Vietä tyhjä hetki

Ajattelin viettää 90-lukuvaikutteisen kesän. Silloin ei koko ajan tiedetty, mitä muut tekevät ja mitä maailmalla tapahtuu. Kännykän ainainen mukanaolo ja some ovat tehneet sen, että täytämme jokaisen ylimääräisen hetken tarkastamalla, mitä muille kuuluu ja miten maailma makaa.

Toista oli ennen vanhaan. Ei tiedetty, mitä muut puuhasivat, mitä söivät, miltä annos lautasella näytti, miten ilta-aurinko Saimaalla laski, missä i-porissa oli aamulla kulkenut tai x-boxmummo pihalla puuhaillut, oliko terhijohanna kutonut tänään uudet, hienot sukat, piamaikku pulahtanut uimaan? Elleivät sitten olisi soittaneet ja itse minulle kertoneet. Tuskin olisivat, koska en tunne heitä, eikä heillä ole puhelinnumeroni. Seuraan Instassa ihmisiä, joita en tunne. Tai tavallaan tunnen, vuosien saatossa he ovat tulleet tutuiksi. Tuntemattomiksi tutuiksi. Ihaniksi sellaisiksi. Laittavat joskus jotakin positiivista ja piristävää palautetta.

En minä tyystin nykyajasta luovu, en edes tuntemattomista tutuistani. Mutta suunnittelin niin, että ”unohdan” kännykän, jätän pois taskustani, annan nukkkua yöpöydällä. Ja katson sitten kerran, pari päivässä, en täytä jokaista tyhjää hetkeäni kännykällä. Vietän sen tyhjän hetken. Katson kaukaisuuteen, teen havaintoja ympäristöstäni en puhelimisesta.

Enkä kuuntele yöllä äänikirjoja. Siihen on kyllä luonteva edellytys. Unohdin kuulokkeet, muistin kyllä ottaa niiden laturin, mutta itse langattomat kuulokkeet jäivät matkasta. Niinpä en voi kuunnella yöllä radioita tai äänikirjoja. Mahtava mahdollisuus palata entiseen. Aion käyttää tilaisuuden hyväkseni. Hyvin olen nukkunut ilman kuuntelujakin. Tai siis oikeastaan paremmin. Jos herään yöllä, luen pertsakirjaa. Ihan niin kuin ennen vanhaan.

Mitähän muita vaikutteita voisin ottaa takaisin ajasta ennen älypuhelimia? Katkarapucocktailin? Pinacoladan? Lankapuhelimen? Kyllä tuntuisi hassulta istua aina samalla paikalla eteisen penkillä puhumassa puhelimeen. Ei voisi kävellä keinuun tai vaikka vessaan kesken puhelun. Istua nököttäisi aina vain siinä samalla jakkaralla eteisessä, kiinni puhelimessa niin kuin napanuoralla. Paitsi että napanuora on nykyisin paljon sitkeämpi, vaikka näkymätön. Niin riippuvaisia meistä on puhelimesta tullut. Nimi on kyllä käynyt vanhanaikaiseksi. Ei se enää mikään puhelin ole. Se on lompakko, televisio, radio, kirja ja valokuva-albumi, postilaatikko. Varsinainen monivärkki.

Paluuta entiseen ei taida olla, eikä tarvisekaan. Mutta pienen loman ja irtioton normikännyköinnistä voi kesä ja loma antaa. Kaikkea ei myöskään tarvitse kuvata. Miten vapauttavaa!

Normaali

Kakkaihottuma

On vasta kesäkuun alku, mutta tuntuu ihan heinäkuulta. Merivesi on lämmintä, paarma bongattu ja sudenkorennot, yleensä niitä näkee vasta myöhemmin kesällä. Ja rantakäärme. Tulisivat sitten jo kanttarellitkin, mutta niitä sentään ei vielä ole ilmaantunut. Eteneekö koko kesä pikakelauksella?

Verkot on saatu laskettua veteen. Aamulla kävimme ensi kertaa katsastamassa saaliin. Olin tilannut 12 ahventa, kaksi kuhaa ja hauen. Tuli yksi ahven. Sillä saa ns. keittiön tervehdyksen alkupalaksi.

Tänään ropsautti pienen sateen. Liian pienen. Maa on kuiva, puut kärsivät. Siksikö männyt ovat päästäneet ilmoille erikoisen paljon siitepölyä? Onko se niiden reaktio kuivuuteen?

Sain pahan allergisen reaktion aamulla. Ruohonleikkuukone ei suostunut käynnistymään, bensa oli vanhaa ja väljähtynyttä. Jätin koneen ottamaan aurinkoa, ja aina ohi kulkiessani nykäisin kokeeksi. Kaksi päivää auringossa lepäiltyään kone yllättäin lähti käyntiin. Olen ennenkin kokeillut tätä kikkaa, en tiedä, mihin se perustuu, ehkä vain sattumaan, mutta joka tapauksessa kone suvaitsi käynnistyä, ja ryhdyin ajelemaan kulkureittejä matalaksi. Palkkioksi sain allergisen reaktion.

En tiedä, mikä tätä ihoa vaivaa? Miten se on niin ongelmallinen, ja aina vain pahenee? En tiedä, laukaisiko reaktion pöly vai oma hiki, vai niiden kombinaatio, mutta minua alkoi kutittamaan aivan hillittömästi ja iholle nousi punaisia pisteitä. Säntäsin suihkuun, otin Cetiritziniä ja levitin iholle kortisonilinjamenttiä, jota lääkäri oli joskus määrännyt hoidoksi kuivaan päänahkaan. Nyt levitin sitä vartaloon ja käsivarsiin. Kutitti niin että itketti. Voi kun ihon voisi vaihtaa niin kuin vaatteet! Vaihtaisin oitis! Ihan sama vaikka karvaisen tai vanhan ja ryppyisen.

Lääkäri määräsi myös kuurin erikoisvahvaa kortisonia kroonistuneeseen käsi-ihottumaan, jonka jo kerran sain hetkeksi paranemaan kummitädin erikoissalvalla, mutta vaiva on tehnyt comebackin. Sitä lääkäri sanoikin; vaiva palaa aina niin kauan kuin syy sen aiheuttajaan löytyy ja syy poistetaan. Kehotti käymään omassa terveyskeskuksessa näyttämässä kättä, että saisin lähetteen jatkotutkimuksiin.

En viitsinyt selvittää, miten vaikeaa on päästä terveyskeskukseen Helsingissä. Viime aikoina puhelinvastaaja on vastannut, että opettelemme uutta Apotti-järjestelmää, ja otamme vastaan vain kiireellisiä tapauksia, hätätilanteissa yhteys 112. Sitä ei kerrottu, miten kiireellinen tapaus saa yhteyden terveyskeskukseen?

Mitähän ne siellä puuhaavat kaiket päivät ilman asiakkaita? Miten Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönotto voi olla niin vaikeaa, että normipotilaita ei oteta lainkaan vastaan? Eikö siinä ikään kuin terveysaseman perustehtävä jää kokonaan pois käytöstä? Sikäli eri tilanne täällä mökkipaikkakunnalla. Sain ajan lääkärille puolen tunnin päähän siitä kun soitin.

Mutta mikä ihme voi aiheuttaa ihottuman vain oikeaan käteen? Vasen käsi on täysin terve. Sitä paitsi ihottuma on oudossa paikassa, käden ”syrjässä”, pikkurillin ja ranteen välisellä pätkällä. Ikään kun olisin allerginen hiirimatolle, se kohta kun kädestä osuu hiirimatolle, mutta minulla ei ole tietokoneessa hiirtä eikä näin ollen hiirimattoakaan.

Ihmettelin asiaa miehelle, hän arveli että minulla on kakkaihottuma, koska ainoa asia, minkä hän keksii vain oikealla kädellä tehtäväksi on takapuolen pyyhkiminen. Toinen vaihtoehto on hampaiden pesu. Mutta luulisi, että jos hammastahnassa on jotakin allergisoivaa myös suun iho reagoisi.

Eli siis kakkaihottuma on diagnoosi 🙂 Laittakaa tieto ylös sinne Apottiin! Ehkä pitää aloittaa kumihanskojen käyttö myös vessareissulla.

Normaali

Armi Aavikon koskettava elämä

Joku kesä sitten Yle Areenassa oli kuunneltavissa audiodraama laulajatar Kikasta. Tänä vuonna kuunnelman aiheena on toinen edesmennyt ja surullisen elämänkohtalon kohdannut laulaja, Armi Aavikko. Pääosan esittää loistava Minka Kuustonen. Kuulin radiosta Olga Ketosen tekemän haastattelun. Siinä Minka kertoo, kuinka hän eläytyi kuunnelman tekemiseen ja Armin kohtaloon niin paljon että välillä itki.

Audiodraama tulee kuunneltavaksi vasta heinäkuussa, mutta ajattelin virittäytyä tunnelmiin ja tilasin antikka.net’istä Armi Aavikon elämäkerran.

Lukukokemus pisti mietteliääksi. Muistan lukeneeni aikoinaan kohuotsikot rattijuopumuksista ja arvailut suhteesta Dannyyn. Armi olisi halunnut ”tavallisen” elämän, perheen ja hoiva-alan ammatin. Mutta hänestä tuli Miss Suomi kovin nuorena, keskikoulu oli vielä kesken ja sellaiseksi jäikin. Ilman koulutodistusta ammatin opiskeleminen oli mahdotonta. Viihdeala vei mukanaan. Tuli suhde varattuun mieheen. Armi odotti lupauksen täyttymistä, mutta sai lopulta todeta että hänestä ei koskaan tulisi rakastamansa miehen vaimoa, eikä hän saisi omaa perhettä. Elämä alkoi mennä huonoon suuntaan.

Elämäkerrassa on myös Armin kirjoittamia runoja. Erään runon säkeistö on enteellinen: Siks’ tahdon mä ulos valkeuteen, ja kirkkauteen ulos sillan teen. En halua mä elää vanhuuteen, siks’ aikaa vain on huomiseen.

Armi Aavikko kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 1977. Olin tuolloin kymmenvuotias. Varmaankin olen katsonut kisat televisiosta, sitä en muista. Mutta sen muistan, että lehdissä oli tuolloin paperinukkeja, niillä leikittiin. Minulla oli niin Armin kuin seuraavana vuonna kruunatun Seija Paakkolan paperinuket. Paljon on lapsuudenaikaisia leluja tallessa, mutta paperinuket eivät ole säilyneet.

Nuorena ihminen tekee koko loppuelämän kannalta tärkeitä valintoja. Mihin ammattiin päätyy, keitä ihmisiä kohtaa? Monet tilanteet ja tapaamiset ovat kohtalokkaita, ja hyvin pienestä kiinni, miten lopulta käy.

Juuri tänäkin keväänä ja kesänä moni koulunsa päättävä tekee näitä samoja kohtalokkaita valintoja. Suojelusenkelitaulussa pieni poika ja tyttö ylittävät siltaa. Heidän takanaan kulkee enkeli. Toivottavasti enkeli pysyy matkassa vielä sittenkin, kun lapset ovat isompia, ylitettävät sillat pitempiä, ja niiden alla virtaavat vedet mustempia.

Normaali

Siitepölyhommia

Tähän aikaan vuodesta jokaisen mökki- tai omakotiasukkaan lempitavara lienee ulkovesihana ja puutarhaletku. Ainakin allergisen.

Meinasin mennä nauttimaan aamukahvit kasvihuoneeseen, mutta paikka olikin siitepölyn vallassa. En ollut tätä huomannut lainkaan illalla kasvihuoneen ovia sulkiessani. Laitan ne yöksi kiinni, koska yöllä on vielä kylmää, ja avaan päiväksi, koska päivällä aurinko porottaa kuumasti, ja kasvit tukehtuvat, jos eivät saa vähän ilmaa. Päivän aikana huoneeseen oli hiippaillut männyn siitepöly. Aamuauringossa näki, kuinka pöytä, tuolit ja lattia olivat keltaisen siitepölyn vallassa. Äkkiä pois.

Autokin oli muuttunut keltaiseksi. Ei kun letkuttamaan. Edellisen kerran pesin paikat siitepölystä vain muutama päivä sitten. Ennen seuraavia sateita ei kannata pestä pyykkiä, koska niitä ei voi ripustaa ulos kuivumaan. Sade tuo siitepölyn alas ja sitten voi taas pyykätä. Ei vain taida olla sadetta näköpiirissä?

Nyt tulee puutarhavinkki! Enpä olisi uskonut että minulta sellainen irtoaa. Leikkasin aamulla ensi töikseni nurmikkoa. Se kannattaakin tehdä joko aamulla tai illalla, päivällä on liian kuuma. Homman hoidettuani tuli mieleen, että se koneen alapuoli kannattaa putsata. Muuten sinne terään ja pohjaan jää paljon ruohosilppua, joka kovettuu. Ruohonleikkuukoneen hyvinvoinnin kannalta sen pohja kannattaa pitää puhtaana silpusta. Mutta keksin että silppuhan on mitä parhainta lannoitetta! Keräsin talteen ämpäriin ja vein viiniköynnöksen juurelle.

Olen pitänyt itseni kiireisenä jonninjoutavuuksilla. Olen sellaisten pikkuprojektien keksimisessä varsin lahjakas. Välillä harmittaa, kun yleensä ne projektit ovat ihan turhia. Sitten on vain erilaisia keskeneräisiä projekteja siellä ja täällä. Kuten esimerkiksi luudan ja rikkalapion maalaaminen kasvihuoneen väreihin sopivaksi. Ei mitään järkeä, mutta senkin tein.

Kasvihuoneen vihreää maalia on jäljellä vielä puoli purkkia, ja en voi itselleni mitään, pää työstää koko ajan uusia asioita, jotka voin maalata vihreäksi.

Olkapäähän poltin kolikon kokoisen läiskän, kun lisäsin saunaan puita. On vähän väärässä kulmassa se kiuas, ja osui olkapää kiukaaseen. Nyt on ”hieno” poltinmerkki olkapäässä.

Perhosia on vähemmän kuin ennen. Tai siis vähemmän eri lajeja. Ennen vanhaan niitä oli vaikka minkämoisia. Nykyisin näkee lähinnä sitruunaperhosta ja kaaliperhosta. Onkohan ritariperhosia vielä olemassa? Ja niitä sinisiä, mikä niiden nimi olikaan?

Sellaista tänään ja nyt.

Normaali

Kosketus

Minulla ei lapsena koskaan käynyt kavereita yökylässä. Serkkutyttö oli joskus useamman päivän visiitillä, mutta ei ystävä-yökyläilyjä. En tiedä, eivätkö ne olleet tapana 70-luvulla maaseudulla, vai oliko tämä vain oma kohtaloni. Mutta olen ottanut tätä vääryyttä takaisin aikuisena. Kutsun silloin tällöin ystävän yökylään mökille tai maaseututalolle, kun olen yksin.

Minulla on kaksi yökyläily-ystävää. Molempiin olen tutustunut ”vasta” 2000-luvun alussa, toinen oli työkaverini ja toinen naapuri. He eivät tunne toisiaan. Nyt he ovat visiteeranneet luonani sattumalta viikon välein, mikä ei todellakaan ole tavanomainen frekvenssi! Olen aivan kyllästetty ystävyydellä hetkeksi. Olen suunnattoman kiitollinen, siunattu ja onnellinen tällaisista ystävistä.

Olin saattamassa toista yökyläily-ystävää bussille. Täällä on muuten aika omituinen paikallisbussi. Se on aina myöhässä 10-15 minuuttia. Seisot epätoivoisena pysäkillä, ja luulet että olet ostanut väärän lipun tai bussi jotenkin mennyt jo, mutta kun rupeat asiaa ääneen ihmettelmään, joku paikallinen sanoo, että se on aina myöhässä, ei mitään hätää. Ihmettelen, miksi bussin ilmoitettua aikataulua ei muuteta, jos se joka tapauksessa on aina myöhässä? Eikö kaikille olisi mukavampaa, jos bussi lähtisi silloin kuin aikataulun mukaan kuuluisi?

Lisäharmia aikatauluongelmaan toi se, että ystäväni halusi syödä lounaan ennen lähtöä, johon aikataulun mukaan oli aikaa reilut puoli tuntia. Istuimme kesäterassilla. Tuntui kesältä ensi kertaa. Oli lämmin. Nostelin hameen helmoja saadakseni valoa kanankoivilleni. Odottelimme ruokaa, ja hätäilimme ehtisikö ystäväni syödä ruokansa. Ihan turhaan, bussi lähtisi vasta 50 minuutin päästä, mutta sitä emme silloin tienneet.

Naapuripöydässä istui ilmeisesti isä ja poika. Isä rollaattorilla, puheista päätellen muistisairas. Kyseli, minne mennään? Poika vastasi että takaisin talolle. Isä ihmetteli, mille talolle, mökillekö? Ei, kun talolle. Luulen, että tarkoitti palvelutaloa.

Lopulta he nousivat ja lähtivät, me jäimme. Istuin selin invaluiskaan. Pian tunsin hiuksissani kosketuksen. Vanha mies silitti päätäni ja sanoi: ”ihana!”. Ehkä hiukseni muistutti hänen vaimonsa hiuksia, en tiedä, kosketus oli yllättävä ja ehkä jossakin muussa paikassa, se olisi tuntunut ahdistavalta tai uhkaavalta, mutta ei täällä maaseudulla. Kosketus oli vilpitön. Vastasin papalle kaunista, ”harvoin kuulee enää ihailua, ei haittaa, tuntuu oikein hyvältä, kiitos”.

Hän jatkoi matkaansa kohti taloa, jota ei tunnistanut.

Me menimme odottamaan bussia, joka ei meinannut tulla.

Ihmisiä alkukesän päivässä.

Normaali

Kummitädin ihmevoide

Kummitätini oli allerginen kuten minäkin. Hänellä oli tapana tehdä itse voidetta, millä paransi ihoaan. Kerran hän näytti voiteen tekemisen minulle ja antoi siihen reseptin. En vain ole saanut aikaiseksi tehdä voidetta, kunnes nyt. Ja voi jummijammi: erittäin sitkeä käsi-ihottuma parani oitis!

Minulla on ollut oikean käden kämmenessä ja käden ”reunassa” pikkurillistä ranteeseen iho rikki. Se on aivan haavoilla. Korona-aika, jatkuva käsien pesu ja käsidesit eivät varsinaisesti ole auttaneet asiassa. Olen käyttänyt lääkärin määräämää Bemetsonia ja kaikkia mahdollisia apteekin käsivoiteita. Mikään ei tunnu tepsivän. Mutta olisiko tämä nyt tosiaan niin että kummitädin ihmevoide parantaa?

Kerron nyt, miten voide tehdään, jos joku haluaa kokeilla. Ensin puhtaaseen lasipurkkiin laitetaan kuivattua kehäkukkaa ja kamomillaa oliviöljyyn kahdeksi viikoksi. Lasipurkki sijoitetaan ikkunalaudalle aurinkoon ja sitä ravistellaan välillä että aineet sekoittuvat. Minulla ei ollut kamomillaa, mutta korvasin sen tuoreilla voikukilla. Googlasin että voikukka on hyvää myös iho-oireisiin. Kohta pihalla ei ole yhtään voikukkaa, kun syön ne ja teen voidetta. Ei ole kovin hyviä, mutta sitäkin terveellisempiä.

Seuraavaksi öljy siivilöidään. Ja lämmitetään kattilassa vesihauteessa. Siihen lisätään puoli arkkia mehiläisvahaa, kaakaovoita (sen korvasin sheavoilla), jotakin hyvää öljyä (kummitäti käytti manteliöljyä, minulla ei sattunut olla sitä, mutta oli risiiniöljyä, laitoin sitä). Lopuksi pari tippaa probolista säilyvyyttä parantamaan. Seos purkitetaan puhtaisiin, sopiviin lasipurkkeihin ja säilytetään jääkaapissa. Avot! Aika helppoa.

Mietin että ehkä pitää vielä opetella tekemään omaa saippuaakin. Olen käyttänyt LV-palasaippuaa. Mutta tuntuu vähän siltä kuin sekin olisi hieman liian ärhäkkää iholle. Olen allerginen formaldehydille. Sitä käytetään säilöntäaineena monessa saippuassa ja shampoossa. Mutta LV-sarjassa ei formaldehydiä ole. Mutta mitäpä jos tekisi voikukkasaippuaa. Pitänee googlata saippuanteon salat.

Se on kuulkaa omat leivänjuuret jo kohta ihan ”last decade”, kun ryhdytään tekemään omat voiteet ja saippuat.

Normaali

Mustat unikot

Viime syksynä koohkasin keksittyäni että voin kerätä kukkien siemeniä ja kasvattaa niistä seuraavana kesänä kukkia. Ei siemeniä aina tarvitse ostaa kaupasta. Olin onnistunut kasvattamaan ostosiemenistä dramaattisen kauniita mustia unikkoja. Keräsin niiden siemiä jemmaan, ja ajattelin että saan niitä ihan ilmaiseksi iloksi tällä tavoin myös täksi kesäksi.

Keväällä etsin siemeniä, mutta en löytänyt millään. En kerta kaikkiaan keksinyt, mihin olin ne jemmannut. Eilen etsin väriliituja ja kas, siellähän ne siemenet olivat nurkkakaapin alahyllyllä. Samperi sentään. Voikohan niitä nyt enää laittaa maahan? Onnistuukohan? Ehtiikö kasvaa kukaksi asti? Kyllä minä sitten olen onneton puutarhuri, ei onnistu millään nämä touhut. Miehelle esittelin, että katsopa kun tuonne on alkanut nousta auringonkukkia. Mutta ne taitaakin olla ohdakkeita. Että sillä tasolla. Tulppaanit sentään nousivat maasta, ja komeita ovat. Ja ne tunnistan.

Häärin pihamaalla mustien unikkojen siemeniä levittämässä, kun naapurin rouva sivakoi paikalle. Kiersin esittelemässä omat nurkkani, ja sen jälkeen käytiin katsastamassa hänen pihamaansa. Voi että. Etupihalla kukkaketo, takapihalla puolikaaren muotoinen terassi ja sitä kiertämässä rikkaruohoton kukkapenkki. Joka paikka moitteettomassa kunnossa. Siipi maassa laahustin omalle tontille omien ohdakekasvustojen ja lupiinimerien pariin. No puolustukseksi täytyy sanoa, että hänen pihapiirinsä oli toteuttanut puutarhaliike. Maa oli muokattu, lisämultaa tuotu ja kukkaistutukset, jopa sen kukkaniityn, oli tehnyt ammattilaiset. Että sikäli.

BookBeatilta tuli sähköpostiin tarjous. Kuukausi kuuntelua yhdellä eurolla, ostin oitis. Ensi töikseni kuuntelin Hanna Brotheriuksen Ainoa Kotini -äänikirjan. Oli koskettavaa kuunneltavaa, ja paljon niitä äiti-tytär -aiheita, mitä itsekin olen mielessäni pyöritellyt. Brotherius kertoo syömishäiriöstä, joka heidän perheessä kulkee suvun naisilla, pohtii suhdetta omaan äitiinsä ja tyttäreeseen. Kirjan lopussa Brotherius kokee ymmärtävänsä ja rakastavansa äitiään, ja näkee itsessään oman äitinsä. Samoja tuntemuksia on ollut myös minulla. Luulen että ne tunteet kuuluvat jotenkin tähän ikään. Yhtäkkiä näkee oman äitinsä uudella tavalla, ja itsensä suvun yhtenä ketjusilmukkana.

Hanna Brotherius kertoo myös ajattelevansa paljon kuolemaa. Sama juttu. Sekin on varmasti tähän ikävaiheeseen liittyvä asia. Käy läpi oman kuolemansa. Ja sen läpikäytyään on valmis taas elämään. Brotherius kuvaa kuolemaa hienosti sanoessaan ”vapauttavansa viimeisen linnun häkistään”. Muutenkin kirjan kieli on kaunista, ja oman lisäarvonsa tekstille antaa se, että hän lukee kirjan itse. Minusta se tekee kuuntelemisesta vaikuttavamman kokemuksen.

Mitähän kuuntelisi seuraavaksi? Ehkä tässä on mahdollisuus jopa saada villapaita valmiiksi, siitä puuttuu yhä hihat. Äänikirjoja kuunnellessa kädet jäävät vapaaksi touhuta. Ehkä unohdan hetkeksi pihamaan ja mustat unikot, joita ei ole.

Normaali

Syyllisyys

Mukava kun ajatus saa virrata keskeytyksettä ja häiriöttä, mieleen tulee monenmoista, niin tärkeää kuin joutavaakin. Olen ollut joitakin päiviä itsekseni maaseudulla kissan kanssa. Viettänyt aikaa pihatöitä ja talon kunnostushommia tehden. Kuunnellut linnunlaulua, syönyt paistettuja voikukannuppuja – eivät maistu enää yhtä hyvältä kuin ensin – ja ajatellut. Ollut sellainen oman elämäni havukka-ahonajattelija ja mielensäpahoittaja.

Mietin syyllisyyttä. Että miten outo tunne se on, varsinkin se että syyllisyyttä saattaa tuntea ihan epäolennaisista asioita. Ja onko peräti niin, että syyllisyyttä ei laisinkaan tunne – tai ei ainakaan paljon – isoista asioista, sellaisista mistä syyllisyyttä pitäisi tuntea, sen sijaan takertuu syyllisyyden lillukanvarsiin?

Tunsivatko kolonialismilla rikastuneet syyllisyyttä? Tunsivatko natsit syyllisyyttä? Tunsivatko orjakauppiaat syyllisyyttä? Plantaasinomistajat? Entisaikojen lähetyssaarnaajat ja uskonpuhdistajat, jotka tuhosivat paikallista kulttuuria? Kulttijohtajat ja diktaattorit? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä, vai ovatko vain omasta mielestään ihmiskunnan edistyksen asialla?

Tiedostan, että maapallo on tuhon partaalla. Meitä on yksinkertaisesti liikaa. Maapallo perustuu kiertotaloudelle; vesi kiertää, energiavarat uusiutuvat, viljely perustuu vuodenkiertoon, siihen että on multaa, jota syntyy kun joskus kukoistanut maatuu, mutta meitä on liikaa, eikä kierto toimi. Jäätiköt sulavat, vesi peittää asuinalueita alleen, pakolaisuus lisääntyy. On paljon isoa, merkittävää ja tärkeää, mistä minun kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Olen osa tuhoa. Mutta se on niin iso asia, ja olen niin voimaton sen edessä. Suljen silmät ja korvat syyllisyydeltäni.

Sen sijaan koen syyllisyyttä siitä että en koskaan mene tiekokoukseen.

Taas on tullut kutsu. En mene.

En tiedä, mikä siinä tiekokouksessa ahdistaa. Ehkä se kun en ole koskaan sinne mennyt. Tuntuisi jotenkin naurettavalta ilmaantua sinne nyt ykskaks monien vuosien jälkeen. Olisi pitänyt mennä jo heti alussa. Vähän sama kuin jos ei olisi ollut koskaan koulun vanhempainillassa ja sitten viimeisenä kouluvuotena sinne ilmestyisi. Että kuka tuo on? Miksi se ei ole ollut täällä ennen kantamassa vastuustaan?

Olen kyllä kantanut vastuuni! Aina tyytynyt tehtyihin päätöksiin ja maksanut osuuteni, että sillä tavoin leiviskäni hoitanut.

Nyt tuli tällainen sivuhuomio, että huomaan kirjoituksiini ilmaantuneen vanhoja sanontoja, lillukanvarsia ja leivisköjä, mitähän tämäkin tarkoittaa, OMG!

Mutta siis lopputiivistelmä: ihminen tuntee syyllisyyttä epäolennaisista, pienistä asioista kuten tiekokoukseen osallistumattomuudesta sen sijaan kun syyllisyyttä pitäisi tuntea isoista, oleellisista asioista.

Paitsi että isot asiat ovat niin isoja, että niistä ei kannata tuntea syyllisyyttä.

Joten syyllisyys on aivan turha tunne.

Ellet sitten ole rikollinen tai tehnyt jotakin oikeasti pahaa. Silloin on ihan oikein ja kohtuullista tuntea syyllisyyttä. Mutta tiekokoukseen osallistumatta jättäminen voidaan kaiketi nyt jättää pois syyllisyyslistalta.

Normaali