Lukijamatkalla

Tänä vuonna olen tehnyt asioita ensi kertaa, kuten pelannut bingoa, pubivisaillut, neulonut hartiahuivia, käynyt kotikonsertissa ja täyttänyt sudokua. Näistä esimerkeistä voi jotakin päätellä – lähinnä iästä ja mielenterveydestä. Eli olen siirtymässä +50 ryhmään ja mielenterveys on hyvä, vanheneminen ei harmita.

Tänään listaan tuli uusi kokemus: lukijamatka. Vieläpä Eeva-lehden lukijamatka.

Olen ennenkin hehkuttanut kotimaanmatkailun ja lähimatkailun puolesta. Tänään sille tuli taas katetta. Olin Itä-Uudenmaan kartanokierroksella Eeva-lehden lukijamatkalla.  Kohteet olivat huolella valittuja, huikeita paikkoja, paikalla ei ollut muita turisteja, vain me. Omistajat esittelivät kartanot itse.

Ensimmäisessä paikassa tapasimme huumorintajuisen, tyylikkään ja samaan aikaan rennon kreivin, joka kertoi kotikartanonsa historiasta ja nykyisyydestä. Esittelyn jälkeen nautimme hirvipasteijat ja kahvit, pöytiin tarjoiltuina sekä tutustuimme kartanon puodin ja pubin tarjontaan.

Seuraava paikka oli Loviisassa Riitta Nelimarkan taidekartano. Nelimarkalla on hyvin persoonallinen, tunnistettava tyyli ja hän tekee teoksensa käsittääkseni ns. punch needle mekanismilla. Hommasin kesällä sellaisen pienen punch needle -vekottimen, kuvittelin tekeväni ihmeitä, mutta sain aikaiseksi pelkkää tuhoa ja epätoivoa, joten arvostan ihmistä, joka sen taidon taitaa. Ja se on vasta tekniikkaa.

Hypistelin moneen otteeseen Nelimarkan reliefiteoksia kartanon taidepuodissa, sellainen sopisi meidän sohvalle. Ei tarvitse taiteen olla seinällä. Taide voi olla myös sohvalla.

Viimeisin kohde vei sydämeni. Ulkoisesti pienempi ja vaatimattomampi kuin edelliset. Tie loppuu, keskellä ei mitään, vierellä ikiaikainen tammi. Yritin sitä halata, vain vain kolmasosan syliini sain.

Sisällä talossa minusta tuntui siltä kuin olisi kävellyt keskellä Sköna Hem’iä tai Marie Claire’iä. Värit, materiaalit, kaikki harmoniassa. Nautin yksityiskohdista: kirjoituspöydällä ikivanhat, kellastuneet, vesileimatut kirjeet; luonnonkukka-asetelmat, joissa kukat saavat roikkua rennosti; ruokasalissa pelkkä kynttilävalaistus, valkeat simpukankuoret vadilla makuuhuoneen sivupöydällä; leveät  lattialankut, jollakin mystisellä aineella petsatut, jotka tekevät niistä pehmeät ja ihanat ja kauniit.

Pienimmätkin yksityiskohdat olivat mietitty, kaikki tehty hyvällä maulla, vanhaa arvostaen ja kunnioittaen. Olen sitä mieltä, että vanha tammi ja talo ovat valinneet ottajansa. Kaikista ei siihen olisi.

Olen kerran aiemmin kohdannut saman. Kymmenen vuotta sitten kuollut ystäväni Z teki saman heidän kesäasunnolleen ja kaupunkikodilleen.

Ihan niin kuin on absoluuttinen sävelkorva, on myös absoluuttinen kauneussilmä. Se on jotakin ihan muuta kuin maalaamista kaiken valkoisella.

Edesmenneellä Z:lla oli absoluuttinen kauneussilmä, ja se sama ominaisuus on tämän päiväisellä kartanonrouvalla. Muistan, kun kerran sanoin Z:lle, joka oli hyvin menestynyt omassa ammatissaan, kannattaisiko hänen harkita sisustamista ammatikseen. Z vastasi, että ei se kiinnosta, liian helppoa. Silloin tajusin, että ihminen ei välttämättä ymmärrä lahjakkuuttaan. Se on vaikeaa muille, jopa mahdotonta, mutta lahjakkaalle helppoa. Hän ei osaa arvostaa ainutlaatuista taitoaan.

Terveisiä Z:lle sinne jonnekin! Tämänpäiväinen taisi olla hänen syntymäpäivälahjansa minulle. Kiitos. Kiitos siitä absoluuttisesta kauneudesta. Oli inspiroivaa!

Nyt kun omasta 50-v juhlavuodesta on jäljellä kolme kuukautta, täytynee miettiä, mitä uusia kokemuksia olisi vielä? Suosittelen muillekin merkkipäiviään viettäville samaa: kokeile rohkeasti, myös niitä asioita, joita olet aiemmin pitänyt vanhojen hommina. Saatat yllättyä.

 

 

Seen that, been there

Televisiossa pyörii Twin Peaks, Gladiaattorit ja Napakymppi, radiossa soi Whamin Careless Whisper, Alphavillen Big in Japan ja Sandran Maria Magdalena.

Olenko vahingossa joutunut aikakoneeseen?

Puuttuu vain tötterötukkainen Fonzy ja Onnen Päivät, Dallasin ilkimys Jr ja juoppo Sue Ellen, idealistinen Pieni talo preerialla perhe ja pörrötukkaisen Bogart Companyn Princess.

Ehkä joku tekee Fame -elokuvasta nykyversion,

En tiedä, kuka näitä kaipaa. Varmasti monikin, koska näitä näytetään ja soitetaan. Itseäni häiritsee.

En kaipaa 80- ja 90-lukujen juttuja, en edes omasta peilistä.

Luonnon ystävä

Saavuin mökille, edellisestä käynnistä on puolitoista kuukautta. Rucola on kasvanut isoksi puskaksi; salvia, jota säästelin kesällä, kun lehdet eivät meinanneet millään riittää, on nyt kasvanut isoksi puskaksi. Jopa kukka-asetelma rehottaa kukoistavampana kuin koskaan.

Masentavaa. Ikään kuin luonto haluaisi kertoa minulle, että on parempi kun et ole täällä.  Luonto voi paremmin, kun et ole ja häärää, jätät rauhaan.

Tuntuu kuin ystävä olisi pettänyt ja jättänyt.

Tai ehkä ystävä yrittää kertoa, että häntä ei voi määrätä. Hän kasvaa, kun on kasvaakseen. Kuolee, jos on kuollakseen. Ei se minusta riipu, olenko vai enkö, ihan sama.

Erikoinen ystävä tuo luonto.

Sitä ei voi miellyttää.

 

 

 

Luomuelämä

Ihmetyttää ihmisolennon into elää mahdollisimman vanhaksi. Miten se Eino Leino sen niin hienosti sanoikaan: ”vuodet ne käy yhä vaikeammiks’ ja haaveet ne käy yhä haikeammiks”. 

Lääketieteen kehityksen ansioista meidät voidaan herättää henkiin ja koota palasista kokoon. Se, minkälaista elämä sen jälkeen on, on toissijaista. Arvostamme elämää niin paljon, että elämän laadulla ei ole väliä.

Jonkun verran tuli aikoinaan oleskeltua pikkukaupungin terveyskeskuksen pitkäaikaisvuodeosastolla, seuraten sen asukkaiden elämää, ja täytyy sanoa, että tuskaisin, pahinkaan päiväsi nyt, ei ole sitä, mitä se voi olla. Ja nyt en moiti hoitoa, se oli hyvää ja ammattimaista.

Keskustelu eutanasiasta on mielestäni tekopyhää. Jos me olemme valmiita pitkittämään ihmisen elämän lankaa ja olemme sitä mieltä että se on oikeutettua, miten elämän langan lyhentäminen voisi olla väärin? Sehän on vain sama asia toisin päin. Joka tapauksessa puutumme ”luonnon lakiin”.

Kannatan eutanasiaa, mutta kannatan ennen kaikkea luomuelämää, sitä että on valmis kuolemaan, kun sen aika on. Olen jopa harkinnut että otan rintakehääni tatuoinnin DNR (Do Not Resuscitate – Ei saa elvyttää). Bileistä on osattava lähteä ajoissa, kaikki tietävät, että jos jää notkumaan liian pitkään, ei malta lähteä,  hauska muuttuu hölmöksi, kiva pahaksi. Sama pätee elämään. Ei se pitkitettynä toimi.

Jos kuolema pelottaa, kannattaa ajatella aikaa ennen omaa syntymää. Oliko se pelottavaa, kun et vielä ollut olemassa? Tuskin. Siihen samaan olemattomuuteen on hyvä palata.

Ja ennen sitä, elää täysillä.

 

Keski-ikäisten kertauskurssit

Nyt olisi sellainen elämysinnovaatio kun keski-ikäisten kertauskurssit. Melkein kaiken voisi kerrata. Alkaa unohtua: kielioppi, ruotsin epäsäännölliset verbit, matematiikasta puhumattakaan!  Mikä ihmeen kuutiodesi! En ole ikinä kuullutkaan! Onneksi oma lapsi on yläasteella. Siinä sivussa tulee asiat tutuksi itsellekin uudestaan.

Erityisesti tykkään historiasta. Nuorena kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita on vaikea hahmottaa, mutta tällä perspektiivillä historian käsittää paljon paremmin. Näkee kokonaisuudet, tapahtumat eivät ole irrationaalisia ihmiskunnan oikkuja. Voi yrittää ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi. Sellaisen yleisen päätelmän voi historiaa lukeneena ainakin tehdä, että  jos joillakin alkaa mennä liian huonosti ja toisilla taas liian hyvin, siitä ei hyvää seuraa. Tulee sota tai vallankumous tai muu hirveä verilöyly ja sitten on pakka ihan sekaisin ja kaaos, giljotiinit ja kaltereiden ovet kolahtelevat ja päitä tippuu.

Rippikoulukin olisi mielenkiintoista kerrata. Tietenkin päivitettynä keski-ikäiselle sopivaan muotoon. Tarkoitan että ei mitään kerrossänkyjä ja superlon-patjoja homeisessa leorikeskuksessa. Ripari järjestettäisiin jossakin tasokkaassa erämaahotellissa. Jokainen saisi nukkua omassa huonessaan. Ei sitä tässä iässä vieraiden pieruja viitsi haistella eikä kuorsausta kuunnella. Omat on erikseen.

Iltaisin istuttaisiin leirinuotiolla, laulettaisiin kitaran säestyksellä nuotiolauluja. Päivisin pohdittaisiin kristinuskon perusteita ja myös muiden uskontojen perusprinsiipit olisi hyvä kerrata.

Autokoulustakin voisi olla kertauskurssi. Monilla on saattanut jäädä ajot vähiin, olisi hyvä palautella mieliin liikennemerkkejä. Ja opetella renkaan vaihto.

Eikä olisi pahitteeksi yhteiskuntaopin kertauskurssi. Asiat on pikkasen muuttuneet sitten viime kerran, läänit hävinneet. Ensiapukurssin kertaus olisi ihan ensiarvoisen tärkeää.

Käsityötunnitkin olisi paikallaan. Sukan osan kutoa ja siihen saan kantapäänkin aikaiseksi, mutta ompelukoneeseen ei välttämättä lanka pujottaudu oikein. Puhumattakaan että osaisi kaavoista jotakin ommella.

Ylipäätään taitaisi olla joju emäntäkoulu ihan paikallaan käydä tässä vaiheessa. Esimerkiksi siivousvälineet ovat kehittyneet ihan huikeasti viime vuosina. Varmaan luuttuaisin kontallani lattioita ellei suntiokoulutukseen olisi sisältynyt lyhyt siivoustekniikoiden opetusjakso ja siellä tuli tutuksi uudenlaiset mopit. Marssin oitis siivoustarvikekauppaan ja ostin kotiin ammatilaisvempaimet. Niillä sujuu siivous.

Siis opistot, uusi kurssikokonaisuus: keski-ikäiksen kertauskurssit.

Kaasujalka

Posti toi jälleen kirjeen poliisilta. Rikesakko. Ajoin 47 km/h, rajoitus oli 40. Tallennan verkkopankkiin maksun saajan Oikeusrekisterikeskus, ihan siltä varalta, että tämä ei jää tähän.

Tämä on nyt toinen ylinopeussakko neljän kuukauden sisällä. Lisäksi olen saanut yhden varoituksen. Eli nyt jos tulee kolmas, lähtee kortti taas hyllylle.

Hoopointa koko hommassa on se, että saan sakot yleensä samasta paikasta. Joko Kustavintien toiseksi viimeisestä peltipoliisista tai Olympiaterminaalin luota Helsingistä. Nyt oli pakettiauto parkissa tien vieressä ja näin kun siellä välähti valo. Tutkahan se oli.

En ole niitä, jotka kaahailevat hillittömiä ylinopeuksia moottori- tai maanteillä. Minun ongelmani on nimenomaan nämä matalat rajoitukset, 30, 40 tai 50 km/h. Niissä tulee lipsumisia. En aja päin punaista. Mieluummin jään valoihin odottamaan, saanpahan paalupaikan seuraaville vihreille.

Kunpa olisi sellainen lisävaruste että auto ajaisi automaattisesti aina täyttä sallittua nopeutta ja minä voisin vain jarruttaa, en painaa kaasua ollenkaan. Jos sellaisen lisävarustuksen saisi, ottaisin!

Uusista, autoilijoille suunnitelluista keksinnöistä on tullut kokeiltua Parkmania. Aivan huippu juttu! Parkmanilla maksetaan pysäköintimaksu kännykällä. Maksat vain siitä ajasta, minkä olet parkissa, joten sinun ei tarvitse etukäteen arvella, kauanko kauppareissu kestää, eikä tarvitse etsiä pysäköintimittaria ja kävellä edestakaisin laittamaan lappua ikkunalle. Jos olet parkkeerannut kadunpätkälle, missä on rajoitus maksimiajasta, kännykkä muistuttaa että parkkiaika on loppumassa ja kysyy, haluatko jatkaa. Kertakaikkisen huoletonta. Tätä voi lämpimästi suositella.

Eniten tässä huolestuttaa se, että onko tämä muistamattomuus merkki orastavasta muistisairaudesta? Minulla on ollut ajokortti siitä pitäen, kun täytin 18. Olen aina ajanut paljon, mutta vasta parina viime vuotena olen saanut ylinopeussakkoja. Vai onko nopeusvalvontaa tehostettu?

 

 

Kuusenistutusta

Olipa jälleen kiva pientapahtuma!

Eilen oli vapaapäivä. Olin syönyt massun pulleaksi kookosbataattikeittoa ja köllähtänyt sohvalle katsomaan Murhasta tuli totta, joka sivumennen sanoen on totaalinen aikamatka 80-luvulle. Silloin murhatkin olivat sivistyneempiä, niissä oli motiivi, ei mitään huumehörhöjen sekopääpaloittelutouhuja à la True Detective.

Nukahdin sohvalle ja heräsin juuri kun murhaaja selvisi. Muistin, että olin aamun aviisista huomannut, että huudeilla istutetaan 100 v. Itsenäisyyden Juhlakuusi kello 15. Sinne siis.

Paikalla oli ehkä nelisenkymmentä ihmistä. Oopperalaulaja lauloi pari biisiä, Suomen laulun ja jonkun muun, unohdin jo minkä, valtiosihteeri Lehtomäki piti puheen ja itsenäisyyssenaattoreiden sukujen edustajat istuttivat kuusen paikoilleen.

Lopuksi oli vielä skumppatarjoilu kaikelle kansalle! Olipa hieno, pieni tilaisuus. Jos jotain paranneltavaa, niin yhteislaulu olisi sopinut loppuun.

Multakasaan  kuusen viereen jäi vielä paljon multaa ja lapiot törröttivät paikoillaan. Menin kysymään puistotyöntekijältä, olisiko mahdollista saada heittää itsekin siihen kuusen juurelle multaa, ja siten osallistua istutukseen. Sain luvan. Niinpä menin ja heitin kuusen juurelle oman lapiolliseni.

Joskus kävelytän lapsenlapset kuusen luo ja kerron, että mummo on istuttanut tuon valtavan ison kuusen. Mummo oli silloin viisikymmentä vuotta vanha ja Suomi sata.

Minkähänlaista silloin on? Minkälaisia murhia silloin tehdään? Tuntuvatko nämä nykyiset lälläriltä?

Naisen logiikkaa

Lapsentekotalkoot. Niistä on ollut puhetta männä viikolla. En ymmärrä. Asia on monimutkainen, mutta onneksi naisen logiikalla ajateltuna kaikki on paljon selkeämpää.

Lapsen teko ei ole yhteiskunnallinen asia, se on yksilö- , parisuhde- ja perheasia. Sen lisäksi se on globaali asia, mutta yhteiskunnallinen asia se ei ole.

Maapallon perusongelma on liikakansoittuminen. Sen seurauksia on ilmastonmuutos, ehkä jopa terrorismi, pakolaisuus ainakin. Naisen logiikalla ajateltuna on päivän selvää, että jos maailmassa olisi ihmisiä yhtä vähän kuin 1900-luvun alussa tai mieluummin yhtä vähän kuin keskiajalla, mitään näitä ongelmia ei olisi. Saisi syödä lihaa mielin määrin ja tuprutella häkää taivaalle, ei tuntuisi missään. Meitä on yksinkertaisesti liikaa. Niinpä on merkillistä, että meidän pitäisi vielä enemmän lisääntyä. Sehän on tuhon tie, naisen logiikalla ajateltuna. Ihmisiä pitäisi kannustaa vähenemään, ei lisääntymään.

Lapsena 70-luvulla sanottiin, että jos kaikki kiinalaiset ostavat jääkaapin ja auton, maapallo tuhoutuu. Eikä siihen edes tarvita ostamista, riittää kun hyppäävät kaikki yhtäaikaa ilmaan niin tärähdys on niin kova, että maapallo suistuu radaltaan.

Lapsena oli myös sanonta, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Ei sitä ehkä ihan uskottu, mutta niin hoettiin ja sille nyökyteltiin. Nyt se alkaa tuntua todelta. On lottovoitto syntyä tänne raikkaaseen ilmaan, tänne missä on puhdasta vettä ja tilaa. Missä ei ole Irmaa, ei maanjäristyksiä, ei pahemmin terrorismia, ei hulluja johtajia. Missä on demokratia, lehdistönvapaus ja sananvapaus. Missä suurin ongelma on se, että avokadot ovat ostettaessa liian kovia.

Ymmärrän huolen veronmaksajien vähentymisestä. Siitä että suuret ikäluokat vanhenevat, ja jonkun pitää heidät hoitaa ja eläkkeet maksaa. Silti, eikö olla hieman myöhässä jos nyt aletaan heidän maksajia ja hoitajia tekemään?

Eikö kannattaisi tehdä täyskäännös ja mitoittaa koko järjestelmä pienemmälle väkimäärälle? Tavoitella sitä, että Suomen väkiluku olisi vuonna 2100 vain 3 miljoonaa? Kyllä niillä olisi huippuhyvät oltavat. Ei olisi leipäjonoja. Töitä piisaisi, pitäisi varmaan olla kaksi hommaa. Lääkäri voisi olla myös maanviljelijä. Asianajaja voisi joka toinen viikko ajaa rekkaa. Olisi vaihtelua, ei tympääntyisi. Ei tarvitsisi alkaa syödä toukkia ja lopettaa saunanlämmitystä puilla. Pyöräteille mahtuisi pyöräilemään ja kaupungin tuloväylillä ei olisi ruuhkasta tietoakaan.

Mahtuisiko puoluepoliittiselle kentälle Naisen Logiikka-puolue? Voisin ryhtyä presidenttiehdokkaaksi. Paljon on ideoita jemmassa.

 

Ikuinen harrastaja

Harrastushistoriani on monipuolinen, mutta sanoisinko, ei niin kovin menestyksekäs.

Ensimmäinen harrastukseni, ja ainoa, jonka voi sanoa onnistuneen, on seurakunnan Nappulakerho. Olin sinne alaikäinen, mutta into päästä kerhoon oli niin kova, että sain luvan osallistua. Muistan vieläkin naulakkomerkkini, se oli huopakankaasta leikattu keltainen aurinko. Kerhotädillä oli iloiset silmät ja lämmin hymy. Tapasin tädin pari vuotta sitten veljen 60-vuotispäivillä, eikä ollut kerhotädin ilme niistä ajoista muuttunut yhtään.

Nappulakerhon jälkeen alkoi mennä huonommin. Aloitin pianonsoiton. Pitäjän kanttori opetti kanttorilan salissa veljelleni flyygelillä. Minulle samaan aikaan kanttorin rouva pienessä huoneessa tavallisella pianolla. Jalat eivät ylttäneet maahan. Pyörittelin itseäni soittaessani ja samalla potkin pianoa niin että kuului saliin asti. Tunnin jälkeen veli siitä aina mainitsi ja lupasin olla potkimatta. Käytiin soittotunneilla vuosikausia. En oppinut soittamaan. En tiedä, oppiko veli.

Sitten naapuripitäjästä tuli rouva pitämään balettitunteja, kaikki pikkutytöt ilmoittautuivat mukaan, minä myös. Vieläkin on tallessa paikallislehden juttu, jossa me pienet ja pulleat ojentelemme nilkkojamme. Ostettiin vaalenpunainen tutu ja tossut. Siihen se loppui. Taisi rouva lakata pitämästä tunteja ensimmäisen kauden jälkeen, en muista. Mutta balettitanssijaa ei minusta tullut. Tutu ja tossut ovat vielä tallessa.

Kouluaikoina pelasin c-tytöissä koripalloa. Hävittiin joka ikinen ottelu. Valmentaja uhkasi, että ei ole paluukyytiä kotipitäjään, jos hävitään vierasottelu yli 40 pisteellä. Ei se meitä haitannut, meistä voittoa tärkeämpää oli yhdessä pelaaminen, mutta valmentaja tietenkin ajatteli, että häviö on hänen vikansa. Ei ollut.

Partio oli hauska harrastus. Sitä tuli harrastettua useampi vuosi. Muistan erityisesti erään suurleirin, johon osallistuin, olisiko ollut Keuruulla, nimeltään Varsta. Olin pakannut evääksi monta unelmatorttua, mutta tortut loppuivat kesken kesken leirin. Onneksi vierailupäivä oli tulossa. Soitin kotiin ja pyysin äitiä tuomaan lisää.

Myös eräs suunnistusvaellus on jäänyt mieleen. Olisiko ollut peräti sillä samalla leirillä? Meidän ryhmä eksyi metsään. Seisoimme hakkuuaukean keskellä ja huusimme apua. Ääni taisi olla kantava, koska pian näimme, kuinka järven toiselta puolelta joku maatilan isäntä lopetti hommansa ja lähti soutamaan veneellä meitä kohti. Apu oli tulossa.

Ratsastuksesta tykkäsin, mutta hevoshomma tyssäsi allergiatesteihin. Jälkikäteen olin ajatellut, että taisi olla se allergia ihan äidin järjestämä juttu, koska en muista pahemmin oireista kärsineeni. Tallitytöt eivät olleet niitä paikkakunnan kilteimpiä tyttöjä ja minä olin tulossa murrosikään. Ehkä äiti ajatteli että minut pitää saada jollakin konstilla tallilta pois. Minusta tuli kiltti tyttö, hevoset jäi.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutin Helsinkiin töihin ja huomasin, että täällä järjestetään steppitunteja. Pienenä olin katsellut Shirley Templeä televisiossa ja tepsuttelu oli näyttänyt hauskalta ja helpolta. Ilmoittauduin tunneille. Siellä ei ollut kuin minä ja yksi noin kymmenvuotias tyttö, joka jo ensimmäisen tunnin jälkeen osasi homman, minä en. Toisen tunnin jälkeen luovutin.

Sittemmin on tullut harrastettua mm. japanilaista kukkien asettelua, joulukransseja, bridge-kerhoa – en oppinut sitäkään.  Jonkun aikaa käytiin ystävän kanssa jossakin jumppatunneilla, tavoitteena oli saada string-pöksyn naru näkyviin. Hän käy jumpassa edelleen, minä en. Päätin että en käytä string-pöksyjä.

Kun lapsi oli pieni, keksin että yhteinen harrastus miehen kanssa olisi hyvä. Sain innostettua meidät kansanopiston espanjan tunneille. Hommasimme lapsenvahdin, joka tulisi koko syksyn keskiviikkoiltaisin hoitamaan lasta ja me menisimme yhdessä opiskelemaan espanjaa. Ensimmäinen tunti ei ollut edes alkanut, opettaja ei ollut tullut luokkaan, kun meille selvisi, että koko muu ryhmä oli käynyt samalla alkeistunnilla vuosikausia. Kuiskasin miehelle, että mitä jos ei sittenkään tätä. Hän oli samaa mieltä. Menimme viinibaariin. Kävimme siellä koko syksyn keskiviikkoiltaisin, kun oli se lapsenvahti hommattu. Ei opittu espanjaa.

Lapsi kasvoi. Yhtenä syyslomana ilmoitin meidät surffikurssille Portugaliin. Minä en kertaakaan onnistunut pääsemään laudalle seisomaan. Könysin kontallani aallon mukana rantaan. Parasta koko kurssissa oli märkäpuku. Siinä näyttää solakalta, vähän niin kuin kokovartalokorsetti.

Viime keväänä ilmoittauduin sementtivalukurssille. Mutta siitäkään ei tullut mitään. Kolmen ylinopeussakon takia menetin ajokorttini viideksi viikoksi juuri siihen aikaan kun sementtivalukurssi olisi ollut. Kurssi järjestettiin 60 kilometrin päässä Inkoossa. Jäi menemättä. Sementtivalut tekemättä.

Tältä harrastehistoriapohjalta on hyvä ponnistaa kohti uusia haasteita. Toiveekkaasti olen jo ilmoittautunut lasihimmelikurssille ja suunnittelen mehiläisenhoitokurssille menemistä.  Mihinkähän ne harrastukset tyssäävät? Jännä nähdä.

Kohokohtia liikenneympyröissä

Olin kerran kauan, kauan sitten itseäni paremmassa seurassa korruptiomatkalla Pariisissa. Reissu oli hulppea. Asuimme Ritz-hotellissa, söimme hienoissa ravintoloissa iltapuvuissa ja meille esiteltiin Pariisin nähtävyydet.

Kotiin tultuani huokaisin, että ”Olipa mahtava reissu. Mutta yhtä asiaa en käsitä, miksi me nähtävyyskierroksella pysähdyttiin juomaan samppanjaa siihen liikenneympyrään?” Mies katsoi pitkään ja sanoi, että se mitä kutsuin liikenneympyräksi on kyllä maailman kauneimmaksi aukioksi tituleerattu Place de la Concorde. Minusta se tuntui maailman isoimmalta ja meluisimmalta liikenneympyrältä.

Tämä vanha kokemus tupsahti mieleeni, kun olimme juhlistamassa 24-vuotiskihlajaispäivää syömällä hyvin ravintola Salutorgetissa, mikä sijaitsee Helsingissä Esplanadilla suurin piirtein Havis Amandan patsaan kohdalla.

Sää oli suhteellisen hyvä ja Salutorgetin terassilla ihmisiä. Mies kysyi, istahtaisimmeko mekin ensin terassille? En halunnut. Miksi ihmeessä istua kadun varressa katsomassa ohi ajavia autoja, pakokaasupölyn laskeutuessa juomalasiin.

Helsingin kauppatorin torikahvilat ovat myös suosittuja kahvittelupaikkoja. En ole koskaan ymmärtänyt niidenkään suosiota. Torin kahdella laidalla menee vilkkaasti liikennöidyt kadut.  Torikahvilassa kuuluu lähinnä ohi ajavien autojen äänet ja lokin kirkunaa. Olo on kuin istuisi liikenneympyrässä sumpilla. Levotonta.

Kyllä minä mieluummin juon viinini tai kahvini rauhallisemmassa miljöössä, katsellen merta tai puistoa tai vaikka patsasta tai kaunista rakennusta. Mutta ehkä minun päästäni puuttuu joku palikka, minkä takia en ymmärrä liikenteen katselun hienoutta. Kas, siinä menee Audi ja tuo maasturimersu taisi olla Venjän rekisterissä. Siinä mentiin ylinopeutta, tuo ei laittanut vilkkua, kun vaihtoi kaistaa, näitkö?

Menee nämä liikenneympyränähtävyydet minulta ihan hukkaan. Mutta ei se mitään, kestän sen, samppanja lasissa.