Villahousuja ja toppatakkeja helteeseen

On niin kuuma, että on vaikea keksiä järjellistä tekemistä. Ulkona ei voi tehdä mitään. Yritin sauvakävellä, kuvittelin että pururadalla metsässä olisi viileää, mutta ei, siellä vasta kuuma olikin! Puut eivät varjostaneet korkealta porottavaa aurinkoa, eikä edes tuulenvire tuonut helpotusta.

Puhumattakaan mistään puuhastelusta, ehkä myöhään illalla tai hyvin aikaisin aamulla voisi jotakin fyysistä tehdä. Pyykkiä voi sentään pestä! Ne kuivuvat narulla ennätysajassa. Nyt olisi kyllä hyvä sää pestä mattoja, mutta tuntuu liian isolta projektilta aloittaa.

Ruoka ei maistu. Saunaa ei viitsi lämmittää.

Lopulta jäljelle jää ne samat asiat, mitä tekee myös silloin, kun on ihan päinvastaista eli liian kylmää tai märkää – Netflix ja nettikaupat.

Katselin tositapahtumiin perustuvan sarjan tappajasta, jonka kohteena oli reppureissaajat Aasiassa. Mies huumasi, varasti matkashekit ja passit, ja lopuksi tappoi uhrinsa. Yleensä en katso jännityssarjoja, pelottavat liikaa, mutta nyt en keksinyt muutakaan, ja tositarinapohjaisuus kiinnosti. Ukko istuu vieläkin vankilassa tekosistaan.

Seuraavaksi päädyin selaamaan nettikauppojen valikoimia. Ja eritoten villahousuja. Onko helle pehmittänyt aivoni tyystin? Shoppailla nyt villahousuja helteellä. Mutta ehkä alitajunta jo tsuumasi minua viileämpiin vuodenaikohin, ihanan raikkaisiin syyspäiviin. Kylläpä tekisikin mieli ostaa villahousut. Alesta tilasin toppatakin.

Seuraavaksi pitänee kaivaa esiin puikot ja ostaa langat, ja ryhtyä kutomaan. Siinä on vain se ongelma, että kudin on kuuma sylissä. Vähän niin kuin kissa. Voi että kun kissa änkeää massun päälle kehräämään, ei ressukka tajua, miten kuuma on toimia sille makuualustana!

Mutta eihän tätä kauaa kestä! Täytyy nyt vain lusia tämä helle ja opetella sen myötä joutilaisuutta.

Normaali

Juhannussika

Juhannus on taikojen aikaa. Kätke kukat tyynyn alle, yöllä näet unessa tuleva sulhansen/morsiamen. Paitsi jos avioliittoa on takana jo 27 vuotta (laskinko oikein?), mitä sitten kukkia keräämään, unia näkemään?

Unia näkee, tahtoo tai ei, olkoon avioliittovuosia takana yksi vai kaksi, ja kanavaa ei voi valita tai vaihtaa. Ei voi valita että tänään romantiikkaa, kiitos; huomenna komediaa. Uni näyttää mitä näyttää. Siihen tyytyminen.

Mutta mitä pitäisi ajatella, kun juhannusyönä näin unta juhannussiasta?

Uni oli lyhyt. Seisoin mökin keittiössä ja katsoin mökin sivuikkunasta ulos. Siellä kalliolla oli valtavan kokoinen emakko kukkaseppele päässään. Hämmästyttävästi, mutta unen logiikalla, tunnistin sian oitis: sehän on naapurin juhannussika. Karannut meidän puolelle. Ajattelin myös, että minun pitää mennä varoittamaan muuta seuruetta, joka oli mökin terassilla istumassa ja ruokailemassa. ”Juhannussika tulee, varokaa!”

Uni ei ollut enneuni. Ei ilmestynyt naapurin karannut juhannusika. Ehkä sika symboloi hallitsemattomuutta. Sitä että en ”emännöinnyt”.

Monilla on pitkät traditiot juhlapäivien vietossa, olkoon sitten kyseessä joulu tai juhannus. Kokoonnutaan samalla porukalla samaan tapaan. Siinä näkee vuosien kulun, lapset varttuvat, aikuiset vanhenevat. Ihailen sitä, mutta itse en siihen kykene. Minua ahdistaa ajatus siitä että olisi joku formaatti, johon olisin sitoutunut. Meillä jokainen joulu ja juhannus on ollut erilainen. Ja niitä on vietetty erilaisissa ja erikokoisissa porukoissa, monenlaisissa tunnelmissa. Joskus kaipaa ihmisiä, hälinää, showta; toisinaan rauhaa, lepoa, helppoa.

Vuoden 2020 juhannus oli jälleen omanlaisensa.

Joitakin traditioita silti aina syntyy. Kolmena kesänä olemme juhannuskokon sijaan (aina on metsäpalovaroitus!) laittaneet isolle siirtolohkareelle, jonka muoto muistuttaa koiran päätä, vihreän juhannusseppeleen. Tänä vuonna tuli uusi traditio: kirjoitimme pihaliiduilla, jotka olivat jääneet varaston hyllyle siitä kun poika oli pieni, mökin rappusille tervehdyksen ohi ajaville veneille: Iloista juhannusta! Oli mukava istua juhannusaattona terassilla ja vilkutella ohiajaville veneille.

Aattovieraiksi meille saapuivat vanhin veljeni vaimonsa kanssa. Harvinaisia vieraita, ja oli ilo viettää iltaa yhdessä.

Seuraavana päivänä läksimme sukumökille. Siellä oli sekalainen seurakunta, mukana liuta uusia ihmisiä: kälyn uuden miehen aikuinen poika (never seen before), kummitytön poikakaveri (never seen before), oli nuorta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, mutta olipa kiva päivä!

Etukäteen olimme sopineet, että kenenkään ei ole velvollisuus emännöidä tai isännöidä. Jokainen syököön ja juokoon mitä haluaa. Kaikki käy, ja ei aikatauluja. Sauna päällä kaiken aikaa.

Kuulostaa kakofonialta ja kaaokselta, mutta se toimi. Loppujen lopuksi emme edes istuneet pöydän ääreen, koska totesimme että ruoka valmistuu grillistä niin epätahtiin, että istuskellaan vain rappusilla chillisti ja syödään omaan tahtiin.

Minulla oli mukana muurinpohjalettutaikina, mutta harmikseni aloitus ja into menivät täysin pieleen. Lämmitin vekottimen niin kuumaksi, että lettujen paisto ei onnistunut. Onneksi paikalla oli tuleva eräopas. Yllytin ”eräoppaan” kokeilemaan lettujen paistoja, saattavat tulevat asiakkaat vaikuttua letuista. Sinne meni eräopas, ja letut syntyivät! Oli ylipäätään ainutlaatuisen ihana kokemus kokea päivä ilman ”emännyyttä”. En muista, milloin niin olisi ollut.

Nyt toiveeni on: ei emännyyttä never-ever! Heitän taakan harteiltani. Ja huomaan, mikään ei ole minun varassani! Asiat sujuvat vaikka en häärää. Joskus on ihan oman itsensä kannalta järkevää/mukavaa ottaa uusi rooli. Ihan toisenlainen. Olla sivussa, taustalla, ei häärätä.

Suosittelen, kokeilkaa luopua rooleistanne.

Joku muu voi tehdä letut paremmin.

Normaali

Kesägarderobin kulmakivet

Räyhäpaita = ikivanha puuvillaneule, jonka hihansuut ovat rispaantuneet. Malli väljä, pituus peittää pyllyn, v-kaula-aukko on viileä, ja ne hihat, vähän liian pitkät, siksi lopulta rispaantuivat. Tämä on kyllä R.I.P. -paita. Sitä ei enää ole, mutta voi kun olisi! Isosti kaivaten.

Hälläväliä -hattu = muinoin Espanjasta ostettu cowboy-hatun mallinen punoshattu. Lierin reunassa on piilossa rautalanka tai vastaava, jolla lierin mallia saa muunneltua.

Löllöalkkarit = öisin nukkuessa pidettävät puuvillaiset mummoalkkarit. Eivät kiristä tai purista. Aseksuaalit, ei-viettelevät. Nämä alkkarit jalassa uskaltaisi kävellä vaikka aamuyöstä Sörnäisten kujilla pelkäämättä tulevansa raiskatuksi.

Halatti = löysä vaate. Sopii kaikken: nukkumiseen, rannalle, kauppaan. Erinomainen myös pihatöissä, pitkä helma suojaa punkeilta ja löysä malli on viileä.

Lippis = lippistä tarvitaan kampauksen tekemiseen. Koska edellisestä kampaamokäynnistä on aikaa vierähtänyt, nopein keino saada hiukset aisoihin on laittaa pesun jälkeen päähän lippis. Päähän muodostuu nätisti laineet juuri oikeaan kohtaan. Tätä kikkaa en tosin voi suositella kaikille hiustyypeille.

Mummoankan ostoskori = punottu soikeanmallinen kori käsilaukuksi. Tälle on kyllä vaihtoehto, näin kirpparilla, tuohikäsilaukku. Siellä oli tuohesta punottu käsilaukku hienoine koristeineen. Näytti niin erikoiselta, että melkein ostin. Pitäisikö sittenkin palata kirpparille tuohikäsilaukku ostamaan? Pitäisi.

Kesäcowboyt = heräteostoksena ostin kesäcowboybuutsit, kun halvalla sai (=30€). Ne ovat nyt kuitenkin jääneet sängyn alle. Pelkään näyttäväni linnunpelättimeltä, jos kaiken edellisen päälle laitan jalkaani buutsit. Ehkä kesän pitää edetä vielä hieman pidemmälle, että olen valmis tähän.

Kaikesta päätellen minulla on taipumusta röntsäytymiseen.

Normaali

Juhannusmuistoja

Yläasteella juhannusmuistoksi kutsuttiin kerran kahdessa viikossa koulun ruokalassa tarjoiltavaa ruokaa, mihin oli sekoitettu edellispäivien jämät. Sörsseli oli värikäs sekoitus. Sen näköinen kuin olisi jo kerran ruoansulatusjärjestelmän läpi virrannut. Ihan selvä juhannusmuisto.

Monenlaisia juhannuksia ja niihin liittyviä muistoja on – saati kaikkea sitä mitä en edes muista!

Yhtenä juhannuksena vieraana oli eronnut sukulaisrouva, jolla oli uusi poikaystävä mukanaan. Tinder taisi olla rikki, koska sulhaskanditaatti ei ihan nappiosuma ollut. Aavistelin, että ei ole ihan samasta kuplasta, kun avokadon nähdessään kysyi, mikä tuo on? Mutta en antanut avakado-casen häiritä, eihän sitä ihmistä voi avokadon perusteella kadotukseen tuomita.

Mies lupautui saunanlämmitykseen. Se on aina ihanaa, kun joku haluaa tehdä jotakin. Siinä samalla hän joi valkoviinipönikän tyhjäksi. Se ilmeni, kun viiniä kaivattiin illallispöytään. Sitä säilytettiin saunan jääkaapissa, eikä hävikkiä oltu aiemmin havaittu, koska mies oli kääntänyt pönikän väärin päin niin että emme havainneet että se oli edes avattu.

Sikäli jännä että emme huomanneet miehen käytöksessä muutosta, ei hän vaikuttanut humalaiselta, ääni kyllä koveni ja jutut olivat vähän levottomia, mutta vieras ihminen, mistä sitä tietää, minkälainen on. Ja absolutistiksi oli itsensä markkinoinut. Ehkä juhannusvierailu tyttöystävän sukulaismökillä avokadoineen tuntui sen verran isolta haasteelta että mies sortui viinipönikän tavattuaan.

Sukulaisrouva suuttui. Oli valmis laittamaan miehen tien päälle saman tien. Arveltiin kuitenkin että se saattaisi täyttää heittellejätön kriteerit, juhannusaattona kun ei ollut maaseudulla joukkoliikennettä saatavilla. Päädyttiin sitten siihen, että rangaistukseksi mies majoitettiin tontin perällä sijaitsevaan entiseen kanalaan. Pysykööt siellä.

Juhannuspäivän aamulla havaitsin miehen tepastelevan mökin rannassa. Sanoin, että pyydetään kahville. Sukulaisrouva sanoi että ei pyydetä, ei se ikinä aamulla mitään syö. Vein kuitenkin juhannusmörölle kupin kahvia ja leivän rantaan. Totta se oli, ei syönyt, ei huolinut leipää, mutta kahvin otti.

Päivän mittaan mies oli kadonnut pihapiiristä. Lähtenyt kohti uusia romansseja. Ehkä tinder oli pimputtanut, uusi mätsi löytynyt lähiseudulta. Ehkä mies oli lisännyt omaan päivitykseensä ”en pidä avokadoista”.

Hyvää Juhannusta kaikille!

Normaali

Apua, aurinkomyrsky tulee, oletko valmis?

Hesarissa oli joku aika sitten mielenkiintoinen artikkeli aurinkomyrskyistä. Pahimmillaan sellainen voi viedä sähköt pitkäksi aikaa. Asiantuntija arveli että sellainen saattaisi olla odotettavissa aikavälille 2030-2040.

Nyt kun tässä juuri ollaan pikku hiljaa joten kuten pääsemässä panepidemiasta voiton päälle, rupesi vähän jänskättämään ajatus aurinkomyrkystä ja sähköttömyydestä. Että mitä se oikein tarkoittaisi?

Tietenkin sitä että ei ole valoja, ei lämmitystä, ei tietokoneita, televisiota, pankkikortit eivät toimi, ylipäätään pankkiasiat eivät toimisi, ei tulisi vettä hanasta, ei saisi tankattua autoa. Kaikki, koko yhteiskunta menisi täysin jumiin. Mitä jos sattusi juuri silloin olemaan ulkomailla? Ei pääsisi pois? Kaikki toimii sähköllä, paitsi hevonen.

Vanhat ihmiset varautuvat aina pahan päivän varalle. Pitäisikö minunkin tällaisena esivanhana alkaa varautua aurinkomyrskyyn? Laittaa kellariin sellainen aurinkomyrskykatastrofiarkku. Siellä olisi kynttilöitä, lamppuöljyä, pattereita, lääkkeitä, tukku käteistä ja ämpäri ja pitkä köysi että saisi kaivosta nostettua vettä. Viinapullo! Siitä voisi saada hyvät rahat pimeillä markkinoilla tai joisi epätoivoon itse. Älyttömän paljon villalankaa norjalaisvillapaitojen kutomiseen, koska joutilasta aikaa olisi. Tai ehkä juuri ei olisi, kaikki aika menisi siihen että joten kuten selviytyisi, saisi ruokaa, vettä ja lämpöä aikaiseksi. Tosielämän selviytyjät Suomi, joka päivä uusi jakso.

Ei, ei ja vielä kerran ei! Ei nyt mitään aurinkomyrskyjä tänne enää. Tässä on nyt ollut ihan riittävästi tätä haastetehtävää.

Olisihan se aikamoinen survaval game ihmiskunnalle! Lehtiartikkelin asiantuntija tuumaili että tästä ovat tiedemiehet varoitelleet. Aurinkomyrskyjä on ollut kautta aikain säännöllisesti. Ihan niin kuin panepidemioitakin. Siitäkin tiedeyhteisö varoitti, mutta emme halunneet kuulla huonoja ennusteita. Sitten kävi niin kuin kävi. Hienosti kyllä selvittiin. Toivottavasti yhtä hienosti aurinkomyrskystä.

Ai niin, ei pidä unohtaa vessapapereita katastrofiarkusta. Nehän tunnetusti loppuvat ensimmäisenä. Ja tomaattimurska. Voi sitten aurinkomyrskykatastrofin kohdatessa viisastella vanhana kaikkitietävänä koronaepidemian läpieläneenä että voi että tietäisittepä silloin vuonna 2020, sese vasta oli se!

Normaali

Kissastoppari

Läheisriippuvainen kissamme vietti 16 tuntia yksin mökillä. Minä olin töissä kaupungissa, mies omissa työtehtävissään ja poika ystävän perheen kanssa veneilemässä. Olisipa ollut valvontakamera, mistä olisi voinut seurata kissan touhuja! Oli varmaan sellainen kissaversio Yksin kotona -elokuvasta.

Kun palasimme mökille, kuului ensimmäisenä äänekäs, vaativa ”mau!” eli missä helevetissä te olette olleet! Jätitte minut tänne yksin luonnon armoille, Oranssin Hirviön, ketun, hyökkäävien pikkulintujen ja muiden armoille. Oranssi Hirviö on antamamme nimi kissalle, joka silloin tällöin näyttäytyy. Isokokoinen kolli, joka jahtaa Miirua. Leikattu Miiru on aseksuaali, eikä välitä kollin lähentymisyrityksistä vaan pakenee ikkunasta sisään turvaan.

Kun olin käynyt pesulla ja asettunut nukkumaan, Miiru kömpi massun päälle. Tunki naamaansa minun kasvojani vasten. Jäi massun päälle kehräämään. Tuntui sanovan ”nyt et kyllä lähde tästä mihinkään”. Sama toistui aamulla. Kissastoppari rintakehällä, ei saa liikahtaa, pysy siinä. Tuli vain niin kuuma kissa peittona, että oli hätisteltävä otus pois.

Kissa on kyllä pitkävihaisin olento mitä tiedän. Tajusin että koko pitkän talven se ei ole tullut kertaakaan mahan päälle kehräämään. On osoittanut sillä tavoin mieltään kaupunkiasumista vastaan. On kaivannut luontoon ja mökille. Ja nyt kun on päässyt, on taas kaikki hyvin ja sen omalla tavallaan osoittaa. Kun vain henkilökunta pysyisi paikalla! Eikä jättäisi yksin.

Yksinäisyys, se on ongelma kissoillakin. Varsinkin jos ei Oranssin Hirviön seura kelpaa.

Normaali

Ilmastonmuutos, mikä ihana tekosyy telttailla kadulla

Carrols-hampurilaisketjun vanha slogan Nälkä – mikä ihana tekosyy tulee mieleen Elokapinan mielenosoituksesta. Koulu on loppu, on kesäloma, pienessä opiskelija-asunnossa kuuma, Anniina lupailee iltauutisissa helteitä, paitsi ettei nuori katso iltauutisia, hän katsoo säätiedot kännykän sovellutuksesta. On siis mitä mainioin säätyyppi nukkua ulkona, mutta Nuuksioon pitäisi mennä bussilla, ja metsässä on hyttysiä. Keskellä kaupunkia ei hyttyset vaivaa, miksi ei siis telttailla kadulla?

Anteeksi vain, nykynuori, mutta kukkahattutädistä kapinanne näyttäytyy ulkoilmabileinä. Ei sikäli, ei siinä mitään uutta ole. 70-luvulla oli edellinen nuorison polittiinen liikehdintä, silloin muodissa olivat kommunistit, ja moni lähti mukaan, koska heidän porukoissaan oli cooleimmat tytöt ja punaviini virtasi. Mitä väliä mikä ideologia kunhan bileet on hyvät. Ei mitään uutta auringon alla.

Muistelen keräilleeni roskia Unioninkadulta edellisten ilmastomielenosoitusten jäljiltä. Omat roskat ei ehkä likaa luontoa niin paljon kuin muiden. Ja kyllä kaupunki roskat kerää, tai joku äitioletettu.

Nuoren mielestä viljely on hampunkasvatusta ja chilipalkojen viljelyä parvekkeella, ja ekologisuus sitä että vaatteet ostetaan kirpparilta. Lentää kyllä voi, ainakin Berliiniin ja Balille.

Olemme kaikki huolissamme luonnosta ja sen pärjäämisestä. Miten luonto ja eläimet pärjäävät näilläkin helteillä? Ei suomalaiset lajit ole ”suunniteltu” tällaisiin säihin. Mitkä kasvit ja eläimet selviävät meillä ilmastonmuutoksesta? Minkälaisia puita täällä tulevaisuudessa kasvaa? Katoavatko tyypilliset suomalaiset puut – mänty, kuusi ja koivu – korvautuvatko muilla lajeilla?

Kaiken lisäksi saatamme omilla hyvää tarkoittavilla toimilla pahentaa tilannetta. Näin on esimerkiksi mielestäni jätevesien suhteen. Kun katselen ikivanhoja saaristolaismäntyjä kesämökimme ympärillä, joiden kestää kasvaa kymmeniä jos ei satoja vuosia täysikasvuiseksi, luulen että ne eivät olisi edes hengissä enää, ellei meidän tiskivesi lorisisi monttuun, jonka olemme kaivaneet niiden viereen. Nämä männyt elävät meidän tiskivedellä. Jos ns.harmaavesi johdettaisiin pois viemäriverkkoon, niin kuin suositus olisi, puut eivät saisi vettä laisinkaan ja kuolisivat pois. Sama juttu saunan pesuvesien kanssa. Niidenkin annamme lorista lähipuille. Pisaraakaan niistä vesistä ei valu mereen, maa on niin kuiva, että muurahaisen jalkoja polttaa.

Telttailkaa ja bailatkaa vain, kerran sitä ihminen nuori on, ja aina maailmassa riittää korjattavaa, vielä seuraavillekin sukupolville. Mutta sitten joskus vanhana, kun ambulanssi tulee teitä hakemaan teholle, eikä pääse pihaan, koska kadulla on joku kapina, niin muistelkaa omaa nuoruuttanne kaiholla. Oi niitä aikoja! Ja murheita. Milloin tulee se suurin?

Normaali

Keski-iän ongelmia; haikeus ja raadanta

Keski-ikä on haikeaa aikaa. Tai ainakin minulla on juuri nyt haikea vaihe meneillään. Olen pohtinut paljon luopumista, ja sen vaikeutta.

Pihalla puuhatessani kuorin esiin vanhaa kallioplänttiä. Muistan, kuinka joskus 90-luvulla vietimme sillä suojaisella kalliolla erään hauskan vapun. Olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa piknikillä siinä ainakin vuorokauden, viini virtasi, lausuttiin Eino Leinoa, turistiin niitä näitä ylioppilaslakit päässä. Silloin ympärillä oli niitty ja aurinko paistoi. Nyt puut ovat kasvaneet, kallio on jäänyt varjoon, peittynyt, sammaloitunut. Kallion viereen on kasvanut talonkorkuinen mänty. Silloin se oli ihan pieni vielä.

En enää koskaan vietä pitkää picnic-vappua sillä kalliolla. Yksinkertaisesti siitä syystä että en jaksaisi istua kalliolla niin pitkään. Eikä varmaan muutkaan, selkä- ja jalkavaivaiset. Kohta sinne pitää rakentaa rollaattoriliuska, jos sinne haluaa mennä.

Naapurimökissä on tehty sukupolvenvaihdos. Edelliset asukkaat viettivät paljon aikaa vanhassa kalastajatorpassa. Suojaisa piha oli kuin Eeden, täynnä hienoja istutuksia, aina kukki ja kukoisti. Ihmettelen, miten kivuttomasti he mökistään luopuivat. Miten se on mahdollista? Luopua rakkaasta ja tärkeästä, muistorikkaasta paikasta noin vain, niksnaks. Käsittääkseni he eivät ole sukupolvenvaihdoksen jälkeen edes käyneet mökillä, vaikka heillä periaatteessa käyttöoikeus on jäljellä.

Yritän kuvitella tilannetta omalle kohdalleni, ”aattelepa omalle kohalles”, sanoisi Ruonansuun Jope. Sen täytyy mennä niin, että eräänä päivänä vain oivaltaa, että tätä ei enää jaksa, ei jaksa siirtyä paikasta toiseen, on pakko jäädä, pysähtyä johonkin, niin kuin ruletin nuolikin lakkaa lopulta pyörimästä. Uupumisen kautta tulee tunne, että on valmis luopumaan.

Mökkinaapurit elävät nyt onnellisina kaupunkikodissaan. Möivät autonsa pois. Ajavat taksilla ruokaostoksille, harrastavat kulttuuria, tekevät taidetta, täyttävät ristisanoja, harrastavat, ovat joutilaina.

Olla joutilaana, kuullostaa ihanalta. Kunpa osaisin olla hetken joutilaana! En ymmärrä, mikä on tämä puuhakkuuden pakko? Tunnistan nähneeni saman omissa vanhemmissani. Tekemisen pakkoa, lopulta rojahdetaan väsyneinä ja voipuneina nukkumaan tukkiunta. Vähän sama kuin alkuasukkaat, jotka tanssivat itsensä transsiin. Ihminen voi kaiketi päästä transsiin ihan vain väsyttämällä jossakin joutavanpäiväisessä fyysisessä pihaurakassa.

Voisin yrittää kokeilla levollisuutta. Miten ihana sana! Levollisuus. Pitää sisällä niin paljon: rauhaa, seesteisyyttä, lepoa, tyyneyttä.

Tuolla se nököttää saunan seinustalla, palju. Mitä jos viettäisin yhden päivän vain saunoen ja ottaen yrttikylpyjä paljussa? Välillä kävelisin paljain jaloin kalliolla, katsoisin kaukaisuuteen, venyttelisin, mitäpä jos yrittäisin päästää irti tekemisestä? Osaisinko? Lupaan yrittää.

ps. On jännä, miten maailma myös tökkii meitä tehokkuuteen ja ainaiseen suorittamiseen. Esimerkiksi tämä ohjelma, millä pidän blogia, kehuu minua aina kun olen ”aktiivinen” ja kirjoitan säännöllisesti. Ja samalla ohjelma ehdottaa toimenpiteitä, miten saisin lisää näkyvyyttä ja lukijoita. Ikään kuin se olisi tavoitteeni. Ei ole. Ihan sama vaikka tätä lukisi vain Paula ja Pirkko. Kirjoitan tätä eniten itselleni, omaksi ilokseni. Minusta suuret lukijamäärät omaan ”päiväkirjaan” olisi itseasiassa kauhistus.

Normaali

Terapeutti, parannettu versio ystävästä

Keväällä aloitin terapian. Se oli sattuman oikku. Hyvä sellainen. Joskus elämä laittaa eteen ovia, jotka ovat auki, sepposen selällään tai raollaan, niihin kannattaa kurkata.

Kaikki alkoi siitä, että hyvä ystävä kertoi aloittavansa terapian. Hän oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka olivat aloittamassa oman terapiatoimiston, heillä oli vielä opinnot kesken ja tarvitsivat ”koepotilaita”. Heti nousi käsi pystyyn. Minä myös!

Jo pitkään terapia oli kiehtonut. Mitä siellä tehtäisiin, minkälaista olisi, minkälaisia vaikutuksia sillä olisi minuun?

Ensimmäinen kerta pelotti. Niin kuin aina jokainen ensi kerta, lajista riippumatta. Turhaan. Loppujen lopuksi ei ole kovin vaikea puhua itsestään, repiä nöyhtää omasta navastaan.

Heti alussa mietimme sopivaa tapaa toimia. Koska minulle on helppo ilmaista ajatuksiani kirjoittamalla, päätimme että terapeutti antaa minulle joka kerta kirjoitustehtävän. Kirjoitan, ja sitten keskustelumme siitä. Tämä tapa on toiminut hyvin.

Nyt olemme kesätauolla, mutta tapaamme kesän mittaan aina kun olen kaupungissa. Tänään oli kaupunkipäivä ja samalla terapettipäivä.

Koska edellisestä tapaamisesta oli kulunut jokunen viikko, oli kerrottavaa kertynyt. Kun olin omat tarinani lätissyt, oli ihan kielen päällä, että en kysynyt, ”mutta mitä sinulle kuuluu?” On aika absurdia puhua tunti itsestä kysymättä toisen kuulumisia, mutta sellainen on terapiasuhde – yksipuolinen.

Terapiassa käynti on ehkä vähän sama asia kuin puhuisi papille. Luottamuksellinen ihminen kuuntelee, tekee huomioita, ei tuomitse, on sinua varten, sinun puolellasi. Terapeuttia ei tarvitse pelätä, että mitähän sieltä tulee jos nyt sanon näin tai noin, ei tule mitään, paitsi ehkä joku tarkentava kysymys. Terapeutti on siis paranneltu versio hyvästä ystävästä!

Nämä jo läpikäyty muutama kuukausi ovat olleet opettavaisia. Olen oppinut paljon itsestäni, käyttäytymisestäni. Olen tehnyt huomioita omasta elämästäni. Luulen että minusta voi tämän myötä tulla parempi äiti, vaimo, sisko, ystävä, työkaveri, tai ihan vain minä.

Luulen, että saan terapiasta irti jopa enemmän juuri nyt, kun minulla ei ole elämässäni mitään erityistä isoa tragediaa käynnissä, jos nyt ei keski-iänkriisiä sellaiseksi lasketa. Tyynessä tilanteessa on helpompi nähdä oma elämänsäkin selkeästi ja ymmärrettävästi. Ymmärtäminen on terapian ydintehtävä. Siellä ei etsitä syyllisiä, siellä etsitään syitä ja seurauksia, ihmetellään elämää.

Viimeksi päädyimme ideoimaan. Kerroin terapeutille tuliterapiaideastani, jonka sain joku kesä sitten iltanuotiolla. Miten helppoa keskusteleminen onkaan iltanuotion äärellä! Ehkä se miljöö on meissä geeneissä. Nuotion äärellä oli ja on turvallista. Sanoin terapeutille että hänen pitäisi etsiä vastaanottotila, jonka keskellä olisi nuotio.

Ideoimme vitutus-kasvatusmetodin. Ennen vanhaan tunnettiin management by perkele -johtamismetodi. Vitutus-kasvatusmetodi on vähän sama mutta kasvatukseen soveltuva. Nykyisin me vanhemmat teemme joskus sen virheen että teemme asioita liikaa lapsiemme/nuortemme eteen, yritämme suojata ikäviltä kokemuksilta, taistelemme taisteluja, jotka heidän itsensä kuuluisi taistella ja läpikäydä. Joten ehkä paras juttu voisikin joskus olla antaa nuoren ajautua niin suureen harmituksen/vitutuksen tilaan, että hän alkaa itse toimia omaksi hyväkseen.

Ajauduimme pohtimaan ajan laskemisen merkitystä. Miten ihmelliseltä tuntuukaan, että joskus ihminen ei osannut laskea aikaa tai sen laskemisella ei ollut mitään merkitystä. Mehän emme juuri muuta teekään. Aina olemme odottamassa jotakin kesää, lomaa, joulua, jotakin etappia elämässä. Mutta jos ei olisi aikaa, eikä sille määreitä?

Pohdimme, kysyisimmekö toisiltamme että tekisikö sun viettää kohta jotain vaikka juhannusta tai joulua tai jotain spessupäivää? Sitten tuumittaisiin että ehkä voisi juhannusta kohta viettää. Milloin vietettäisiin? Ja koska emme voisi sanoa että ensi viikolla, sovittaisiin että sitten kun ollaan saatu räsymatto valmiiksi, sitten vietettäisiin juhannusta.

Eikä olisikin levollinen ajatus? Vietetään sitten kun ollaan saatu hommat hoidetuksi, ei silloin kun kalenterissa lukee tai kun muut niin tekevät. Muilla ei olisi niin suuri merkitys ylipäätään. Me mietimme paljon muita, mikä tekisi vaikutuksen muihin, miten olisin niin kuin muut, mitä muut minusta ajattelevat. Kaikesta muiden ajattelusta pitäisi päästä eroon.

Lapsethan elävät juuri niin. Heillä ei ole aikaa. Kello pitää opetella, eikä sen oppiminen ole välttämättä ihan helppo juttu. ”Ensi viikolla” ei merkitse taaperolle mitään. ”Taivasten valtakunta on lasten kaltainen” voisiko se tarkoittaa tätä? Ajanlaskun loppua? Mitä järkeä ikuisuudessa sitä paitsi olisi ajanlaskulle? Sehän olisi yhtä järjetöntä kuin viedä hiekkaa Saharaan.

Pohdimme, voiko aikuinen saavuttaa mielentilaa, missä ajan merkitys hämärtyy? Voisiko laitoksessa käydä niin? Vaikka vankilassa, missä kaikki on toisten määräämää, milloin heräät, menet nukkumaan, syöt, ulkoilet, kaiken määrää muut. Mitä jos sen kokisi vapautena. Jospa Pelle Miljoonan laulu Vapaus on suuri vankila voisikin toimia tietyssä mentaalisessa tilanteessa juuri toisin päin, niin että vankila olisi suuri vapaus?

Lopulta päädyimme siihen että terapeutin kannattaisi aloittaa uusi business vankiloissa. Se toimisi tuliterapian muodossa, nuotion ääressä, ja metodina olisi saada vanki oivaltamaan vankilan tuoma mahdollisuus päästä irti ajasta. Pelle Miljoona voisi tehdä biisiinsä käänteiset sanat terapiatarpeeseen.

Että tämmöistä.

Nykyisin siis ihmisen maksaa siitä että saa jutella jonninjoutavia ja keksiä yhdessä asioita. Eikö olekin hullu maailma? Mutta ihana!

Normaali

Vanhusten kesäsiirtola

Ennen vanhaan lapset kuskattiin kesäksi kaupungista maalle. Nykyisin tilanne on toinen: me pidämme ”kesäsiirtolaa” 88- vuotiaalle ukille. Voisi olla hyväksi monelle muullekin vanhukselle päästä pois kaupunki oloista maaseudulle elämään ulkoilmaelämä ja toisten pariin.

Viikko on kohta jo vierähtänyt, ja yhteiselämä kolmessa sukupolvessa asettunut uomiinsa. On opittu toistemme tavoille.

Olen havainnut että ukilta ei kannata koskaan kysyä, onko hänellä nälkä/jano/kuuma/kylmä tai pyykkiä pestäväksi. Ei ole. Aluksi minua stressasi tämä, en tiennyt, milloin olisin laittanut ruokaa tai tiennyt, oliko hyvä olo. Kunnes älysin että ukin logiikan. Hän todennäköisesti ajattelee, että ei halua olla millään tavoin vaivaksi, ja siksi vastaa aina ei. Niinpä lopetin kyselemisen, ja aloitin uuden taktiikan. Jos teen itselleni välipalaleivän, teen samalla toisen ukille. Jos kahvihammastani kolottaa, keitän kahvit ja vien mukin myös ukille. En kysy, maistuisiko, sanon vaan että eiköhän juoda kahvit.

Ukki tykkää seurata maailman tapahtumia. Hän katsoo kaikki uutiset, urheilut ja ajankohtaisohjelmat. Ja tykkää kommentoida näkemäänsä. On hieman rasittava katsoa yhdessä televisiota, kun niiden päälle tulee ukin simultaanitulkkaus. Aina ei kuule, mitä itse uutistenlukija sanoo.

Sen oivalsin, että jos omat korvat väsyvät, ja kaipaa hiljaisuutta, riittää kun menee toiseen huoneeseen. Jätän ukin television ääreen, otan kirjan ja menen tuvan sohvalle köllöttämään.

Sitä en vielä ole keksinyt, miten saan häneltä likaiset vaatteet pestäväksi, mutta kyllä siihenkin lienee ratkaisunsa.

Ennen tänne tuloa ukilla oli laskimotulpantekele jalassa, mutta onneksi neuvokas, lääkäriksi opiskeleva lapsenlapsi oivalsi, mistä jalan turpoamisessa oli kyse, ja vei lääkäriin. Mummi eli anoppini on hoivakodissa heiveröisessä kunnossa. Hän, joka aikoinaan voitti muut kädenväännössä, ei nyt jaksa pitää kännykkää korvalla tai lehteä kädessä. Elämän lanka ohenee.

Vanhojen ihmisten kesäsiirtola idea sopisi hyvin esimerkiksi Paimion parantolan tyylisiin hienoihin vanhoihin sairaalarakennuksiin. Sinne vähän sopivaa pientä puuhaa pihalle, hyvää ruokaa kesän uusista antimista ja toisten seuraa. Lisäisi terveyttä ja elinvuosiakin kenties.

Hyvistä ideoista tuli mieleen paikallislehdestä lukemani artikkeli. Laitilassa on keksitty pitää ns. Seiskakerhoa lapsille, jotka siirtyvät ala-asteelta yläasteelle. Tilanne voi tuntua pelottavalta, edessä on uusi, isompi koulu, uusia ihmisiä, opettajia ja toisia oppilaita muista kouluista. Seiskakerho kokoontuu kesän ajan kerran viikossa. Siellä voi tutustua uusiin luokkakavereihin. Koulun aloitus ei syksyllä enää pelota niin paljon. Uskoisin että tämänkaltaisella toiminnalla voidaan myös ehkäistä kiusaamista ja edistää ryhmäytymistä. Olisi hyvä idea muuallakin toteutettavaksi! Niin kuin vanhojen kesäsiirtolakin!

Normaali

Vietä tyhjä hetki

Ajattelin viettää 90-lukuvaikutteisen kesän. Silloin ei koko ajan tiedetty, mitä muut tekevät ja mitä maailmalla tapahtuu. Kännykän ainainen mukanaolo ja some ovat tehneet sen, että täytämme jokaisen ylimääräisen hetken tarkastamalla, mitä muille kuuluu ja miten maailma makaa.

Toista oli ennen vanhaan. Ei tiedetty, mitä muut puuhasivat, mitä söivät, miltä annos lautasella näytti, miten ilta-aurinko Saimaalla laski, missä i-porissa oli aamulla kulkenut tai x-boxmummo pihalla puuhaillut, oliko terhijohanna kutonut tänään uudet, hienot sukat, piamaikku pulahtanut uimaan? Elleivät sitten olisi soittaneet ja itse minulle kertoneet. Tuskin olisivat, koska en tunne heitä, eikä heillä ole puhelinnumeroni. Seuraan Instassa ihmisiä, joita en tunne. Tai tavallaan tunnen, vuosien saatossa he ovat tulleet tutuiksi. Tuntemattomiksi tutuiksi. Ihaniksi sellaisiksi. Laittavat joskus jotakin positiivista ja piristävää palautetta.

En minä tyystin nykyajasta luovu, en edes tuntemattomista tutuistani. Mutta suunnittelin niin, että ”unohdan” kännykän, jätän pois taskustani, annan nukkkua yöpöydällä. Ja katson sitten kerran, pari päivässä, en täytä jokaista tyhjää hetkeäni kännykällä. Vietän sen tyhjän hetken. Katson kaukaisuuteen, teen havaintoja ympäristöstäni en puhelimisesta.

Enkä kuuntele yöllä äänikirjoja. Siihen on kyllä luonteva edellytys. Unohdin kuulokkeet, muistin kyllä ottaa niiden laturin, mutta itse langattomat kuulokkeet jäivät matkasta. Niinpä en voi kuunnella yöllä radioita tai äänikirjoja. Mahtava mahdollisuus palata entiseen. Aion käyttää tilaisuuden hyväkseni. Hyvin olen nukkunut ilman kuuntelujakin. Tai siis oikeastaan paremmin. Jos herään yöllä, luen pertsakirjaa. Ihan niin kuin ennen vanhaan.

Mitähän muita vaikutteita voisin ottaa takaisin ajasta ennen älypuhelimia? Katkarapucocktailin? Pinacoladan? Lankapuhelimen? Kyllä tuntuisi hassulta istua aina samalla paikalla eteisen penkillä puhumassa puhelimeen. Ei voisi kävellä keinuun tai vaikka vessaan kesken puhelun. Istua nököttäisi aina vain siinä samalla jakkaralla eteisessä, kiinni puhelimessa niin kuin napanuoralla. Paitsi että napanuora on nykyisin paljon sitkeämpi, vaikka näkymätön. Niin riippuvaisia meistä on puhelimesta tullut. Nimi on kyllä käynyt vanhanaikaiseksi. Ei se enää mikään puhelin ole. Se on lompakko, televisio, radio, kirja ja valokuva-albumi, postilaatikko. Varsinainen monivärkki.

Paluuta entiseen ei taida olla, eikä tarvisekaan. Mutta pienen loman ja irtioton normikännyköinnistä voi kesä ja loma antaa. Kaikkea ei myöskään tarvitse kuvata. Miten vapauttavaa!

Normaali

Kakkaihottuma

On vasta kesäkuun alku, mutta tuntuu ihan heinäkuulta. Merivesi on lämmintä, paarma bongattu ja sudenkorennot, yleensä niitä näkee vasta myöhemmin kesällä. Ja rantakäärme. Tulisivat sitten jo kanttarellitkin, mutta niitä sentään ei vielä ole ilmaantunut. Eteneekö koko kesä pikakelauksella?

Verkot on saatu laskettua veteen. Aamulla kävimme ensi kertaa katsastamassa saaliin. Olin tilannut 12 ahventa, kaksi kuhaa ja hauen. Tuli yksi ahven. Sillä saa ns. keittiön tervehdyksen alkupalaksi.

Tänään ropsautti pienen sateen. Liian pienen. Maa on kuiva, puut kärsivät. Siksikö männyt ovat päästäneet ilmoille erikoisen paljon siitepölyä? Onko se niiden reaktio kuivuuteen?

Sain pahan allergisen reaktion aamulla. Ruohonleikkuukone ei suostunut käynnistymään, bensa oli vanhaa ja väljähtynyttä. Jätin koneen ottamaan aurinkoa, ja aina ohi kulkiessani nykäisin kokeeksi. Kaksi päivää auringossa lepäiltyään kone yllättäin lähti käyntiin. Olen ennenkin kokeillut tätä kikkaa, en tiedä, mihin se perustuu, ehkä vain sattumaan, mutta joka tapauksessa kone suvaitsi käynnistyä, ja ryhdyin ajelemaan kulkureittejä matalaksi. Palkkioksi sain allergisen reaktion.

En tiedä, mikä tätä ihoa vaivaa? Miten se on niin ongelmallinen, ja aina vain pahenee? En tiedä, laukaisiko reaktion pöly vai oma hiki, vai niiden kombinaatio, mutta minua alkoi kutittamaan aivan hillittömästi ja iholle nousi punaisia pisteitä. Säntäsin suihkuun, otin Cetiritziniä ja levitin iholle kortisonilinjamenttiä, jota lääkäri oli joskus määrännyt hoidoksi kuivaan päänahkaan. Nyt levitin sitä vartaloon ja käsivarsiin. Kutitti niin että itketti. Voi kun ihon voisi vaihtaa niin kuin vaatteet! Vaihtaisin oitis! Ihan sama vaikka karvaisen tai vanhan ja ryppyisen.

Lääkäri määräsi myös kuurin erikoisvahvaa kortisonia kroonistuneeseen käsi-ihottumaan, jonka jo kerran sain hetkeksi paranemaan kummitädin erikoissalvalla, mutta vaiva on tehnyt comebackin. Sitä lääkäri sanoikin; vaiva palaa aina niin kauan kuin syy sen aiheuttajaan löytyy ja syy poistetaan. Kehotti käymään omassa terveyskeskuksessa näyttämässä kättä, että saisin lähetteen jatkotutkimuksiin.

En viitsinyt selvittää, miten vaikeaa on päästä terveyskeskukseen Helsingissä. Viime aikoina puhelinvastaaja on vastannut, että opettelemme uutta Apotti-järjestelmää, ja otamme vastaan vain kiireellisiä tapauksia, hätätilanteissa yhteys 112. Sitä ei kerrottu, miten kiireellinen tapaus saa yhteyden terveyskeskukseen?

Mitähän ne siellä puuhaavat kaiket päivät ilman asiakkaita? Miten Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönotto voi olla niin vaikeaa, että normipotilaita ei oteta lainkaan vastaan? Eikö siinä ikään kuin terveysaseman perustehtävä jää kokonaan pois käytöstä? Sikäli eri tilanne täällä mökkipaikkakunnalla. Sain ajan lääkärille puolen tunnin päähän siitä kun soitin.

Mutta mikä ihme voi aiheuttaa ihottuman vain oikeaan käteen? Vasen käsi on täysin terve. Sitä paitsi ihottuma on oudossa paikassa, käden ”syrjässä”, pikkurillin ja ranteen välisellä pätkällä. Ikään kun olisin allerginen hiirimatolle, se kohta kun kädestä osuu hiirimatolle, mutta minulla ei ole tietokoneessa hiirtä eikä näin ollen hiirimattoakaan.

Ihmettelin asiaa miehelle, hän arveli että minulla on kakkaihottuma, koska ainoa asia, minkä hän keksii vain oikealla kädellä tehtäväksi on takapuolen pyyhkiminen. Toinen vaihtoehto on hampaiden pesu. Mutta luulisi, että jos hammastahnassa on jotakin allergisoivaa myös suun iho reagoisi.

Eli siis kakkaihottuma on diagnoosi 🙂 Laittakaa tieto ylös sinne Apottiin! Ehkä pitää aloittaa kumihanskojen käyttö myös vessareissulla.

Normaali

Armi Aavikon koskettava elämä

Joku kesä sitten Yle Areenassa oli kuunneltavissa audiodraama laulajatar Kikasta. Tänä vuonna kuunnelman aiheena on toinen edesmennyt ja surullisen elämänkohtalon kohdannut laulaja, Armi Aavikko. Pääosan esittää loistava Minka Kuustonen. Kuulin radiosta Olga Ketosen tekemän haastattelun. Siinä Minka kertoo, kuinka hän eläytyi kuunnelman tekemiseen ja Armin kohtaloon niin paljon että välillä itki.

Audiodraama tulee kuunneltavaksi vasta heinäkuussa, mutta ajattelin virittäytyä tunnelmiin ja tilasin antikka.net’istä Armi Aavikon elämäkerran.

Lukukokemus pisti mietteliääksi. Muistan lukeneeni aikoinaan kohuotsikot rattijuopumuksista ja arvailut suhteesta Dannyyn. Armi olisi halunnut ”tavallisen” elämän, perheen ja hoiva-alan ammatin. Mutta hänestä tuli Miss Suomi kovin nuorena, keskikoulu oli vielä kesken ja sellaiseksi jäikin. Ilman koulutodistusta ammatin opiskeleminen oli mahdotonta. Viihdeala vei mukanaan. Tuli suhde varattuun mieheen. Armi odotti lupauksen täyttymistä, mutta sai lopulta todeta että hänestä ei koskaan tulisi rakastamansa miehen vaimoa, eikä hän saisi omaa perhettä. Elämä alkoi mennä huonoon suuntaan.

Elämäkerrassa on myös Armin kirjoittamia runoja. Erään runon säkeistö on enteellinen: Siks’ tahdon mä ulos valkeuteen, ja kirkkauteen ulos sillan teen. En halua mä elää vanhuuteen, siks’ aikaa vain on huomiseen.

Armi Aavikko kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 1977. Olin tuolloin kymmenvuotias. Varmaankin olen katsonut kisat televisiosta, sitä en muista. Mutta sen muistan, että lehdissä oli tuolloin paperinukkeja, niillä leikittiin. Minulla oli niin Armin kuin seuraavana vuonna kruunatun Seija Paakkolan paperinuket. Paljon on lapsuudenaikaisia leluja tallessa, mutta paperinuket eivät ole säilyneet.

Nuorena ihminen tekee koko loppuelämän kannalta tärkeitä valintoja. Mihin ammattiin päätyy, keitä ihmisiä kohtaa? Monet tilanteet ja tapaamiset ovat kohtalokkaita, ja hyvin pienestä kiinni, miten lopulta käy.

Juuri tänäkin keväänä ja kesänä moni koulunsa päättävä tekee näitä samoja kohtalokkaita valintoja. Suojelusenkelitaulussa pieni poika ja tyttö ylittävät siltaa. Heidän takanaan kulkee enkeli. Toivottavasti enkeli pysyy matkassa vielä sittenkin, kun lapset ovat isompia, ylitettävät sillat pitempiä, ja niiden alla virtaavat vedet mustempia.

Normaali

Siitepölyhommia

Tähän aikaan vuodesta jokaisen mökki- tai omakotiasukkaan lempitavara lienee ulkovesihana ja puutarhaletku. Ainakin allergisen.

Meinasin mennä nauttimaan aamukahvit kasvihuoneeseen, mutta paikka olikin siitepölyn vallassa. En ollut tätä huomannut lainkaan illalla kasvihuoneen ovia sulkiessani. Laitan ne yöksi kiinni, koska yöllä on vielä kylmää, ja avaan päiväksi, koska päivällä aurinko porottaa kuumasti, ja kasvit tukehtuvat, jos eivät saa vähän ilmaa. Päivän aikana huoneeseen oli hiippaillut männyn siitepöly. Aamuauringossa näki, kuinka pöytä, tuolit ja lattia olivat keltaisen siitepölyn vallassa. Äkkiä pois.

Autokin oli muuttunut keltaiseksi. Ei kun letkuttamaan. Edellisen kerran pesin paikat siitepölystä vain muutama päivä sitten. Ennen seuraavia sateita ei kannata pestä pyykkiä, koska niitä ei voi ripustaa ulos kuivumaan. Sade tuo siitepölyn alas ja sitten voi taas pyykätä. Ei vain taida olla sadetta näköpiirissä?

Nyt tulee puutarhavinkki! Enpä olisi uskonut että minulta sellainen irtoaa. Leikkasin aamulla ensi töikseni nurmikkoa. Se kannattaakin tehdä joko aamulla tai illalla, päivällä on liian kuuma. Homman hoidettuani tuli mieleen, että se koneen alapuoli kannattaa putsata. Muuten sinne terään ja pohjaan jää paljon ruohosilppua, joka kovettuu. Ruohonleikkuukoneen hyvinvoinnin kannalta sen pohja kannattaa pitää puhtaana silpusta. Mutta keksin että silppuhan on mitä parhainta lannoitetta! Keräsin talteen ämpäriin ja vein viiniköynnöksen juurelle.

Olen pitänyt itseni kiireisenä jonninjoutavuuksilla. Olen sellaisten pikkuprojektien keksimisessä varsin lahjakas. Välillä harmittaa, kun yleensä ne projektit ovat ihan turhia. Sitten on vain erilaisia keskeneräisiä projekteja siellä ja täällä. Kuten esimerkiksi luudan ja rikkalapion maalaaminen kasvihuoneen väreihin sopivaksi. Ei mitään järkeä, mutta senkin tein.

Kasvihuoneen vihreää maalia on jäljellä vielä puoli purkkia, ja en voi itselleni mitään, pää työstää koko ajan uusia asioita, jotka voin maalata vihreäksi.

Olkapäähän poltin kolikon kokoisen läiskän, kun lisäsin saunaan puita. On vähän väärässä kulmassa se kiuas, ja osui olkapää kiukaaseen. Nyt on ”hieno” poltinmerkki olkapäässä.

Perhosia on vähemmän kuin ennen. Tai siis vähemmän eri lajeja. Ennen vanhaan niitä oli vaikka minkämoisia. Nykyisin näkee lähinnä sitruunaperhosta ja kaaliperhosta. Onkohan ritariperhosia vielä olemassa? Ja niitä sinisiä, mikä niiden nimi olikaan?

Sellaista tänään ja nyt.

Normaali

Kosketus

Minulla ei lapsena koskaan käynyt kavereita yökylässä. Serkkutyttö oli joskus useamman päivän visiitillä, mutta ei ystävä-yökyläilyjä. En tiedä, eivätkö ne olleet tapana 70-luvulla maaseudulla, vai oliko tämä vain oma kohtaloni. Mutta olen ottanut tätä vääryyttä takaisin aikuisena. Kutsun silloin tällöin ystävän yökylään mökille tai maaseututalolle, kun olen yksin.

Minulla on kaksi yökyläily-ystävää. Molempiin olen tutustunut ”vasta” 2000-luvun alussa, toinen oli työkaverini ja toinen naapuri. He eivät tunne toisiaan. Nyt he ovat visiteeranneet luonani sattumalta viikon välein, mikä ei todellakaan ole tavanomainen frekvenssi! Olen aivan kyllästetty ystävyydellä hetkeksi. Olen suunnattoman kiitollinen, siunattu ja onnellinen tällaisista ystävistä.

Olin saattamassa toista yökyläily-ystävää bussille. Täällä on muuten aika omituinen paikallisbussi. Se on aina myöhässä 10-15 minuuttia. Seisot epätoivoisena pysäkillä, ja luulet että olet ostanut väärän lipun tai bussi jotenkin mennyt jo, mutta kun rupeat asiaa ääneen ihmettelmään, joku paikallinen sanoo, että se on aina myöhässä, ei mitään hätää. Ihmettelen, miksi bussin ilmoitettua aikataulua ei muuteta, jos se joka tapauksessa on aina myöhässä? Eikö kaikille olisi mukavampaa, jos bussi lähtisi silloin kuin aikataulun mukaan kuuluisi?

Lisäharmia aikatauluongelmaan toi se, että ystäväni halusi syödä lounaan ennen lähtöä, johon aikataulun mukaan oli aikaa reilut puoli tuntia. Istuimme kesäterassilla. Tuntui kesältä ensi kertaa. Oli lämmin. Nostelin hameen helmoja saadakseni valoa kanankoivilleni. Odottelimme ruokaa, ja hätäilimme ehtisikö ystäväni syödä ruokansa. Ihan turhaan, bussi lähtisi vasta 50 minuutin päästä, mutta sitä emme silloin tienneet.

Naapuripöydässä istui ilmeisesti isä ja poika. Isä rollaattorilla, puheista päätellen muistisairas. Kyseli, minne mennään? Poika vastasi että takaisin talolle. Isä ihmetteli, mille talolle, mökillekö? Ei, kun talolle. Luulen, että tarkoitti palvelutaloa.

Lopulta he nousivat ja lähtivät, me jäimme. Istuin selin invaluiskaan. Pian tunsin hiuksissani kosketuksen. Vanha mies silitti päätäni ja sanoi: ”ihana!”. Ehkä hiukseni muistutti hänen vaimonsa hiuksia, en tiedä, kosketus oli yllättävä ja ehkä jossakin muussa paikassa, se olisi tuntunut ahdistavalta tai uhkaavalta, mutta ei täällä maaseudulla. Kosketus oli vilpitön. Vastasin papalle kaunista, ”harvoin kuulee enää ihailua, ei haittaa, tuntuu oikein hyvältä, kiitos”.

Hän jatkoi matkaansa kohti taloa, jota ei tunnistanut.

Me menimme odottamaan bussia, joka ei meinannut tulla.

Ihmisiä alkukesän päivässä.

Normaali

Kummitädin ihmevoide

Kummitätini oli allerginen kuten minäkin. Hänellä oli tapana tehdä itse voidetta, millä paransi ihoaan. Kerran hän näytti voiteen tekemisen minulle ja antoi siihen reseptin. En vain ole saanut aikaiseksi tehdä voidetta, kunnes nyt. Ja voi jummijammi: erittäin sitkeä käsi-ihottuma parani oitis!

Minulla on ollut oikean käden kämmenessä ja käden ”reunassa” pikkurillistä ranteeseen iho rikki. Se on aivan haavoilla. Korona-aika, jatkuva käsien pesu ja käsidesit eivät varsinaisesti ole auttaneet asiassa. Olen käyttänyt lääkärin määräämää Bemetsonia ja kaikkia mahdollisia apteekin käsivoiteita. Mikään ei tunnu tepsivän. Mutta olisiko tämä nyt tosiaan niin että kummitädin ihmevoide parantaa?

Kerron nyt, miten voide tehdään, jos joku haluaa kokeilla. Ensin puhtaaseen lasipurkkiin laitetaan kuivattua kehäkukkaa ja kamomillaa oliviöljyyn kahdeksi viikoksi. Lasipurkki sijoitetaan ikkunalaudalle aurinkoon ja sitä ravistellaan välillä että aineet sekoittuvat. Minulla ei ollut kamomillaa, mutta korvasin sen tuoreilla voikukilla. Googlasin että voikukka on hyvää myös iho-oireisiin. Kohta pihalla ei ole yhtään voikukkaa, kun syön ne ja teen voidetta. Ei ole kovin hyviä, mutta sitäkin terveellisempiä.

Seuraavaksi öljy siivilöidään. Ja lämmitetään kattilassa vesihauteessa. Siihen lisätään puoli arkkia mehiläisvahaa, kaakaovoita (sen korvasin sheavoilla), jotakin hyvää öljyä (kummitäti käytti manteliöljyä, minulla ei sattunut olla sitä, mutta oli risiiniöljyä, laitoin sitä). Lopuksi pari tippaa probolista säilyvyyttä parantamaan. Seos purkitetaan puhtaisiin, sopiviin lasipurkkeihin ja säilytetään jääkaapissa. Avot! Aika helppoa.

Mietin että ehkä pitää vielä opetella tekemään omaa saippuaakin. Olen käyttänyt LV-palasaippuaa. Mutta tuntuu vähän siltä kuin sekin olisi hieman liian ärhäkkää iholle. Olen allerginen formaldehydille. Sitä käytetään säilöntäaineena monessa saippuassa ja shampoossa. Mutta LV-sarjassa ei formaldehydiä ole. Mutta mitäpä jos tekisi voikukkasaippuaa. Pitänee googlata saippuanteon salat.

Se on kuulkaa omat leivänjuuret jo kohta ihan ”last decade”, kun ryhdytään tekemään omat voiteet ja saippuat.

Normaali

Mustat unikot

Viime syksynä koohkasin keksittyäni että voin kerätä kukkien siemeniä ja kasvattaa niistä seuraavana kesänä kukkia. Ei siemeniä aina tarvitse ostaa kaupasta. Olin onnistunut kasvattamaan ostosiemenistä dramaattisen kauniita mustia unikkoja. Keräsin niiden siemiä jemmaan, ja ajattelin että saan niitä ihan ilmaiseksi iloksi tällä tavoin myös täksi kesäksi.

Keväällä etsin siemeniä, mutta en löytänyt millään. En kerta kaikkiaan keksinyt, mihin olin ne jemmannut. Eilen etsin väriliituja ja kas, siellähän ne siemenet olivat nurkkakaapin alahyllyllä. Samperi sentään. Voikohan niitä nyt enää laittaa maahan? Onnistuukohan? Ehtiikö kasvaa kukaksi asti? Kyllä minä sitten olen onneton puutarhuri, ei onnistu millään nämä touhut. Miehelle esittelin, että katsopa kun tuonne on alkanut nousta auringonkukkia. Mutta ne taitaakin olla ohdakkeita. Että sillä tasolla. Tulppaanit sentään nousivat maasta, ja komeita ovat. Ja ne tunnistan.

Häärin pihamaalla mustien unikkojen siemeniä levittämässä, kun naapurin rouva sivakoi paikalle. Kiersin esittelemässä omat nurkkani, ja sen jälkeen käytiin katsastamassa hänen pihamaansa. Voi että. Etupihalla kukkaketo, takapihalla puolikaaren muotoinen terassi ja sitä kiertämässä rikkaruohoton kukkapenkki. Joka paikka moitteettomassa kunnossa. Siipi maassa laahustin omalle tontille omien ohdakekasvustojen ja lupiinimerien pariin. No puolustukseksi täytyy sanoa, että hänen pihapiirinsä oli toteuttanut puutarhaliike. Maa oli muokattu, lisämultaa tuotu ja kukkaistutukset, jopa sen kukkaniityn, oli tehnyt ammattilaiset. Että sikäli.

BookBeatilta tuli sähköpostiin tarjous. Kuukausi kuuntelua yhdellä eurolla, ostin oitis. Ensi töikseni kuuntelin Hanna Brotheriuksen Ainoa Kotini -äänikirjan. Oli koskettavaa kuunneltavaa, ja paljon niitä äiti-tytär -aiheita, mitä itsekin olen mielessäni pyöritellyt. Brotherius kertoo syömishäiriöstä, joka heidän perheessä kulkee suvun naisilla, pohtii suhdetta omaan äitiinsä ja tyttäreeseen. Kirjan lopussa Brotherius kokee ymmärtävänsä ja rakastavansa äitiään, ja näkee itsessään oman äitinsä. Samoja tuntemuksia on ollut myös minulla. Luulen että ne tunteet kuuluvat jotenkin tähän ikään. Yhtäkkiä näkee oman äitinsä uudella tavalla, ja itsensä suvun yhtenä ketjusilmukkana.

Hanna Brotherius kertoo myös ajattelevansa paljon kuolemaa. Sama juttu. Sekin on varmasti tähän ikävaiheeseen liittyvä asia. Käy läpi oman kuolemansa. Ja sen läpikäytyään on valmis taas elämään. Brotherius kuvaa kuolemaa hienosti sanoessaan ”vapauttavansa viimeisen linnun häkistään”. Muutenkin kirjan kieli on kaunista, ja oman lisäarvonsa tekstille antaa se, että hän lukee kirjan itse. Minusta se tekee kuuntelemisesta vaikuttavamman kokemuksen.

Mitähän kuuntelisi seuraavaksi? Ehkä tässä on mahdollisuus jopa saada villapaita valmiiksi, siitä puuttuu yhä hihat. Äänikirjoja kuunnellessa kädet jäävät vapaaksi touhuta. Ehkä unohdan hetkeksi pihamaan ja mustat unikot, joita ei ole.

Normaali

Syyllisyys

Mukava kun ajatus saa virrata keskeytyksettä ja häiriöttä, mieleen tulee monenmoista, niin tärkeää kuin joutavaakin. Olen ollut joitakin päiviä itsekseni maaseudulla kissan kanssa. Viettänyt aikaa pihatöitä ja talon kunnostushommia tehden. Kuunnellut linnunlaulua, syönyt paistettuja voikukannuppuja – eivät maistu enää yhtä hyvältä kuin ensin – ja ajatellut. Ollut sellainen oman elämäni havukka-ahonajattelija ja mielensäpahoittaja.

Mietin syyllisyyttä. Että miten outo tunne se on, varsinkin se että syyllisyyttä saattaa tuntea ihan epäolennaisista asioita. Ja onko peräti niin, että syyllisyyttä ei laisinkaan tunne – tai ei ainakaan paljon – isoista asioista, sellaisista mistä syyllisyyttä pitäisi tuntea, sen sijaan takertuu syyllisyyden lillukanvarsiin?

Tunsivatko kolonialismilla rikastuneet syyllisyyttä? Tunsivatko natsit syyllisyyttä? Tunsivatko orjakauppiaat syyllisyyttä? Plantaasinomistajat? Entisaikojen lähetyssaarnaajat ja uskonpuhdistajat, jotka tuhosivat paikallista kulttuuria? Kulttijohtajat ja diktaattorit? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä, vai ovatko vain omasta mielestään ihmiskunnan edistyksen asialla?

Tiedostan, että maapallo on tuhon partaalla. Meitä on yksinkertaisesti liikaa. Maapallo perustuu kiertotaloudelle; vesi kiertää, energiavarat uusiutuvat, viljely perustuu vuodenkiertoon, siihen että on multaa, jota syntyy kun joskus kukoistanut maatuu, mutta meitä on liikaa, eikä kierto toimi. Jäätiköt sulavat, vesi peittää asuinalueita alleen, pakolaisuus lisääntyy. On paljon isoa, merkittävää ja tärkeää, mistä minun kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Olen osa tuhoa. Mutta se on niin iso asia, ja olen niin voimaton sen edessä. Suljen silmät ja korvat syyllisyydeltäni.

Sen sijaan koen syyllisyyttä siitä että en koskaan mene tiekokoukseen.

Taas on tullut kutsu. En mene.

En tiedä, mikä siinä tiekokouksessa ahdistaa. Ehkä se kun en ole koskaan sinne mennyt. Tuntuisi jotenkin naurettavalta ilmaantua sinne nyt ykskaks monien vuosien jälkeen. Olisi pitänyt mennä jo heti alussa. Vähän sama kuin jos ei olisi ollut koskaan koulun vanhempainillassa ja sitten viimeisenä kouluvuotena sinne ilmestyisi. Että kuka tuo on? Miksi se ei ole ollut täällä ennen kantamassa vastuustaan?

Olen kyllä kantanut vastuuni! Aina tyytynyt tehtyihin päätöksiin ja maksanut osuuteni, että sillä tavoin leiviskäni hoitanut.

Nyt tuli tällainen sivuhuomio, että huomaan kirjoituksiini ilmaantuneen vanhoja sanontoja, lillukanvarsia ja leivisköjä, mitähän tämäkin tarkoittaa, OMG!

Mutta siis lopputiivistelmä: ihminen tuntee syyllisyyttä epäolennaisista, pienistä asioista kuten tiekokoukseen osallistumattomuudesta sen sijaan kun syyllisyyttä pitäisi tuntea isoista, oleellisista asioista.

Paitsi että isot asiat ovat niin isoja, että niistä ei kannata tuntea syyllisyyttä.

Joten syyllisyys on aivan turha tunne.

Ellet sitten ole rikollinen tai tehnyt jotakin oikeasti pahaa. Silloin on ihan oikein ja kohtuullista tuntea syyllisyyttä. Mutta tiekokoukseen osallistumatta jättäminen voidaan kaiketi nyt jättää pois syyllisyyslistalta.

Normaali