tarkoitus mennä metsäsijoittamisesta kertovaan infoon, mutta jäi heiltäkin menemättä.

Pois lähtiessämme mummelit halasivat minut ja sovittiin että sama paikka ja aika ensi vuonna. Jos kutsutaan. Epäilen.

Hoipertelin ratikkapysäkille ja siellä oli omaa ratikkaansa odottamassa tarjoilija, joka oli illan aikana kerännyt meidän pöydästämme tyhjät mukit. Tunnistin miehen ja tervehdin häntä. Mies kertoi olevansa jo eläkkeellä, lähemmäs seitsemänkymmentä, mutta tekevänsä yhä keikkahommia tarjoilijana, kun se on niin kivaa ja mieltä virkistävää, erityisesti tällaisissa asiakastapahtumissa. Hän kertoi että kuukausitulot ovat yli kuusitonnia. Hyvä eläke pitkältä työajalta ja siihen keikka-ansiot päälle.

Omat kuukausituloni ovat murto-osa tarjoilijan tuloista. Enkä usko, että pöytäseurueeseeni hoiva-alalla työuransa aikoinaan tehneet mummot, jotka olivat tulleet paikalle lääkärimiehiensä kutsuilla, olivat hekään mitenkään suurituloisia. Parhaiten ansaitseva pankin asiakastilaisuudessa oli meille tarjoillut tarjoilija. Asetelma oli koominen.

Loppuhuipennus illalle oli vielä edessä. Yöllä heräsin, naamaa poltteli. Kasvot olivat tulipunaiset. Olin saanut allergisen reaktion. Menin jääkaapille ja lusikoin kylmää, maustamatonta luonnonjugurttia kasvoille. Se rauhoittaa ja viilentää allergisen reaktion. Ja otin histamiinin.

Outo juttu. Sain samanlaisen reaktion vuosi sitten. Myös silloin olin ollut asiakastapahtumassa. Erään kauppakeskuksen tilaisuudessa, missä tarjolla oli ollut ilmaista skumppaa. Olin ostanut silkkihuivin ja yritin halpuuttaa sitä juomalla mahdollisimman paljon skumppaa. Mitä enemmän joisin, sitä halvemmaksi huivi tulisi. Sillä seurauksella että sain allergiareaktion kasvoihin. Iho oli punainen ja turvoksissa pari päivää.

Olen siis allerginen ilmaiselle viinille ja/tai asiakastilaisuuksille. Harmi. Juuri kun olen alkanut viihtyä niissä.

 

 

Matkavinkkejä

Keikkatyöläiselle työtä on toisinaan tarjolla enemmän, toisinaan vähemmän. Tänä syksynä on ollut vähemmän. Se on haastavaa, varsinkin kun olen huono kaupungissa eläjä, tulen levottamaksi. Ja taitaa olla muutenkin niin, että lepo sopii meikäläisen geeniperimälle huonosti. Solut huutaa työrääkkiä. Olen varmaan jonkun maaorjan jälkeläinen.

Onneksi syksy on lempivuodenaikani. Olenkin ottanut siitä kaiken irti ja keksinyt jopa nerokkaan keinon venyttää syksystä nauttimisen optimaaliselle tasolle. Eli: alkusyksystä kannattaa mennä Lappiin, sinne syksy ja ruska tulevat ensin. Keskivaiheilla kannattaa suunnistaa Keski-Suomeen, ja loppusyksystä voikin nauttia Etelä-Suomen ruskasta.

Muutama viikko sitten olin nauttimassa Keski-Suomen syksystä. Löysin Saarijärveltä aivan ihanan Bed & Brekfast -paikan, Onkikallion. Sijaitsee järven rannalla keskustassa, rauhallisessa niemennokassa. Ihana paikka! Puulämmitteinen rantasauna, viihtyisästi sisustettu, erittäin siisti. Harmitti, kun kuulin, että paikka lopettaa. Taisin olla lähes viimeinen asukas.

Olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni järven rannalla Saarijärvellä, siksi olo tuntui niin kotoisalta ja hyvältä, kuin olisin kotiin palannut. Ja järvessä uinti, se on niin erilaista, vesi on hiljainen ja tyyni, ei sellainen möyryävä meri.

Oli hauska sattuma, että paikkakunnalla oli käymässä myös serkkuni Ruotsista. Olemme olleet liian vähän tekemisissä aikuisina. Nyt saunoimme kaksi tuntia putkeen ja kertasimme kuulumisia.

Kävin myös Pyhä-häkin kansallispuistossa. Pyysin mukaan kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset, mutta mukaan ehtivät vanhin veljeni, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Yhdessä tekeminen on mukava tapa olla yhdessä. Aina puhutaan yhdessä syömisestä, mutta minusta yhdessä tekeminen on vielä kivempaa! Ja syötiinhän me yhdessä retkieväät, juustoleivät ja berliininmunkit sekä kahvit.

Samaisella Keski-Suomen reissulla keksin myös uuden tavan autoilla. Tai oikeastaan keksin sen jo toukokuussa. Olin silloin maakuntamatkalla pojan kanssa ja ajoimme Saarijärveltä Keski-Suomesta Savoon Sonkajärvelle. Keksin että matkan varrella on juurikin äsken mainitsemani Pyhä-Häkin kansallispuisto. Pysäytin auton enempiä kyselemättä siinä kohdin, kävelimme yhdessä muutaman kilometrin mittaisen reitin ja jatkoimme automatkaa. Huomasin, miten eri tunnelmissa matka jatkui pienen erämaavaelluksen jälkeen.

Nyt tein saman itsekseni paluumatkalla Helsinkiin. Ajelin tietä numero E75. Siinä suurin piirtein puolivälissä on Leivonmäki, ja Leivonmäen kansallispuisto vain 6 km tiestä poiketen. Kävelin muutaman kilometrin kierroksen ypöyksin ihanissa maisemissa. Kylläpä matka jatkui virkistyneenä. Suosittelen! Sopii myös lapsiperheille. Huoltoasemalta voi ostaa eväät mukaan. Tai mikä estää paistamasta makkarat nuotiopaikalla.

Kansallis- ja luonnopuistoissa on eripituisia reittejä, myös näitä lyhyitä muutaman kilometrin pituisia, jotka sopivat mainiosti ohiajaville. Kaikkinensa kokonaismatkaan tuli lisää aikaa melkein tunti, ajomatkoineen edestakaisin puistoon + itse kävely, mutta se tunti oli kyllä kannatti!

Tästä lähtien katson aina kun lähden autoilemaan, onko matkan varrella kansallis- tai luonnonpuistoja, ja poikkean jos mahdollista. Luonto on siitäkin outo paikka, että se on aina kaunis, myös ”huonolla” säällä. Pitää vain pukeutua oikein, ja hyvät kengät pitää olla.

Hesarissa oli hyvä juttu luonnon terveyttävästä vaikutuksesta. Laitan tähän lainauksen:

VOIMME HUONOSTI, koska vietämme yhä vähemmän aikaa luonnossa. Tätä mieltä on neurobiologi Jarno Mikkonen.
”Ihminen on tarkoitettu luontoon, genomit tai muu biologia meissä ei ole muuttunut 40 000 vuoteen. Olemme yhä niitä metsästäjä-keräilijöitä tai maanviljelijöitä. Meidät on luotu liikkumaan, meidät on luotu luontoon”, Mikkonen sanoo.
Biofilia eli luontoyhteys vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin Mikkosen mukaan kokonaisvaltaisesti, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Ihminen on kokonaisuus, jossa mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan.
”Jos luontoyhteys puuttuu tai särkyy, seuraa ongelmia. Japanissahan terapeutit kirjoittavat metsäreseptejä, eli käskevät menemään metsään. Myös muualla maailmassa terapiapuolella on huomattu, että vihreys on hyvästä”, Mikkonen sanoo.

 

Toinen matkavinkki on hankkia museokortti ja katsoa, mitä museoita osuu matkan varrelle. Itse poikkean usein Salon kaupungin taidemuseoon, koska se osuu usein reitille. Museokäynnit ovat myös virkistäviä taukoja matkan varrelle. Niin ja sittenhän on myös tiekirkot. Täytyypä ottaa ne ohjelmistoon.

Tosin ajomatkasta voi tulla kyllä tosi pitkä, jos pysähtyy aina luonnonpuistoihin, museoihin ja tiekirkkoihin. Ei enää ehdi perille. Tai jaksa. Tai unohtaa, mihin ja miksi olikaan matkalla.

 

Syyssynkkyyttä

Vielä viikko sitten olin mökillä shortseissa ja aurinkolaseissa, nyt shortsit on tungettu kaapin perälle ja esiin otettu pipot, hanskat ja kumpparit. Syksy tuli kerta laakista. Aamulla oli pimeää kuin Gotham Cityssä ja sade ropisi sillä mallilla, että ei hetkeen lopu. Nyt täytyy ottaa kaikki keinot käyttöön.

D-vitamiinia ja sinkkiä aamupalaksi. Tyrnimarjoja suoraan pakastimesta. Ovat niin pahoja, mutta jäisinä pystyy syömään irvistämättä.

Sitten ostosreissulle kodintarvikekauppaan. Hommasin kirkasvalolampun keittiön ikkunalaudalle ja herätysvalon makuuhuoneeseen. Ripustin myös kausivalon ullottamaan kirjahyllyyn ja takkaan tuikkasin palamaan kynttilät.

Myös uusi oranssi jättipipo on hankittu. On kyllä ruma, en tiedä, kehtaanko pitää. Mutta jotenkin koomisuudessaan kiehtoi. Näytän siltä kuin päässäni olisi kurpitsa. D-vitamiinipipo. Jospa siitä väristä välittyisi pään sisään jotakin positiivista ja energisoivaa.

Mitä vielä voisi keksiä? Joku rentouttava/virkistävä ayerverdinen vartalohoito olisi kyllä hyvä. Ehkä jopa kuukauden kuuri sellaisia hoitoja.

Ja sitten tietenkin punaviiniä ja juustoja ja Netflixiä.

Ehkä tämä tästä.

Pahin on kyllä edessä: marraskuu, kuoleman kuukausi. Sana ”marras” on samaa ryhmää latinan mors’in ja ranksan mort’n kanssa. Osuva nimi kaikkein synkimmälle kuukaudelle näillä meidän levysasteilla.

Toisaalta, pianhan on taas juhannus! Aika menee niin nopeasti. Pelottavan nopeasti. Sille pitäisi tehdä jotain. Mutta siihen vaivaan en ole keksinyt mitään apua. Apua!