Arka vanhus

Miksi ihmisestä tulee vanhetessa arempi? Eikö luulisi että kävisi juuri toisin päin, että elämänkokemuksen myötä itsevarmuus ja rohkeus vain kasvaisivat? Tuntuukin että rohkeuden kulminaatiopiste on jossakin 40-50 -vuotiaana, ja sen jälkeen alkaa alamäki. Vuosi vuodelta epävarmuus ja rohkeus rapisevat kuin rappaus pihamuurista. Voihan se olla että on heitäkin, joille käy juuri toisin päin, mutta pelkään pahoin itse kuuluvani ”rapistuvaan” ihmisryhmään.

Asia tuli mieleeni, kun pohdin matkustamista. Nuorena olin valmis lähtemään minne vain. Pikku hiljaa tuli rajoitteita: mukavuussyistä en halunnut enää kokea pitkiä lentomatkoja ja aikavyöhykkeiden ylityksiä. Kerran käytyäni Afrikassa päätin että en enää koskaan halua matkustaa maahan, missä elintaso on huonompi. Se ei johtunut snobismista vaan siitä että en kestänyt katsoa kurjuutta. Kulkea hyvinvoivana valkoihoisena, jolle kaikki on mahdollista ja sallittua. Tunsin koko oman ihmisrotuni syntitaakan niskassani, vaikka ymmärsinkin että minulla on hyvin vähän tekemistä orjakaupan, kolonialismiin tai pakkokäännyttämisen kanssa.

Nyt huomaan että omiin itsekehittämiini matkustusrajoituksiin on tullut uusi ominaisuus: arkuus.

Pitkän aikavälin suunnitelmissa on ollut road trip Amerikkaan. Ehkä joskus ajaisimme kuuluisan road 66 tien päästä päähän. Veljenpoika oli tyttöystävänsä kanssa Kaliforniassa tänä kesänä. Instagramista seurasin matkantekoa. Eräänä päivänä oli viesti: heidät oli ryöstettiin yhden vuorokauden aikana kaksi kertaa. Ryöstetty. En kyllä halua tulla ryöstetyksi. Uskaltaisiko road tripille lähteä? Mitä jos siellä jossakin keskellä ei mitään preeriaa väijyy rosvojoukko, pakottaa pysäyttämään ja vie rahat ja passit? Raiskatuksi tulemista ei enää tässä iässä tarvitse kovin paljon pelätä.

Käykö tässä lopulta niin että matkanteko rajoittuu Pohjoismaihin? Lyhyet lennot, ei aikaerorasitusta, turvallisuus. Entä tuleeko lisääntyvä arkuus vaikuttamaan myös muilla elämän osa-alueilla? Tuleeko minusta arka vanhus? Haluaisin kyllä olla rohkea ja itsevarma vanhus. Sellainen jolla olisi Seela Sellan herkkyys ja hienovaraisuus, Joanna Lumleyn boheemisuus ja Downtown Abbeyn vanhan leskirouvan sarkasmi ja ylväys. Ehkä näitä ominaisuuksia on vähän vaikea yhdistää yhteen persoonaan… Täytynee yrittää olla vaikka vuoropäivin.

Ps. Kesän aikana on tullut kauhulla seuratuksi muun maailman kärvistelyä hirmuhelteissä. Veikkaan että tulevaisuudessa Pohjoismaat ja Kanada nousevat uusiksi trendimatkakohteiksi kesäisin. Täällä on viileää. Kesäviileys on luksusta. Viileä on uusi musta.

Tänään hän tulee

Minulla on pahoja vieroitusoireita. Tarkoitan erossaoloa pojasta. Irtipäästämistä. Tämä on ensimmäinen kesä, kun poika ei ole kanssamme mökillä. Eroahdistusta lisää kaksi koronavuotta, jotka olemme eläneet tavanomaista tiiviimmin yhdessä perheenä.

Viimeksi poika oli mökillä juhannuksena. Nyt hän kertoi tulevansa. Ihanaa!

Aloitimme valmistelut että vierailusta tulisi mahdollisimman onnistunut. Minä täytin vesipaljun ja aloitin sen lämmittämisen jo aamusta. Pääsisi poika heti kylpemään. Ostettiin rapuja. Poika pitää niiden syömisestä. Laitettiin enon kaataman hirven ulkopaisti pakastimesta sulamaan. Voitaisiin grillata pihvit. Mies kävi poimimassa kanttarelleja ja tein niistä muhennoksen. Laitoin lettutaikinan tekeytymään. Kissalla kerrottiin: tänään hän tulee. Kissa kehräsi.

Mies muisti; poika ei juuri käytä alkoholia, ainoa mitä juo on punaviini, ja juuri sitä meillä ei ollut. Pihvin kanssa varmasti maistuisi. Lähdettiin vielä Alkoon hakemaan punkkupullo.

Koko päivä odotettiin. Tunnelma oli kuin tärkeän valtiovieraan saapumista olisi odottanut. Päivä tuntui pitkältä. Vihdoin auton ääni kuului pihasta. Jälleennäkemisen riemu! Bändi jälleen kasassa. Pojalla oli heti kova nälkä – niin kuin aina.

Sauna lämpiämään.

Iltamyöhällä ravut.

Kesän paras päivä. Kun saa olla yhdessä.

Oma tulevaisuus alkaa hahmottua – se on kai sitten ikuista ikävää ja meidän kahden kaipuuta kolmannesta.

Kerran kuussa rampa

Kesäkuussa lähdin eräänä aamuna tyhjentämään biojäteastiaa tontin perälle, astuin monttuun ja kupsahdin nurin. Sattui niin paljon, että maassa kieriessäni huutelin ”ai, ai, ai, ai, saakeli, saakeli, saakeli”. Kukaan ei kuullut. Nilkutin takaisin mökille.

Siinä meni toista viikkoa että nivelsiteet paranivat, kipu hellitti ja turvotus jalasta laski. Jalka tuli juuri sopivasti kuntoon ennen seuraavaa työrupeamaa, mutta mökkiaskareet pihamaalla jäivät tekemättä. Meni istuskeluksi. Onneksi on kutominen ja lukeminen. Edellisen viikon olin ollut flunssassa. Oli siinä välissä juhannus, jota sain viettää terveenä, joskin vielä vähän väsyneenä flunssan jäljiltä.

Heinäkuussa olin kulttuurikierroksella Satakunnassa ja Pirkanmaalla. Kävimme ystävän kanssa Laukon kartanossa, Sastamalan gregoriaanisilla päivillä (liput olin ostanut jo 2020, mutta koronan takia ulkomaiset konsertoijat pääsivät paikalle vasta nyt), yövyimme kuninkaallisessa Villa Royalissa ja Noormarkussa Ahlströmmin ruukkialueella. Siellä kävimme tutustumassa Villa Maireaan.

Noormarkussa tuumin aamulla herättyäni, että nyt olisi kiva käydä reippaalla aamukävelyllä ennen aamiaista. Olin huomannut edellisiltana viitan luontopolulle. Sinne siis. Ihailin kaunista metsämaisemaa. En katsonut, mihin astuin, katsoin metsää. Humpsista, kivi, mummo mölskähti pöpelikköön. ”Ai, ai, ai, saakeli, saakeli, saakeli.” Taas sama koipi, taas ei kukaan kuullut, nilkka nyrjähtäneenä nilkutin takaisin majapaikkaan. Ehdimme juuri ja juuri aamiaiselle.

Nyt taas kudon ja luen. Jälleen jäävät risut haravoimatta. Pari puuta kaatamatta, ikkunatkin on vielä osin pesemättä. Puhumattakaan matoista. Erikoinen kesä. Mutta sen lupaan itselleni, että elokuussa ei kyllä nilkka nyrjähdä! Tätä on nyt saatu tarpeeksi.

Illalla käytiin saunassa. Saunan vieressä kasvaa vaivaiskoivu. Tein siitä itselleni pienen vastan. Ajattelin, että jos vaivaiskoivusta tehty vasta auttaisi vaivaiseen jalkaan. Saunassa nostin jalan ylös ja hakkasin vastalla, ja loihe lausumahan ”virvon, varvon, tuoreeks’ terveeks'”. Tuumin jos taikuus auttaisi. Jospa koipi olisi aamulla terve?

Ei ollut.

Mutta vaivaiskoivuvasta oli erinomainen. Siinä pysyivät lehdet. Taidan tehdä toistekin. Villapaita on jo miltei valmis. Tiedän jo, minkävärisen teen seuraavaksi. Tämän paidan nimeksi tulee porkkana, koska on sen värinen.

Lahjapaita

Kun olin pieni äiti kutoi kolmelle veljelleni palmikkovillapaidat. Jokaiselle eri värisen. Ne olivat sellaisia räikeitä 70-luvun värejä. Mutta kauniita! Äidillä oli huolellinen ja kaunis kutomisjälki. Jostain syystä hän ei tehnyt minulle samanlaista villapaitaa, ehkä voimat loppuivat tai ehkä hän ajatteli että saisin sitten joskus nuorimman veljen villapaidan, kun se jäisi hänelle pieneksi.

Minä kävin eilen ostamassa langat lahjapaitaan. Värien valinta on aina vaikeaa, kun kutoo toiselle. Päätin kuitenkin luottaa intuitioon, ja valitsin minäkin räikeän 70-luvun värin. Oranssin mustalla kuviolla.

Miehen ystävä täyttää 60-vuotta syksyllä. Oikeastaan hänen piti mennä naimisiin, jo hääsuunnitelmista kuultuani sanoin miehelleni, että kudon heille paidat, jotkut räväkän väriset, kun ovat molemmat sellaisia taiteellisia ja rohkeita ihmisiä. Ajattelin että kutoisin hääpaidat vastavärein siten että toisen paidan pohjaväri on toisen kuvioväri. Häät kuitenkin peruuntuivat, romanssi kuihtui kasaan, mutta syntymäpäivät kuitenkin tulevat. Ei tarvitse tehdä kahta paitaa, yksi riittää.

Lankakaupassa pähkäilen väriä pitkään. Olin kysynyt mieheltä mielipidettä, ja hän sanoi että ystävä käyttää pääasiassa mustaa ja punaista. Punainen voisi olla hyvä paidan pohjaväri. Kaupassa pyörittelin punaisia keriä käsissäni pitkään, kävin ulkona lankakerien kanssa katsomassa, miltä värit näyttävät luonnossa. Jotenkin punaisen sävyt vaikuttivat liian tavanomaisilta. Päätin luottaa intuitioon, alkuperäiseen ajatukseen räväköistä väreistä. En ollut edes uskaltanut ajatella, että pienessä paikallispuodissa voisi olla oranssia villapaitalankaa, mutta kun oli. Vieläpä laadukasta italialaista 100% villaa. Jotenkin väri tuntui miltei kohtalon määräämältä. Otin oranssia.

Miten hyvältä tuntuikaan jälleen kutominen! Se on niin maadoittavaa puuhaa. Ja luulen että minulle miltei terveydellinen pakko. Kutominen pakottaa istumaan aloilleen, mikä on minulle vaikeaa. On vaikea rauhoittua. Kutominen auttaa siinä. Istuin monta tuntia ulkona mökin terassilla varjossa ja kudoin.

Japanissa lääkärit kuulemma määräävät ihmisille lääkkeeksi luontoa, siellä olemista ja luonnon katselemista. Minusta lääkärit voisivat määrätä myös käsitöitä. Voi olla että lievemmissä tapauksissa käsityöt voisivat toimia rauhoittavina tai masennusta poistavina lääkkeinä. Onkohan asiasta tutkimusta?

Mistä tulikin heti mieleen, että pitäisiköhän ilmoittautua syksyllä jollekin uudelle kurssille? Savitöitä, kenties? Myös lavatanssikurssi kiinnostaisi. Saisikohan miehen houkuteltua mukaan? Epäilen että ei onnistu. Lavatansseissa käynti voisi olla hyvä yhteinen liikuntamuoto ja harrastus. On aika vaikea keksiä yhteistä liikuntaharrastusta, jos ei ole kiinnostunut golfista. Kerran kokeiltiin sulkapalloa, mutta en ole varma, onko sulkapallohalli enää edes olemassa. Ehkä yhteinen harrastus on se, kun mies katsoo televisiosta urheilua ja minä kudon.

Missä ihmiset kohtaavat

Pahoittelut radiohiljaisuudesta, kesä imaisi mukaansa, vyöryi päälle, jäin alle. Aamulla etsin läppäriä, en meinannut löytää, en muistanut, mihin olin jättänyt, hetken epäilin jo varkautta. Olen tullut siihen ikään, että on kun itse hävitän tai unohdan, syytän ensimmäiseksi muita, varkaita ja huijareita.

Osasyynä hiljaisuudelle on se että en ole ollut ihan täysin reipas, oma itseni. Yllättävän koville ottaa irtipäästäminen. Lapsellisesti olin kuvitellut, että kun lapsi täyttää 18 ja putkahtaa opintoputkesta ulos, äitiys on taputultu, voin huokaista helpotuksesta ja jäädä vanhemmuudesta eläkkeelle. Nyt olen ymmärtänyt että tämä pesti ei lopu ikinä, eikä varsinkaan huoli ja omat itsesyytökset. Sinänsä naurettavaa että en ole tätä asiaa sisäistänyt, vaikka aina lopetan viestini pojalle allekirjoituksella ”äiti, iäti”.

Eilen matkasin kaupungista mökille appeni kanssa. Oli kolme tuntia aikaa höpistä niitänäitä. Oli mielenkiintoiset keskustelut. Appi on ollut varsin aktiivinen ihminen: koulun rehtori, rehtoriyhdistyksen perustaja ja hallituksen jäsen, taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja 26 vuotta, Rotary-klubin jäsen ja kaiken lisäksi vetänyt koulun biologian kerhoa. Ei ole varmaan miestä paljon kotona näkynyt.

Rotary-kokouksia oli kuulemma kerran viikossa, joka torstai puolentoista tunnin lounaskokoontuminen ravintola Laulumiehessä. Kokouksessa oli esitelmöitsijä, ja jokainen jäsen vuorollaan puheenjohtaja, jonka tehtävänä oli buukata esitelmöitsijät.

En tiedä, miten järjestö nykyisin toimii, mutta jotenkin tuntuu, että ”nykyihmisillä” ei kyllä ehkä olisi aikaa jokaviikkoiseen, keskellä työpäivää tapahtuvaan toimintaan. Toisaalta ajattelin, että ehkä juuri tämänlaiset klubit olisivat juuri sitä, mitä ihmiset kaipaisivat. Kohtaamisia, juttuseuraa, ajatusten vaihtoa. Missä nykyään kohdataan ja vaihdetaan ajatuksia? Tapahtuuko se enää vain somessa?

Sama asia tuli mieleen, kun miehen kanssa juteltiin mökkipaikkakunnan muutoksista. Täällä on kyllä ruokaravintoloita, mutta ei enää tanssiravintolaa tai ”kapakkaa”, joka kokoaisi mökkiläiset, paikkakuntalaiset, nuoret ja vanhat. Ennen oli. Useampikin. Pysyi pelaamaan biljardia tai heittämään tikkaa, soittamaan jukeboxista musiikkia. Nyt jokainen pysyy omissa poteroissaan, lilluvat omissa paljuissaan. Ruokaravintolat eivät yhdistä ihmisiä. Googlasin, missä olisi lähin tanssilava, kauaksi saisi mennä.

Onneksi ei tässä iässä ole enää suurta tarvetta kohdata uusia ihmisiä, ihan hyvä kun ehtii ja jaksaa kohdata edes vanhoja ystäviään. Mutta kyllä jonkun klubin voisi perustaa! Puolentoista tunnin viikottaiset lounaskokoontumiset, esitelmät ehkä vähän lavarunoutta tai muuta taidetta höysteenä. Mikä ettei!

Homoilla on hauskempaa

Tai ainakin oli vuonna 1996.

Olimme seuramatkalla Keniassa, viikko safaria, viikko rantalomaa Mombasassa. Safarimatkalle porukka oli jaettu pikkubusseihin sopiviin kokoonpanoihin. Me matkustimme ystäväpariskunnan kanssa, ja safariviikon pikkubussissa jakoi kanssamme kolmen lesbonaisen kimppa. Meillä oli kivaa, mutta heillä vasta kivaa olikin!

Pikkubussi starttasi aikaisin aamulla päivän retkelle. Asettauduimme omille paikoillemme, lesbot takapenkillä. Kun auto lähti liikkeelle, takapenkiltä lehahti bussiin konjakin tuoksu. Taskumatti kiersi.

Naisporukka oli mielenkiintoinen kolmen kimppa. Keskushenkilönä toimi Battery Mama. Hän sai lempinimensä erään yöpymispaikan jälkeen. Siellä nukuimme teltoissa, ja aluetta vartioi nuolineen ja jousipyssyineen villieläimiltä masaimiehet. Kun Battery Mamalle selvisi että masaimiehillä ei ollut lainkaan taskulamppua, hän antoi omansa heille, ja lupasi lähettää uusia paristoja säännöllisesti. Siitä lempinimi Battery Mama.

Battery Mama oli reissannut paljon. Hän kertoi Intian matkastaan. Hotellin baarissa Battery Mama oli tilannut drinkin, tarjoilijalla oli ollut vaikeuksia identifioida, joten aluksi tarjoilija oli kutsunut häntä sir, sitten madam. Lopulta he olivat yhdessä todenneet että sir-madam on kaikkein osuvin.

Afrikan matkalla Battery Mama pukeutui safariliiviin, jonka povitaskussa – sen lisäksi että siellä oli todennäköisesti taskumatti täynnä konjakkia, mistä tuoksulehahdus pikkubussiin aina kiiri – oli myös paksu tukku seteleitä, joita Battery Mama auliisti antoi tipiksi henkilökunnalle sekä matkaseuralaisilleen pikkuostoksia varten.

Toinen naisista oli Battery Maman pitkäaikainen kumppani, ja kolmas uusi ihastus, joka oli otettu matkalle mukaan. Eräänä päivänä seurue kertoi naureskellen, kuinka hotellipalvelija oli aamulla hieman hätkähtänyt, kun oli tuonut heille hotellihuoneeseen aamiaista, ja oli löytänyt kaikki kolme naista vierivieressä sängyssä.

Mombasan rantalomalta muistan, kuinka eräänä iltana ihmettelimme, mitä rannalla tapahtuu. Sinne oli katettu upea pöytä, valkoinen pöytäliina liehui tuulessa, kynttilälyhdyt paloivat. Tarjoilijat kulkivat hotellilta rannalle viemään ruokaa ja juomaa. Kukapa siellä muu oli kuin Battery Maman seurue. Battery Mama oli järjestänyt spesiaali-illan – illallisen Mombasan taivaan alla.

Monta kertaa olemme jäkikäteen muistelleet tämän naisseurueen matkantekoa. Miten he osasivatkaan ottaa ilon irti elämästä, heillä oli hauskaa. Ei ollut vähemmistöahdistusta eikä identiteettiongelmaa, eivät he pohtineet, mitä muut ajattelivat, ehkä korkeintaan nauroivat aiheuttamilleen hämmästyneille reaktioille. Omasta mielestäni he olivat paras mahdollinen lisä meidän pikkubussiimme, parempia tuntemattomia matkakumppaneita en olisi voinut kuvitella.

Matkan jälkeen törmäsin kerran Battery Mamaan sattumalta. Olin Kapteenskan uuden liikkeen avajaisissa ostamassa itselleni sopivia shortseja. Battery Mama oli siellä myös, ehkä ostamassa uutta safariliiviä, joissa on isommat taskut.

Vuosi sitten huomasin Hesarissa kuolinilmoituksen. Battery Mama oli kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen. Filosofian maisteri. Siinä oli ihminen joka eli niin kuin halusi välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Se on tärkeä ominaisuus ihan jokaiselle riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Ainoa keino tulla onnelliseksi. Eikä se ole helppoa kenelläkään. Niin helposti taivumme elämään itsesensuroitua elämää, elämme niin kuin ”kuuluu” elää, suoritamme elämää. Kahden viikon tuttavuuden perusteella voisin sanoa että Battery Mama seurueineen ei sellaiseen sortunut. He tekivät maailman mieleisekseen.

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta juuri nyt, kun vietetään Pride-viikkoja. Varmaan Battery Mamakin olisi siellä. Tai sitten ei. Ehkä hänelle oma identiteetti oli niin normaali asia että ei sen tiimoilta olisi tarvinnut kulkuetta ja teemaviikkoja järjestää. Battery Mamalle koko elämä itsessään oli show ja kulkue. Ainakin silloin vuonna 1996 Afrikassa. Respect.