Totuus ei ole enää totta yms.

Juuri ennen joulun pyhiä autoon syttyi, kuin jouluvalona, hälytysmerkki. Ja minulla oli kiire – kampaajalle. Kiire se on sekin, älkää naurako. Hetken mietin, otanko riskin ja jatkan ajoa hälytysmerkistä välittämättä, vai jätänkö auton siihen, hyppään bussiin ja myöhästyn kampaajalta, todennäköisesti niin paljon että hän ei voisi minua ottaa vastaan. Ja edellinen kampaamokäynti oli peruuntunut vain viikko sitten, koska sain pahan allergisen reaktion. Uskokaa tai älkää, sellaisiakin on. Seen that, been there.

Päätin, että minähän menen. Auto kestäköön.

Ja kestihän se. Ei kuulunut mitään epäilyttäviä ääniä, kaikki sujui niin kuin normaalisti. Sen verran pysähdyin, että katsoin, mitä merkkivalo merkitsi. ”Toimintahäiriö moottorissa”. Aika epämääräinen vikailmoitus. Pitäisi vähän tarkemmin kertoa. Jatkoin matkaa ja pääsin perille. Ajomatka 30 minuuttia. Ajatelkaas muuten, että täällä pääkaupungissa ajomatka kampaajalle voi olla 30 minuuttia, ruuhkassa jopa 45. Siellä missä synnyin siinä ajassa oltaisiin jo eri pitäjässä.

Sain ajan autokorjaamolle joulupyhien jälkeen. Ajoin auton sinne aamuseitsemältä, vajaan kymmenen kilometrin päähän ja lenkkeilin kotiin.

Tuli mieleen, että olen tänä vuonna lenkkeillyt autokorjaamolle ja sieltä kotiin useamman kerran, ainakin neljä kertaa tulee mieleen. Ja nehän on aina edestakaisin, ensin auto viedään, kävellään/juostaan kotiin. Sitten auto haetaan eli kävellään/juostaan korjaamolle. Eihän niin toki pakko tehdä ole, mutta oma hullu hauskuutensa siinäkin on.

Keväällä juoksentelin autokorjaamolenkillä Vantaalla. Malmin kohdalla hyppäsin junaan, kun en ollut varma, olisinko löytänyt suorinta lenkkipolkua vaistolla takaisin kotiin, ja kännykän patteri rupesi hiipumaan ja karttayhteys sitä kautta katoamaan. Kotona maaseudulla olen kävellyt kymmenen kilometriä autokorjaamolta, kun kesärenkaat vaihdettiin ja taas nyt loppusyksystä, kun vein Typy-auton korjattavaksi, nekin edestakaisin. Ja nyt oli tämä Herttoniemen keikka. Pysyy hyvässä kunnossa, kun juoksentelee autoja korjaamoille, näin on. On kyllä huono yhtälö se, että taloudessa on kaksi vanhaa autoa ja vain yksi kuski. Tavallaan järjetöntä, mutta toinen autoista on ”traktori” ja toinen muistorikas, edesmenneeltä veljeltä peritty, siitä en luovu koskaan.

Autokorjaamojen lisäksi tänä vuonna on leikattu. Mieheltä selkä, minulta tissit. Hampaita on oiottu. Sikäli tämä suumaski on minulle ollut ihan kiva, eipähän näy oikomiskuoret. Kohta sekin kärsimys loppuu. Saakelin saakeli, mutta onpahan hampaat suorassa ja leuka edessä. Nykyisin muuten huomailen näitä oikoimisasioita muilta. Kun katsoin HBO:lta Undoingia niin ihan näytti siltä että Nicole Kidmannilta on leuka leikattu, purenta oli ihan eri kuin ennen. Ja vasta äsken katsoin sitä uutta musiikkiohjelmaa, ja siellä oli vieraana ihana Martti Suosalo, hänenkin hampaat ja leuka olivat erilailla kuin ennen. Eli nyt aina katselen ihmisten hampaita ja leukoja. Jos niitä maskilta näkee. Sehän on harvinaista. Alkaa olla ihmisen suu ja leuka vuoden piilossa pidetyn jälkeen vähän niin kuin intiimialuetta.

Tänä vuonna on remontoitu. Mökillä asennettiin terassin ylle markiisi. Oi se olisi pitänyt tehdä ajat sitten! Miten ihana. Enää ei aurinko porota, eikä sade kastele. Saunan laho seinä korjattiin. Ja taakse rakennettiin vilvoitteluterassi. Talo maalattiin. Sanamuoto on väärä, ei maalattu vaan maalautettiin.

Pidin air-bnb Boho Garden Cabin -mökkiä takapihan vanhassa kanalassa. Se oli hauska harrastus ja tuotti vajaassa kuukaudessa 812 euroa + saunanlämmitysrahat. Ainakin enemmän kuin ne munimattomat kanat, jotka siellä vuosituhannen alussa asustivat.

Mitäpä muuta? Kolumia kirjoitin entiseen tapaan. Pidin kaksi radiohartautta, se oli uutta ja mielenkiintoista ja vähän outoakin. Keväällä kokeilin kirjoittaa runoja ja haikuja. Syksyllä piti mennä runokirjoituskurssille, mutta tuli flunssaoireita ja se piti perua.

Perua piti monta asiaa. Monta konserttia, jumppaa, tapaamista. Se on harmittanut. Enää ei viitsi ilmoittautua mihinkään, koska ei jaksa sitä peruuttamista. Enää ei viitsi sopia tapaamisia, koska ne pitää perua.

On monia ihmisiä, joita en ole tavannut koko vuonna. Joitakin joita tapasin vain kerran tai kaksi.

Onneksi kävimme elokuvissa ja taidenäyttelyissä syksyn suvantovaiheessa. Ja yhdet kekkeritkit pidin!

Tähän kutistuneeseen elämään on tavallaan tottunut.

Se on ihmeellistä; miten sopeutuvainen ihminen on, ja miten äkkiä epänormaali alkaa tuntua normaalilta. Se on myös pelottavaa.

Kummallinen vuosi loppuu. Hyvä niin.

Kunpa kaikki olisi vielä joskus ”normaalia”.

Mutta sitä ei taida sitä enää olla.

Eihän totuuskaan ole enää totta.

Että tämänkin minä vielä näin. Näin vanhaksi olen tullut.

Toivotan kaikille mahdollisimman normaalia uutta vuotta 2021, mitä se normaali sitten itse kullekin tarkoittaakaan.

Julen efter

Dagen efter -käsite lienee tuttu. Minulle tuli julen efter. Joulun jälkeinen alakulo.

Ehkä ei kannattaisi olla niiiin paljon jouluihminen, ehkä pääsisi tunneskaalalla pienemmin vaurioin, mutta minä olen joulun suhteen extreme. Ja kun joulu sitten on ohi, tulee tyhjä olo kuin jonkin ison maratontyyppisen saavutuksen jälkeen. On vaikea palata normaaliin, ei-jouluun.

Sinänsä on yllättävää, huomioiden tämän jouluinnostuksen, että haluan siitä nopeasti myös eroon. Aloitan joulun aikaisin, ja lopetan sen myös aikaisin. Heti tapaninpäivänä haluan poistaa kaiken joulusta muistuttavan. Mielelläni purkaisin joulun jo joulupäivänä jos kehtaisin. Meidän joulukuusi on aina taloyhtiössä ensimmäisenä nököttämässä roskakatoksen vieressä.

Joulu meni sinänsä oikein mainiosti. Tein pitkästä aikaa kaiken itse, en fuskannut edes laatikoissa, en käyttänyt niiden valmistuksessa edes niitä valmiita juuresmössöjä. Kinkun paistoin. Rosollin ulkoistin. Tämä oli kyllä rosollin suhteen viimeinen joulu. Se on joulupöydän pakkopulla. Itse asiassa näin Yhteishyvässä kivan ohjeen uunijuureksista, jotka korvaavat rosollin. Siirrytään siihen. Sattumalta törmäsin kaupassa punajuurihummukseen, se maistui uudelta joululta. Sitä voisi jatkossa tarjota uunijuuresten kanssa.

Salaatti onnistui erikoisen hyvin. Ohjeen otin senkin Yhteishyvän ruokaliitteestä. Siihen tuli salaattia, rucolaa, persimonia, goudaa, saksanpähkinää murskattuna. Lisäsin vielä mansikoita. Salaattikastikkeeseen tuli hunajaa, sitruunamehua ja öljyä. Splendid!

Ja kakut! Taatelikakun hunnutin suklaalla, sacher-kakun täytteeksi laitoin kirsikkahilloa. Päälle yritin kirjoittaa Hauskaa Joulua, mutta reuna tuli vastaan, joten siihen tuli Hauska Joulua. Olisi pitänyt jättää joulustakin a pois, olisi sitten ollut hauska joulu.

Sellainen se kyllä oli. Juuri ennen ”vieraiden” tuloa keksin lavastaa makuuhuoneen nurkkaan valokuvausstudion. Vedin verhon taustaksi, pojan huoneesta palmu, nätti tuoli, pöytä, pöydän päälle lamppu ja isoäidin vanha pöytäkello (joka on kyllä rikki) symboloimaan ajan kulua. Tässä studiossa otimme sitten jouluvalokuvia illan mittaan eri kokoonpanoissa.

Olin itse pukkina. Mies sanoi että olin jouluoletettu. Jouluhenkilön sukupuoli oli hieman vaikeasti määriteltävissä, mutta siis varsin nykyaikainen ilmestys! Parta, huulipunaa, koruja, perinteinen punanuttu, uudenaikainen kimallehörhelötonttuhattu.

Sain lahjaksi Bosen korvakuulokkeet. Ne ovat sellaiset johdottomat muovinpalat, mitä näkyy ihmisten korvissa. Välipäivät ovat kuluneet ne korvilla äänikirjoja kuunnellen ja kutoen. Olen kuunnellut Margaritan ja Ei kertonut katuvansa. Nyt on menossa Suon villi laulu. Täytyy seuraavaksi kokeilla korvanappeja lenkillä. Siellä ehkä kuuntelisin radiota.

Lenkkeily, se onkin oma stoorinsa. Taidan kirjoittaa siitä ensi kerralla, toivottavasti pian, jo huomenna. Sillä huomenna tämä kummallinen vuosi päättyy. Sitä on syytä juhlia. Nyt taidamme juhlia enemmän tämän vuoden loppumista kuin uuden alkamista!

ps. Jos jäit pohtimaan joulunvieton henkilömäärää, kokoonpanoa ja koronarajoituksia; meitä oli yhteensä seitsemän. Kaksi (opiskelijaa) vietti viikon omaehtoisessa karanteenissa ennen yhteistä joulua, yksi osallistuja työskentelee lastensairaalassa ja on neljästi negatiivisesti koronatestattu, poika on ollut etäkoulussa, eikä ole tavannut ketään, mies työskentelee kotona omassa työhuoneessa, yksinäinen ukki ja minä. Minulla ei ollut viikkoon työvuoroja ennen joulua, joten kontaktit vähissä.

Joululahjoja

Sain töistä joululahjaksi kahden kuukauden käyttöoikeuden BookBeat -palveluun. Kiva lahja! Aineeton ja pitkäaikaista iloa tuottava.

Tosin, nyt olen paitsi puikkokoukussa myös äänikirjakoukussa. Nämä kaksi addiktiota kommunikoivat keskenään varsin hyvin. Voin laittaa kännykästä äänikirjan päälle ja samalla kutoa. Yhtä hyvä yhdistelmä kuin lakritsi ja suklaa!

Päätin että kuuntelen kahdessa kuukaudessa ”kaikki” kirjat. Tarkoitan kaikki, jotka olin ajatellut lukea. Oikein ahmin kirjoja. Aloitin kuuntelun Finlandia-palkinnon voittaneella kirjalla Margarita. Tunnelmallisena kirjana, missä paljon tapahtuu kirjan päähenkilön pään sisäisenä ajatteluna ja havaintoina, kirja soveltuu erinomaisesti äänikirjaksi.

Ainoa ongelma on nyt se, että en malta lopettaa kuuntelua. Siispä nukun korvatulpat korvilla, ja kuuntelen kirjaan pitkin yötä, aina kun heräilen. Tällä tavoin kuuntelukokemus on varsin rikkonainen. Väliin jää kohtia pimentoon. En tiedä, olenko oikein kartalla juonesta. Pitääköhän minun kuunnella kirja kaiken varalta vielä toiseen kertaan?

Kävin maanantaina kampaajalla, ja hän kertoi myös valvoneensa yöllä. Aikansa kuluksi hän oli räplännyt kännykkäänsä ja katsonut, mitä kaikkea Woltilta voi tilata. Sieltä voi nykyisin tilata omaan tai toisen kotiin kukkia ja lahjoja, vaikka mitä. Minäkin tsekkasin. Todellakin, ja miten kivoja lahjaideoita. Voi tilata esimerkiksi Kasvata oma tammi -paketin. Kiva lahjaidea. Ensin voi kasvattaa tammea puoli vuotta sisällä kotona, ja kesällä istuttaa se maahan vaikka mökille. Tai voisiko sen tammen istuttaa omaksi salapuuksi kaupungin maille? Jonnekin katvealueelle, pöpelikköön ja käydä retkeilemässä ja katsomassa, miten tammi pärjäilee. Sehän olisi kiva lahja lapsiperheelle. Ja kaiken voi tehdä kotisoffalta etänä. Ei tarvitse lähteä ulos vesisateeseen ja pimeään hengittelemään silmälaseja huuruun. Eikä varsinkaan ärsyyntymään.

Käytiin Citymarketissa. Oli arki ja keskipäivä ja ajateltiin että ei siellä paljon ketään ole, oli joku täsmäostos tehtävänä. Olihan siellä väkeä. Rupesi jo vähän kuumottamaan. Oltiin lopulta jo parkkihallin parkkimittarilla. Inhoan parkkihalleja ja kaikkea niihin liittyvää. Minulla on huonoja kokemuksia niistä. Kerran en löytänyt enää omaa autoani (se tapahtui Flamingon parkkihallissa, joka on oudon sekava). Ja kerran olen jäänyt jumiin parkkihalliin. Puomi oli rikki, eikä kukaan päässyt hetkeen pois.

Tällä kertaa parkkimittari oli sekava vekotin. Siinä oli kolme reikää ja paljon vilkkuvia valoja ja tekstejä. Yritin maksaa pankkikortilla. Jostakin syystä kortti ei mennyt siihen reikään (lopulta selvisi että sen ei kuulunutkaan mennä, siinä oli jonkinlainen etälukija, tosin ihmettelen, miksi siinä sitten oli se kolo) Takaa huudeltiin ohjeita, laita siihen ylempään, laita ensin K-plussakortti, laita, laita, laita! Ja kun kortti ei yrityksistä huolimatta mennyt reikään, takaa kuului kaikkitietävä diagnoosi ”taitaa olla väärennetty kortti”. Siinä vaiheessa käännyin ja sanoin takana huutelevalle ukonrotjakkeelle että ” ITSE OLET VÄÄRENNETTY!”

Terveisin, Minna 5v.

Vanhaksi, viisaaksi naiseksi

On sangen tyypillistä – joskin yksiuloitteista – että ihminen tuo itsestään pelkän positiivisen puolen esiin. Mutta meillä jokaisella on myös pimeä puoli ja harmaata aluetta. Emme ole vain onnistujia ja menestyjiä ja kauniita. Teemme virheitä, olemme ärsyttäviä, loukkaamme ja olemme väärässä. On ilo lukea elämäkertaa, muistokirjoitusta tai lehtijuttua, joka kuvaa aidosti ja rehellisesti ihmisestä.

Rehellinen juttu on Me Naiset -lehdessä numero 15, ja se on kirjailija Raija Orasesta. Oranen puhuu suoraan ja kaunistelematta, mitä ajattelee. Sanoilla on painoarvoa, kun ne sanoo vanhempi ja monta asiaa kokenut ihminen. Ne eivät ole sitku, mutku, minä-minä puhetta.

”Vanheneminen on perseestä. Kuoleman lähestyminen on kauhistuttavaa. Käyn tällä hetkellä terapiassa saadakseni apua asiaan sopeutumiseen.”

Ja eutanasiasta: ”Minusta on törkeää, että ihminen ei itse voi päättää tätä asiaa. Olen lopettanut tupakoinnin ja alkoholin ja monta muuta asiaa omalla päätökselläni. Haluaisin saada oikeuden päättää myös sen, että nyt riitti.”

Jäin miettimään Orasen sanoja rakkaudesta. Kuinka rakkaus on sitä, että laittaa toisen edun edelle ja on valmis uhraamaan omastaan. ”Mutta tarkkana pitää olla. Mistä me voimme tietää, mikä rakkaan etu lopulta on? On hyvä selvittää, mitä rakkauden kohde oikeasti haluaa?”

Tämä on ansa, johon itse usein syyllistyn. Luulen tietäväni, mikä toisia ilahduttaa, mitä he haluavat, mikä on heille parasta. Ja se on yleensä ihan höpöhöpö tuntemus, joka perustuu vain siihen, mikä minun mielestäni olisi parhaaksi. Siis mitä minä haluaisin, jos olisin heidän sijassaan.

Esimerkki. Poika on puhunut usein, kuinka ”tämä on hänen lapsuutensa viimeinen joulu”. Tarkoittaen sitä, että vuoden päästä jouluna hän on täysi-ikäinen. Muistin, kuinka eräs ystäväni kertoi kerran tehneensä aikuisille lapsilleen taulut heidän leluista. Hän oli ostanut vanhan taulun kehyksineen, ja liimannut taulupohjaan lasten leluja, barbien kenkiä ja kaikenlaista pientä krääsää, mikä olisi ehkä mennyt roskiin, mutta mistä nyt tuli muistotaulu lapsuudesta. Loistava idea!

Siispä ostin tori.fi stä vanhan taulun, missä oli hienot kehykset. Maalasin kehykset mustaksi. Taulupohjan maalasin kullanväriseksi. Salaa kävin läpi kellarin, vinttikomeron ja pojan huoneen yläkaapit, missä oli jemmassa vanhoja leluja. Miehellä oli tallessa pojan maitohampaat ja ylöskirjattuna ensimmäisiä puheenparsia. Nekin ajattelin kiinnittää tauluun.

Sitten mieleen loikahti, että poika ei yleensä pidä yllätyksistä. Että pitäisiköhän tämä asia nyt kuitenkin varmistaa häneltä itseltään? Haluaisiko hän vanhojen lelujensa päätyvän tauluun. Että siinä ei vain käy niin, että liimaan ne siihen, ja pojan mielestä olen pilannut hänen lelunsa. Päätin kysyä. Esittelen suunnitelman ja taulupohjan, jonka olin tehnyt. No ei. Pojan mielestä ei.

Hyvä että kysyin. Tajusin, että minä tässä teen omaa terapiatyötäni siitä, että minulla ei ole enää pientä lasta, että se ihana aika on hyvin kaukana takana, ja minä olen vanha. Se koko projekti on minun juttuni. Olin taas kerran ajatellut, mikä toiselle olisi ihanaa. Päättänyt sen hänen puolestaan.

Mutta toivottavasti minustakin voi vielä tulla vanha, viisas nainen, joka puhuu (ja kirjoittaa) kaunistelematta, suoraan ja rehellisesti. Ja ymmärtäväisesti! Koska sitä kyllä toivoisi elämänkokemuksen tuovan. Ymmärrystä kaikkeen ja kaikkia kohtaan, vaikka se joskus onkin hyvin vaikeaa, koska itse on niin mielellään oikeassa!

Mysteeripilleri

Viime viikkoina allergia on aiheuttanut pitkästä aikaa harmia. Minulla on diagnosoitu formaldehydiallergia. Sitä on teknokemian tuotteissa, pesuaineissa ja kosmetiikassa. Olen oppinut sitä varomaan melko hyvin, mutta nyt on tapahtunut pari stiplua.

Lumenen tuotteet eivät sisällä formaldyhydiä tai sen vapauttajia. Mutta tuotenäytteet ilmeisesti sisältävät! Sain kaupasta muiden ostosten lomassa tuotenäytteitä, ja kokeilin niitä. Seuraavana päivänä naama oli väriltään kun joulupukin paita, ja kasvoja kuumotti ja poltti.

Formaldehydiallergia on ns. viivästynyt kosketusihottuma. Reaktio tulee aina jälkijunassa. Siksi sen ymmärtäminen, mikä reaktion on aiheuttanut, on joskus hankalaa.

Loppuvuotena olen saanut kolme reaktiota. Tämän tuotenäytteiden aiheuttaman reaktion lisäksi kerran lakanoista. Olin vienyt ne laiskuuttani pesulaan. Oman pussilakanan ja tyynyliinan olin pessyt itse, mutta aluslakana oli ollut pesulassa. Ne tulevat sieltä niin ihanan sileinä! Kutinahan siitä tuli.

Viimeisin reaktio oli pahin, ja kaiken lisäksi en tiedä, mikä sen aiheutti. Käsiin nousi rakkuloita, ne punoittivat ja kutisivat kyynärtaipeisiin asti. Ikään kuin minulla olisi ollut pitkävartiset allergiahanskat käsissä. Se oli sietämätöntä.

Poika oli etäkoulussa omassa huoneessaan, mies työpalaverissa teamsissa omassa työhuoneessaan. En viitsinyt mennä häiritsemään. Huuhdoin käsiä lavuaarissa, peitin ne runsaalla kortisonivoidekerroksella. Hädissäni kaivoin esiin pillerirasian. Minulla ei ole mitään säännöllistä lääkitystä, mutta muistin jemmanneeni käsilaukkun pillerirasiaan muutaman kortisonipillerin hätävaraksi. Sain niitä silloin kun formaldehydiallergiaa ei vielä oltu diagnosoitu, ja kortisoinipillerillä sain ihon rauhoittumaan.

Pillerirasiassa olikin neljä pilleriä: kaksi litteää, kaksi paksumpaa. Öööh, kumpi on kortisoni, ja mikä ihme on se toinen? Otin paksumman pillerin, koska ajattelin että se on paksumpi, joten siinä täytyy olla enemmän lääkettä, mitä lääkettä sitten onkin. Eräänlaista naisen logiikkaa.

Ja kääriydyin peiton sisään. Laukun pakkasin valmiiksi sitä varten, jos pitää lähteä lääkäriin. Laitoin sinne ne lääkkeet, mitä olin ottanut eli voiteen ja pillerirasian mystisine pillereineen, siltä varalta että lääkärille pitää tehdä selkoa lääkityksestä. Reaktio helpotti, rauhoituin, nukahdin.

Jälkeen päin kun asiaa ajattelin, luulen että kortisonipillerit olivat niitä littaisia, joita en ottanut. Mutta mikä lääke se paksu sitten oli? Pääasia tietenkin että kutina lakkasi, rakot laskivat, olo helpottui. Olisiko se joku kipulääke, mitä joskus olen saanut selkäkipuun, tai jotakin mitä olen saanut viime keväisen leikkauksen jälkihoitoon? Ei mitään käsitystä.

Mysteeri oli sekä vaiva, että lääkitys. Hyvin kyllä nukutti.

En vieläkään tiedä, mikä käsi-ihottuman aiheutti. Kädet ovat kyllä olleet kovilla tänä syksynä. Kämmenessä on haavaumia, jotka eivät ole parantuneet. Käsidesi ei tee ekseemalle hyvää. Olenkin nyt luopunut käsidesistä kokonaan. Pidän kaupassa ja töissä rautakaupan hanskoja, joiden sisällä on puuvillahanskat.

Allergian takia en voi käyttää myöskään yleisten vessojen käsisaippuaa. Kaikella todennäköisyydellä niissä on formaldehydiä tai sen vapauttajia säilöntäaineena.

Asian tiimoilta sattui jännä juttu. Luin vanhaa Eevaa, ja siinä oli artikkeli Saaren taika -nimisestä merkistä, joka valmistaa allergikoille sopivaa suolasaippuaa ja shea-voidetta. Ajattelin, että noita pitäisi kyllä kokeilla. Kummitädillä, jolla myös oli paha allergia, valmisti itse voidetta mehiläisvahasta. Hän opetti minullekin voiteen teon, ja jossain minulla on tallessa se resepti. Saaren taika -firman voide vaikutti vähän samantapaiselta.

Mutta se jännä juttu. Luin siis artikkelin lehdestä. En puhunut siitä kenellekään. En googlannut Saaren taikaa. Vain ajattelin. Seuraavana päivänä Instagram-tilini feedissä oli Saaren taika -mainos. Miten se on mahdollista? Osaavatko algorytmit jo lukea ajatuksiammekin?

Keski-ikäisten rouvien pikkujoulut

Pidettiin ystävän kanssa kahden kesken pikkujoulut. Aloitettiin hyvissä ajoin iltapäivällä.

Avattiin kyykkyskumppa Cordiniu Classico ja oltiin innoissamme kuin tähtisadetikut. Cordiniu Classico on meidän luottoskumppamme. Olemme huomanneet, että se on parasta: ei ole liian kuivaa, ei liian hapokasta. Ei liian mitään ja halpaa. Joten pokalla vain kyykkimään Alkon alahyllylle!

Sitten syötiin. Oli lasagnea ja salaattia, ruokajuomana valkoviini. Ystävä ei tykkää punaviinistä, joten juomme aina valkoista ja se sopii myös minulle. Ruuan päätti joulutee, itsetekemäni joulutortut ja munalikööri. Ystävälle oli sellainen tarttunut mukaan Tallinnan risteilyltä, ajalta milloin niitäkin vielä oli ja tehtiin. Se oli kyllä outoa. Ei maistunut oikein miltään, ja rakenne oli juuri sellaista mitä nimestä voi päätellä. Joulutee sen sijaan oli erinomaista, keitettiin vielä toinenkin pannu. Punainen muuli on teen nimi, rooibos-pohjaista teetä, joten ei mene edes yöunet, jonka saimmekin varsin konkreettisesti havaita.

Emme olleet nähneet moneen viikkoon, eikä meillä ole tapana soitella, joten juteltavaa riitti. Tutut aiheet; nykyinen lempiaiheemme vaihdevuodet. Kävimme läpi viimeaikaiset kehitysaskeleet sillä saralla. Lapsenkasvatusasiat; meillä on samanikäiset pojat. Aina on jotakin huolta, sellaista on äitiys. Parisuhteen tilat, mökkirakennushankkeet. Heillä on mökki rakenteilla, ja minulla on aina jotakin remonttipuuhaa tekeillä. Tällä hetkellä seinänvieruskasvihuone.

Kun oltiin saatu syötyä ja tärkeimmät pulputettua ulos, Cordiniu loppunut ajat sitten ja valkoviinikin tonkasta huventunut, ajattelimme pitää pienen hengähdystauon. Yritimme katsoa läppäriltä Uotinen goes Kekkonen -taidepläjäystä, mutta aivomme eivät olleet kykenevät vastaanottamaan sitä. Oli aika erikoinen, ja varsinkin hidas esitys. Päätettiin ottaa kauneusunet.

Heräsin puolentoista tunnin päästä sohvalta pää selvinneenä. Elämäni lyhyimmät ja tehokkaimmat pikkujoulut. Kokonaiskesto ilman päiväunia noin neljä tuntia.

Sukat tuntemattomalle potilaalle

Täällä ollaan taas! Pitkästä aikaa. Lankakaupan pitäisi kyllä laajentaa toimintaansa kutomisvieroituskursseihin. ”Irti puikoista” , anonyymit kutojaholikit.

Toissapäivänä jo päätin, että tämä on viimeinen sukkapari, mutta eilen jo sorruin. Kävin ostamassa jälleen uuden lankaparin. Mies jo ihan oikeutetusti kysyi, kuka näitä kaikkia sukkia pitää? Mies ja poika ovat sellaisia outoja otuksia, että niiden jalkoja ei palella koskaan, kulkevat aina sisällä paljain jaloin, mutta minulla alkaa vetää varpaasta suonta helposti.

Lankakaupasta löytyi niin ihana lankalaatu sukkiin. Siinä on alpakkaa, joka tekee sukasta erityisen pehmeän. Anopille olen kutonut kahdet sukat: kirkkaanpunaiset joululahjaksi, ja vaaleanpunaiset, jotka kävin viemässä kirjeen kera eilen oven taakse. Sairaalaan ei koronan takia pääse sisälle, mutta potilaille voi tuoda tervehdyksiä oven taakse. Olemme vieneet säännöllisesti lehtiä ja ristikoita, nyt anoppi sai sukat ja kirjoittamani kirjeen.

Anoppi on ehkä jopa enemmän jouluihminen kuin minä – jos se on mahdollista. Erinomaisena ruoanlaittajana ja aitona savolaisena hänen joulupöytänsä ja joulukoristelunsa on ollut varsin runsas. Itse en ole koskaan ollut ruuanlaitosta innostunut, vaikka ihan kelpoa syntyykin. Tänä jouluna meinaan tosin tehdä kaikki laatikot itse. Usein olen siinä kohtaa oikaissut.

Kiitin kirjeessä anoppia kaikista niistä jouluista, jotka hän laittoi ja joihin sain tulla vieraaksi valmiiseen pöytään. Sitä on osannut arvostaa vasta sen jälkeen kun joulunlaitto on tullut omaksi osaksi. Kirjettä kirjoittaessa oivalsin myös sen, että olen joulunlaittovelvoitetta kipuillut monta vuotta ihan turhaan. Miksi kaikki tulee aina meille? Miksi tämä on minun hommani? Kukaan ei tajua miten paljon siinä on tehtävää. Ja kaiken lisäksi minulla on usein ollut myös työvuoro vielä aattona. Viime jouluna lähdin aattorumban jälkeen jouluyöksi töihin, kun muut jäivät sohvalle köllöttelemään!

Kirjettä kirjoittaessani oivalsin, että joulun laittaminen muille on kunniatehtävä. On suuri onni saada järjestää joulu, saada olla ”emäntänä”. Pienen, salaisen marisijan sisälläni aion tukahduttaa sielun syöverien ikiroutaan. Toivon kyllä että joskus tulevaisuudessa koittaa se aika että on taas minun vuoroni mennä valmiiseen jouluun. Voin istahtaa sohvannurkkaan kiintiövanhukseksi. Nauttia hälinästä ja tunnelmasta ja pyytää lisää lämmintä glögiä kolottaville nivelille.

Vaaleanpunaiset, pehmeät sukat ilahduttivat anoppia. Hän soitti. Puhelinyhteys ei ihan toimi: anoppi ei suostu käyttämään kuulolaitetta ja hän ei kuule mitä hänelle sanoo, mutta yksisuuntaisesti puhelu toimii.

Samalla keksin kenelle sukat annan. Vien nekin sairaalan ovelle. Pyydän sairaanhoitajaa antamaan jollekin sellaiselle potilaalle, jonka luona kukaan ei käynyt edes silloin kun sai käydä, jolle kukaan ei tuo joulutervehdystä. Hyvän joulun toivotus tuntemattomalle potilaalle!

Palmikkovillasukkamania

Ihan vain tiedoksi, että en ole ehtinyt kirjoittaa, koska sain idean kutoa anopille villasukat joululahjaksi, ja siitähän se sitten taivas aukeni.

Tarkoitus oli värkätä ihan perussukat, kun en muuta osaa. Googlasin kuitenkin ensin ohjeita ja löysin palmikkovillasukkien ohjeen, yllätyksekseni osasin.

Kudon nyt aina kuin voin. Heti kun herään, ja viimeiseksi illalla. Ja aina siinä välissä. Oikein harmittaa, jos pitää jotakin muuta.

Iski villasukkamania. Päätin tehdä niitä muillekin, siinä samalla. Ostin lisää lankaa, erivärisiä.

Ja sitten keksin, että pikkujouluihin teen kaikille koronapallot. Siinä on mennyt tämä itsenäisyyspäivä. Siispä olen värkännyt tämän päivän koronapalloja, ehdin tehdä seitsemän. Olisin ehtinyt enemmän, mutta piti piti nostaa lippua salkoon, syödä juhlavasti perheen kesken ja vielä vaihtaa residenssiä takaisin kaupunkiin.

Toisin sanoen, en nyt ehdi kirjottaa enempää. Kudon sukkia ja virkkaan koronajoulupalloja. Mutta palaillaan! Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Hillitön pulla

OMG. Keskellä viikkoa kotipäivä. Ei töitä. Ainoa homma oli uuden promokuvan ottaminen lehteen, siihen johon kirjoitan kolumnia. Ja minä kun pelkään kameraa! Mikä siinä on? Ihan kuin olisin joku muinaisihminen, joka luulee että kamera paljastaa syöverit ja vie ihmisen sielun. Minun on vaikea olla rentona kuvaustilanteessa. Ihmettelen toisia, jotka niin luontevasti asettuvat kuvaan, ja jopa tykkäävät olla kuvattavina. Miten se käy niin luontevasti? Ja mikä palikka minulta puuttuu? Kyllä se joku itsetuntoasia ilmeisesti on.

Nyt muistan, sukulaistyttö sanoi oivallisesti, että se on tottumista katseen alla olemiseen. Se ei ole luontevaa minun ikäpolveni naisille. Olla avoin toisen katseen alla. Se on äärimmäisen vaikeaa. No ohi on.

Tänään tapahtui myös äärimmäisen kiva asia. Erittäin pieni ja mitätön asia, mutta nyt kun se on tehty niin miten hyvältä tuntuukaan. Nimittäin lapunvarjostin.

Olemme asuneet tässä osoitteessa, tässä huoneistossa, kaksikymmentä vuotta. Ja suurin piirtein yhtä vanha on kirppislöytöni – pieni vaaleanvihreää marmorinen lampunjalka. Kaikki nämä vuodet se on nököttänyt ikkunalaudalla makuuhuoneessa ilman varjostinta. Kaiken lisäksi ihan lähellä on varjostinkauppa. Ihan tuosta vain kun kävelen mäen ylös ja vähän eteen päin. Ja kaikki nämä vuodet olen ajatellut että tuolta pitäisi hakea se varjostin.

Toissapäivänä sanoin miehelle että nyt me kuule tehdään se. Mennään ja ostetaan lamppuun varjo. Ja niin me tehtiin! Ja siinä se nyt on! Voi vittanson miten hieno! Löytyi ihan samanvärinen varjo kuin lampunjalan marmori.

Höpöteltiin kauppiaan kanssa. Hän kertoi tekevänsä kuvut itse! Uskomatonta. Luulin että kaikki maailmassa tuodaan Kiinasta, mutta siinä meillä onkin kotinurkilla ihan ehta suomalainen, joka tekee lampunvarjostimia. Respect!

Päätin myös leipoa. Olin siivonnut kaappeja, ja huomasin että siellä oli pussi kuivaneita taateleita. Tykkään taatelikakusta, mutta en ole onnistunut koskaan sen tekemisessä. Nyt keittelin kuivaneet taatelit vedessä, soseutin, ja suurinpiirtein ohjeita rennolla kädellä noudattaen sain aikaiseksi elämäni parhaimman kakun. Sokerista jätin pois. Vähän pelkäsin, miten käy. Yleensä taatelikakut ovat liian makeita, nyt tuli juuri mieleistä!

Ja kun nyt olin ryhdyin leipomaan, ajattelin että voisihan sitä samoin tein pullaakin tehdä. Minulla on äitivainaan ostama taikinakone, hyvä vekotin, ja ihan ehdoton taikinan tekemisessä. Tein tavallisesta korvapuustitaikinasta kranssin, oikun siitä tuli nätti!

Hyvä päivä, mutta parasta on pieni lamppu ikkunalla. Miten täydellinen ja kaunis ja ihana! Kaikki nämä kaksikymmentä vuotta rujo, ja nyt niin kukoistava. Ehkä lamppu omalla tarinallaan kertoo meille, että elämä ja olo voi olla himmeää, ja yhtenä synkimmistä päivistä voikin alkaa ”kukoistus” .

Aamulla haen pullakranssia ja kahvia yöpöydälle. Sytytän valon ikkunalaudan lamppuun. La dolce marraskuun vita.