Jälkiviisaana ja deja-vu

Minnojen päivät onnistuivat erinomaisesti! Kunhan Minna-ystäväni toipui ensijärkytyksestä; olin kutsunut yllätysvieraan! Minna ei pidä yllätyksistä. Olin kutsunut ”ulkopuolisen” kylään, vaikka emme olleet tavanneet naamakkain vuoteen, meillä olisi varmasti juteltavaa keskenämmekin! Todennäköisesti reagoisin itse samoin vastaavassa tilanteessa. Mutta onneksi hän oli jo istahtanut mukavasti ja saanut ensimmäisen lasillisen kun kuuli uutisen yllätyksestä. Pakomahdollisuutta ei ollut.

Tuntemattoman pelko oli turha. Ilta oli rattoisa, inspiroiva ja spontaani ja ruuatkin onnistuivat hyvin. Ulkona leiskui ukkonen juhlan kunniaksi. Kun tien toisessa päässä asuva Minna lähti, me jäimme tekemään ”taidetta”, siis valokuvia. Lippu unohtui yöksi salkoon. Menimme nukkumaan yhden-kahden välillä yöllä. Se oli minulle paljon, varsinkin kun olin herännyt jo viideltä siivoamaan! Aamulla pesin ikkunat ja siivosin paikat kuntoon ja tein juhlavalmisteluja. Päikkärit olivat jääneet väliin.

Yhdessä asiassa me Minnat olemme erilaisia. Ystävä-Minna nukkuu autuaan onnellisesti koko aamupäivän, herää puoli yhdeltätoista! Käsittämätöntä! Olen aivan kateellinen. Minä herään ja heräsin ensimmäisen kerran viideltä. Ylös nousin seitsemältä, hiippailin ulos, istutin perunat ja appiukolta saamani minnanpäiväruusun, laskin lipun, jonka olimme unohtaneet liehumaan, tein jumpan. Sitten minulla oli jo niin nälkä, että päätin tehdä myös aamiaisen ja juoda kahvit.

Piti palata kaupunkiin. Minulla oli vielä töitä illalla! Tosin ihan minityövuoro; neljä tuntia. Mutta sepä oli mielenkiintoinen työvuoro! Rauhanyhdistyksen virsilauluilta. Kirkko tuli tupaten täyteen: 1200 ihmistä laulamassa, kenelläkään ei ollut maskia. Paitsi minulla. Viime aikoina olen ollut erityisen varovainen. Viikon päästä on pojan ylioppilasjuhlat. Kauhuskenaarioni on että sairastun koronaan juuri ennen sitä ja missaan koko juhlat! Sepä vasta olisi jotakin! On teetetty mekon ja tilattu kengät (ovat muuten erittäin nätit ja mukavat! Laitankin jalkaan saman tien, kenkiä pitää ajaa sisään). Mutta mitä jos sairastuisin? Joutuisin karanteeniin, ja kaikki muut juhlisivat pojan ylioppilaaksi pääsyä paitsi minä!

Tämä oli jo toinen virsilauluilta työvuorossa. Edellinen oli Ukrainan tueksi järjestetty. Siellä ei ollut yhtä paljon ihmisiä, muistaakseni 130. Mutta mukana oli seitsemän ukrainalaista nuorta, noin 16 – 17-vuotiasta, sotaa pakoon Suomeen tullutta, he esittivät laulun ukrainaksi. Ja me muut saimme laulaa mm. suvivirren ja muita niitä kaikkein tavallisimpia, rakkaimpia virsiä, niihin joihin kaikilla liittyy muistoja, kuten Päivä vain ja hetki kerrallansa tai Maan korvessa kulkevi lapsosen tien. Illan aikana kerättiin rahaa Ukrainan hyväksi Kirkon ulkomaanavun kautta. Meillä oli kaksi keräyslipasta, ja ne tulivat aivan täyteen, seteleistä.

Nämä ajat ovat kauheat, lohduttomat ja näköalattomat. Tai ainakaan näköalat eivät ole kovin auvoiset nälänhätineen, ekokatastrofineen, kansainvaelluksiineen ja sotineen. Tänään sunnuntaina kävelin hiljaisen, sumuisen kaupungin läpi töihin. Kello oli puoli kahdeksan. Mereltä puski sumua, narsissit ja tulppaanit kukkivat, puiden lehdet olivat jo aika isot. Minulle tuli deja-vu -olo.

Viime helmikuussa – sunnuntaina 20.2. – kävelin samalla tavalla samaan sunnuntain työvuoroon. Silloin eivät linnut laulaneet eivätkä kukat kukkineet, mutta olo oli yhtä hieno. Suomi oli voittanut Venäjän ja Olympia-kultaa jääkiekossa. Havis Amandalla juhlittiin. Korona oli ohi, Suomi voittanut jääkiekossa, tuntui hyvältä, KAIKKI hyvä oli edessä. Neljä päivää siitä ja olympialaisissa hävinnyt Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olisi varmasti hyökännyt vaikka olisi voittanut, ei sillä. Mutta kaikki se hyvä, joka oli edessä, ihan käden ulottuvilla, murskaantui.

Vain reilu kolme kuukautta kaikesta tuosta ja Suomi on päättänyt liittyä Natoon, Ukrainassa on tapahtunut paljon pahaa, Venäjä on eristetty – nyt pelataan MM-kullasta. Suomi jälleen loppuottelussa. Venäjä ei ole ollut mukana lainkaan. Mitä jos Nato-Suomi voittaa, sammuuko täältä valot?

Sammuu tai ei. Sitäkin tärkeämpää on pitää kiinni hyvästä. Ihan mistä tahansa hyvästä, vaikka jäätelötötteröstä tai lapsenlapsen kädestä.

Normaali

Ilman juustoa, liikaa innostusta ja muita ääri-ilmiöitä

Tuntuuko siltä, että aika menee hujauksessa? Lopettakaa juuston syönti!

Toukokuu on kulunut osaltani äärimmäisen hitaasti, koska en ole syönyt juustoa. En ole eläessäni ollut näin pitkään juustotta, enkä todennäköisesti tule olemaankaan! Kerran oli kahvilan paahtopaistipatongin välissä juustoa, mutta en huomannut sitä ostotilanteessa, enkä ruvennut juustoa välistä pois repimään, annoin mennä, yritin olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Ja ruuanlaitossa olen käyttänyt juustoa: lohikeittoon laitan kolmen juuston kermaa, lohipastaan Koskenlaskijaa ja täytettyihin canneloneihin tulee juustoraastetta, pizzaan tietenkin myös, mutta pizzaa en ole tehnyt enkä syönyt. Olen pitänyt uskollisesti kiinni juustottomuudesta, koska se on miltei ainoa asia, jonka olen saanut pysymään pois ruokavaliostani kurinpalautuskuukauden aikana. Mutta merkillisesti juustottomuus on vaikuttanut ajantajuuni, aika kuluu hitaasti.

Entäpä sitten; oletteko koskaan olleet niin innostuneita että innostuksissanne pilanneet koko jutun? Luulen että olen juuri sen kaltaisessa tilanteessa.

Tänään on Minnan-päivä. Tapaan toisen Minnan, vanhan ystävän, jota en ole tavannut pitkään aikaan, en edes muista, milloin viimeksi? Viime kesänäkö? Vai viime Minnan-päivänä? Olemme toki puhuneet puhelimessa usein. Minna soittaa aina kun olen päiväunilla. Olen sanonut että älä soita klo 13 – 14, koska silloin nukun ellen ole töissä. Tosin joskus olen ummistanut silmäni töissäkin. Sanon että ihan hyvin voi, kaikki luulevat vain että rukoilen.

Olen kutsunut yllätysvieraan. Tien toisessa päässä asuu myös Minna. En tunne, mutta seuraan Instagramissa, ja mies tuntee hänet työn kautta, ja joskus olen ollut yhteydessä, kun auto ei lähtenyt käyntiin ja etsin naapurustosta akkulatureita. Mutta nyt keksin kutsua tämän Minnan mukaan meidän Minnan-päiville. Toinen Minna ei tiedä mitään. Onpa jännittävää!

Niin jännittävää ja innostavaa että nukuin viime yön todella huonosti! Heräsin monta kertaa. Nyt on tummat silmänaluset ja pitäisi siivota. En siivonnut illalla kun tulin, ajattelin siivota heti aamulla, kun olen voimissani, mutta nyt en ole voimissani.

Perunatkin pitäisi istuttaa ennen vieraiden tuloa. Olen idättänyt perunoita ja ne pitäisi saada maahan. Imuroida, pyyhkiä pölyt, pestä vessa, ehkä ikkunat, ainakin osin, pedata peti, tehdä ruokavalmistelut, lippu salkoon, laittautua itse, paitsi että mitään meikkejä ei ole mukana, unohdin kaupunkiin, kun lähdin niin kiireellä – ja innostuneena – mutta käsilaukun pohjalla on vanha huulipuna.

Nyt pitäisi Minnan rauhoittua. Hengittää syvään. Ettei innostu liikaa ja väsytä itseään.

Kun vieraat tulevat, kello on luultavasti 13, ja minä kuorsaan päiväunilla!

Sitä paitsi nyt minulla ei ole juustoa, jos toinen Minna haluaa aamupalaleivälleen. Unohdin juuston! Dieetti toimii, olen pysynyt unohtamaan juuston. Merkillistä. Mutta toivottavasti tämäkin päivä kuluu yhtä hitaasti kuin koko toukokuu, haluan sen kuluvan hitaasti. On paljon asioita puhuttavana ja kerrottavana ja kuunneltavana.

Hauskaa Minnan-päivää – myös kaikille ei-Minnoille!

Normaali

Vuorokausi kansalaisaktivistia

Kylläpä meni tunteisiin! Sähköpostiin tuli Lupa.fi’stä naapurikuulemiskysely mökkinaapurina sijaitsevaan lomakylään suunnitteilla olevista harvennushakkuista. On siellä aiemminkin suoritettu hakkuita, mutta nyt ensi kertaa kysyttiin naapureiden mielipidettä. Edellisetkin hakkuut näyttävät naurettavilta: honka siellä, toinen täällä. Tunnelma on kuin hautausmaalla. Mökkikylä on läpinäkyvä, mitään metsäistä näkösuojaa mökkien välillä ei ole. Luulisi häiritsevän lomailijoita.

Nyt kyseessä olevat hakkuut oli suunniteltu vielä rakentamattomille alueille. Sinne missä enää on aitoa metsää jäljellä. Alueet ovat hyvin pieniä, ehkä hehtaari, jos sitäkään. Mutta se on kuitenkin oikeaa metsää, sellaista missä vielä on sammalta, jäkälää, marjoja, sieniä, lintuja. Sellaisessa metsässä viihtyvät eläimet ja linnut.

Hakkuusuunnitelma sai minut aivan pois tolaltani. Jostakin syystä puiden kaataminen ottaa koville. Ahdistus tuntuu minussa fyysisenä tuskana. Oli pakko ottaa Atarax, joka oli määrätty hillitsemään allergiaa ja parantamaan yöunta. Se on rauhoittava ja väsyttävä lääke. Nappasin sellaisen keskellä päivää hakkuuahdistukseen sillä seurauksella että alkoi nukuttamaan ihan vietävästi. Kaiken lisäksi iltapäivällä oli allergialääkärin kontrolli, menin sinne väsähtäneenä, mutta en sentään alkanut hänelle esitelmöimään hakkuusuunnitelmista.

Ennen sitä olin ollut yhteydessä kuntaan, naapureihin, paikalliseen luonnonsuojeluvastaavaan, kirjoittanut paikallislehteen mielipidekirjoituksen ja paikkakunnan face book -sivuille.

Soitin myös lomakylän toiminnanjohtajalle kysyäkseni perusteluja hakkuille. En niitä saanut, koska unohdin kysyä, sen sijaan pälätin hänelle oman selvän mielipiteeni asiasta. Sain sentään selville, että suunnitteilla on kaataa kaikki kuuset ja jättää männyt, eli tehdä lisää ”hautausmaata”.

En kertakaikkiaan voi käsittää asiaa. Kysymyksessä ei ole talousmetsä, vaan nimenomaan virkistysmetsä ja yritys joka harjoittaa matkailua. Vaikka ollaankin meren äärellä, ja huomio on meressä, myös metsillä on merkitystä. Toivoisin että saaristokunnissa ymmärrettäisiin myös metsien merkitys luontomatkailulle. Kummallisen alkeellisella tasolla ymmärrys on.

Viime kesänä lomakeskus oli kipannut kaikki jäterisunsa kieloniityn päälle. Juuri siinä kohtaa oli iso alue, missä kasvoi kieloja. Nyt kieloniityn päällä oli kolme metriä korkea risukasa. Nyt hakattavaksi suunnitellun metsän korkeimmalla kohdalla on vanha grillikatos. Minusta olisi mielekkäämpää korjata se, tai muuttaa vaikka samppanjakioskiksi. Ihminen voisi ihailla metsää ja näköalapaikalta avautuvaa maisemaa. Ja tienviitoin ohjata ihmisiä paikalle, merkitä luontopolku maastoon. Ihan kuin nämä matkailuyrittäjät eivät olisi kuulleetkaan luontomatkailusta tai siitä miten täysiä kansallispuistot ja luonnonpuistot ovat kävijöitä.

Suositun saariston rengastien varrella sijaitsevan hyvin toimeentulevan kunnan (paljon kiinteistöverotuloja, paljon mökkiasutusta, vakituisia alle tuhat) luulisi olevan järkevä sijoittaa varojaan luontomatkailun edistämiseen, rakentavan merkittyjä luontopolkuja lähimetsiin. Ohi pyöräilevä voisi haluta poiketa metsään virkistymään. Nyt tienvarsien hakkuualeet ovat kuin taistelutantereita. Sitten ihmetellään, miksi villieläimet tulevat pihapiiriin, miksi sudet ja ilvekset eivät pysy metsässä niin kuin ennen. Niiden on lähdettävä, jos kotia ei enää ole. Seuraavaksi vaaditaan niiden tappamista.

No niin nyt rupeaa tunteet kuumenemaan. Anteeksi, en vain voi mitään tälle. En kestä katsoa enää yhtään hakkuualuetta. Ehkä minun pitää lopulta päätyä täysipäiväiseksi kaupunkiasujaksi, vaikka olin suunnitellut juuri toisin päin. Kaupungissa ei nimittäin näe hakkuualueita, ei ainakaan ihan ydinkeskustassa.

Poika ehdotti että liityn Elokapinaan. Voi olla. Vaikka istuskelu Mannerheimintiellä ei oikein tunnu omalta jutulta. Mutta ymmärrän nuorten ahdistuksen. Se syntyy voimattomuudesta asian edessä.

Kysyin kunnalta, miten voisin estää hakkuut ja mikä merkitys naapurikuulemisella on. Vaikutuskeinot ovat varsin olemattomat. Kun jätän vastustavan viestini lupa.fi kyselyyn, luvan myöntävän viranomaisen on jätettävä minulle kirjallinen vastaus hankkeesta. Ja jos asia saa vastustusta, ehkä luvan hakija alkaa miettiä, onko hanke järkevä. Toivon niin. Toivon että nyt kun olen laittanut lumipallon liikkeelle, aloittanut keskustelun aiheesta somekanavilla ja paikallislehdessä, ja agitoinut muut naapurit esittämään myös oman vastustavan kantansa, ehkä asia saa sen verran julkisuutta, että hanke ei toteudu.

Vieläkin olen ihan uupunut – henkisesti ja fyysisesti – kansalaisaktivismipäivästäni. Mutta olen iloinen, että tein sen mitä voin. Nyt voin ainakin hakattua aluetta katsoessani ajatella, että sentään yritin. Ja vielä on hitunen toivoa, että jospa hakkuut kuitenkin peruttaisiin.

Normaali

Dieetti etenee

Ei karkkeja, ei juustoja, ei alkoholia.

Ensin närästi.

Sitten tuli ketoosi.

Ja migreenikohtauksen sahalaidat.

Viidentenä päivänä päätän että saan joka päivä syödä yhden herkun; taateli-tummasuklaa-lakritsipallon. Kuudentena päivänä päätän että saan syödä myös tummasuklaa-salmiakki-mantelin.

Seitsemäntenä päivänä päätän että saan syödä joka aterialla herkkutaatelipallon tai herkkumantelin.

Kahdeksantena tapaan ystävän ja juomme viiniä.

Yhdeksentenä päivänä päätän leipoa parsa-savulohipiirakan, siihen tulee juustoa.

Kymmenentenä päivänä päätän että saan syödä päivittäin niin monta pallonmuotoista makeaa kuin huvittaa.

Näin se dieetti etenee.

Normaali

Geriatriakissa

Karhunpentu sairastaa, häntä hellikäämme. Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Vanha lastenlaulu on mielessä, kun silitän kissaan. Silitän ja koe huonoa omaa tuntoa. Olenhan ajatellut ja sanonut kissaparasta vaikka mitä kipuillessani oman allergiani kanssa. Nyt kun kissa on sairas, minusta tuntuu kuin olisin syyllinen, saanut sairastumisen aikaan ajatuksillani.

Oikeastaan kissa on geriatriapotilas. Hänellä on munuaisten vajaatoimintaa, kissoille tyypillinen vanhuuden vaiva. Jännä ajatus, kuinka kissa on vaihvihkaa vanhentunut meidän ohitse. Ihmisten iässä kissa on 15 vuotta vanha, mutta kissojen iässä se tarkoittaa 76 vuotta. Jokainen ihmisvuosi tuo kissalle neljä vuotta lisää. Viisitoista vuotta on myös keskimääräinen lemmikkikissojen elinikä. Siispä saattohoidan nyt kissaa.

Sitä selvästi paleltaa. Sohvan torkkupeitosta on tehty sille pesä, kutsumme sitä teltaksi. Siellä kissa lepää lämpimässä. Leikit, linnut ja ulkoilu eivät juuri kiinnosta. Vettä kuluu paljon, ja pissahätä on usein. Se kuuluu taudinkuvaan. Kissanhiekkaa kuluu tuplamäärä. Pitäisi siirtyä erikoisruokavalioon, mutta ymmärrettävästi ruokatottumusten muuttaminen 76-vuotiaana on hieman haasteellista.

Kissa on ollut pojalle hyvin tärkeä. Onhan se ollut osa hänen elämäänsä koko kouluajan. Tuntuu ihmeelliseltä, että juuri nyt kun edessä on ylioppilasjuhlat ja aikuisuus, kotoa muutto ja muu, myös kissan elämäntehtävä tulee suoritetuksi ja sen edessä on eläkepäivät. Tulee kyllä iso tyhjän pesän kriisi miehelle ja minulle, jos ja kun kissa kuolee ja poika lähtee. Tietenkin myös vapaus, mutta ensin se varmasti tuntuu tyhjyytenä. Sitten talo on hiljainen, ei kuulu tassujen hipsutus. Enää kissakaan ei kömmi viereen vuoteeseen.

Onneksi kaikki tapahtuu vähitellen. Toivoaksemme kissa saa elää vielä tämän kesän kanssamme mökillä.

Normaali

Kevään kaihoa

Käytiin pojan kanssa sunnuntaiajelulla Itä-Helsingissä. Tulipa nostalginen olo, monessa mielessä. Auto, jolla ajoimme, on velivainaan vanha auto. Nyt kun istuin siinä autossa kartanlukijan paikalla mieleeni tuli, kuinka monta kertaa olinkaan istunut neljä vuotta vanhemman veljen kyydissä, juuri tässä samassa autossa.

Veli oli kaikin puolin automies, hyvä ajaja, osasi korjata ja entisöidä autoja. Hänen kyydissään oli turvallista ja mukavaa istua. Kasettisoittimessa soi 80-luvun hitit ja country. Nyt päässä soi the Carsin hitti vuodelta -84 ”Who’s gonna drive you home tonight?” Tänään minut ajaa kotiin oma poika.

Mieleen tuli myös miten autoajelut olivat lapsuuden perheen hupi sunnuntaisin. Veli ja minä istuimme takapenkillä, isä ajoi, äiti istui siinä missä minä nyt. Kiertelimme ympäri kotiseutua, äiti ja isä muistelivat vanhoja aikoja, tuossa asui se ja se, ja muistatko kun tuossa sitä ja tätä. Veljestä ja minusta sunnuntaiajelut olivat boring, mutta siihen aikaan huvituksia oli vähän tarjolla, ja saattoihan sitä saada vaikka jäätelön huoltoasemalta. Joskus pysähdyttiin, jonkun röttelön luo ja otettiin kuva.

Mekin pysähdyimme talon eteen ottamaan kuvan. Poika patsasteli talon edessä, minä näpsäsin kuvan. Ennen pojan syntymää, avioliittomme ensimmäiset seitsemän vuotta, asuimme juuri siinä talossa Tammisalossa Itä-Helsingissä. Kerroin pojalle, minkälainen talo on sisältä, tuossa on makuuhuoneen ikkuna, muistan kuinka kuuntelin mustarastaiden laulua kevätaamuisin herätessä. Katos, tuolla yläkerrassa on sauna ja takkahuone ja siitä käynti terassille. Siinä terassilla vilvoittelimme saunan jälkeen, jossakin kaukana kohisi Itäväylä. Talon edessä, kadunvarressa on mukulakivetys. Kun muutimme taloon vuonna 1994, kivetys oli päässyt huonoon kuntoon, peittynyt kasvillisuudella, minä kaivoin sen esiin, minä maalasin pihan aidan. Tässä kohtaa selontekoa minä jo melkein kuivasin kyyneleitä. Miten nostalgista!

Miltähän mahtaakaan tuntua heistä, jotka ovat matkanneet rajan takaiseen Karjalaan katsomaan entisten kotitalojensa kivijalkoja, kun minusta tuntuu näin tunteelliselta käydä katsomassa taloa Itä-Helsingissä, taloa, jossa olen asunut seitsemän vuotta aikuisena?

Viikonlopun Hesarissa oli juttu kotiseutuvieraudesta. Se on kotiseuturakkauden vastakohta, tietynlainen vierauden tunne, joka kohdistuu paikkakuntaan, missä on varttunut. Tunnistan tuon tunteen. Minäkin olen kokenut sellaista tunnetta suhteessa kotiseutuun. Tosin tunne on laimentunut, tunsin sitä nuorena aikuisena. Kotiseutu oli paikka, minne en nyt ainakaan ikinä palaisi. Nyt en oikein edes tiedä, mitä ajattelen ja tunnen. Olen käynyt kotipitäjässä viimeksi vuonna 2019 tyhjentämässä veljen asuntoa. Kun hänen kuolemastaan oli selvitty, tulikin jo kohta korona ja kaikki jumittuivat omille sijoilleen.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä jännemmäksi paluu tulee. Sitä tietää, minkälaisen tunnekuohun vanhojen paikkojen näkeminen aiheuttaa. Varsinkin kaiken muuttuminen, tuttujen paikkojen ränsistyminen ja haperoituminen, jopa katoaminen. Asiat eivät ole niin kuin ennen. Tulee muistoja mieleen.

70-luvulla oma isäni osti takaisin itselleen vanhan, ränsistyneen lapsuudenkodin, paikan nimi oli Konttikorpi. Nyt ymmärrän miksi. Nyt ymmärrän miksi se oli isälle, oman perheensä ainoalle lapselle, tärkeää. Se oli side omaan lapsuuteen. Talon piharakennuksen puuliiterissä oli yhä silloin tallella sen ylisille isän pienenä poikana rakentama pahvimaja. Onkohan se siellä vieläkin, vai ovatko uudet omistajat purkaneet? Pienen matkan päässä oli virtaava joki, ja sen varrella vanha mylly. Siellä kävimme retkeilemässä ja isä kertoi, kuinka se oli ollut pikkupojalle jännä ja inspiroiva paikka. Isä oli kiinnostunut myllyistä koko ikänsä. Viimeisinä vuosinaan hän jopa osti yhden rötiskömyllyn ja aloitti sen entisöinnin. Isä kuoli, homman saattoi loppuun keskimmäinen veli.

Appivanhempani muuttivat eläkkeelle jäätyään kotiseudulleen Pohjois-Savoon. Ostivat sieltä talon ja olivat innoissaan lapsuuden maisemiin paluusta. Vaikka he eivät olleet käyneet siellä vuosikymmeniin. Me nuoret katsoimme sitä touhua vierestä ihmetellen. Nyt en ihmettele enää yhtään.

Kyllä me ihmiset olemme sitten outoja otuksia. Kuin lohia, jotka palaavat kutemaan aina samoille seuduille tai norsuja, jotka palaavat kuolemaan synnyinseuduilleen.

Ehkä tänä kesänä ajelemme minun kotiseudulle. Poika ajaa, minä pillitän.

Normaali

Laihdutuskuurilla

Keväällä paljastuu asioita. Kuten se että olen lihonut. Kävin läpi vaatekaapin sisältöä, ja kas-kas, kesävaatteet olivat talven aikana kutistuneet. Talvi on ollut kohtalokas. Sairastelun takia olen joutunut luopumaan hikiliikunta-aktiviteeteista ja näyttää siltä että arkiliikunta ja runsas kävely eivät ole ihan pystynyt korvaamaan menetettyjä jumppatunteja. Tai varmasti olisi, jos en olisi herkutellut.

Nähtävästi on niin, että jos elää aktiivisesti ja urheilullisesti, myös syö ja elää terveellisemmin. Ja päin vastoin. Kotisohvalla on helpompi herkutella kuin jumppasalilla ja lenkkipolulla. Pakko tunnustaa että karkkikippo on ollut päivittäin käytössä, ja karkkipussien koot ovat suurentuneet. Varsinkin happamat, sokeripinnotteiset karkit ovat herkkuani, ja on pakastimeen löytänyt tiensä myös jäätelö, eikä se sinne ole unohtunut. On löytänyt tiensä myös suuhuni. Ja juustot, ne ovat paheeni! Hapankorput appenzellerillä! Kaurajyväkäs comtella! Puhumattakaan viinistä, skumpasta ja gin-tonicista. Nämä – karkit, juustot ja alkoholi – ovat lihomiseni pääsyy.

Nyt sitten kituuttelen ilman juustoa ja karkkia. Niistä voin luopua kokonaan. Viinistä en halua luopua kokonaan, pitää sitä nyt jotakin pahetta ja lepoa itsestä olla takataskussa.

Ongelma on vain se, että minulle sopii erittäin huonosti laihdutuskuurit. Tiedän sen kokemuksesta. Jos yritän olla laihdutuskuurilla, ajattelen ruokaa koko ajan ja minulla on nälkä koko ajan. Laihdun parhaiten, kun en ajattele koko asiaa. Nyt on vain niin vähän aikaa ylioppilasjuhliin, jotka tosin eivät ole omani, joten siinä mielessä ei pitäisi olla merkitystä, painanko juhlissa muutaman kilon enemmän vai vähemmän, mutta haluaisin olla enemmän oma itseni, ja tämä paino ei ole osa minuutta. On pakko saada posket lommolle.

Täytyy sanoa että kylläpä kilot kerääntyvät nopeasti tässä iässä. Luulen että olen lihonut käytännössä kolmessa kuukaudessa. Tammikuussa en vielä ollut lihava. Oletan että laihtuminen tapahtuu yhtä nopeasti, eikös vaan? Tai oikeastaan nopeammin, kolmessa viikossa, piece of cake. Ei, ei kakkua nyt.

Normaali

Klasariöverit

Taas on mennyt överiksi! Tällä kertaa kulttuurin saralla. Olen ahminut klassista musiikkia. Onkohan tämä joku kulttuuribulimia – tosin en ole oksentanut, vielä.

Kaikki alkoi siitä, kun ystävän mies ei halunnutkaan konserttiin ja perin hänen paikkansa. Olenhan minä toki ennenkin ollut klassisen musiikin konsertissa, mutta tällä kertaa konsertissa istuessani keksin että siellä voi käydä ihan eri tavalla kuin mitä olin aiemmin käynyt. Nimittäin vaatimattomasti, arkisesti ja yksin.

Yleensä konserttiin mennään ”isosti”. Hyvässä seurassa, ostetaan liput parhaille mahdollisille paikoille, käydään ehkä illallisella ennen tai jälkeen, ostetaan väliaikatarjoilut. Konsertista kasvaa tällä tavalla itseään isompi kokemus. Ei siinä mitään, voi niinkin tehdä, ja hauskaa silläkin tavoin. Mutta toisinkin voi tehdä. Voi ostaa halvan lipun huonolle paikalle, ängetä takin käsilaukkuun niin että ei tarvitse jonottaa narikkaan, jos kehtaisin sauvakävelisin paikalle, mutta sitä en vielä ole tehnyt, ja jos käsilaukussa on vielä tilaa, sinne voi ängetä vesipullon niin ei tarvitse edes väliajalla poistua väentungokseen. Vessan ei tarvitse kiirehtiä, kun ei ollut etkoilla eikä pissata. Tällä tavalla konsertista tulee rauhallinen, seesteinen oma hetki.

Tällä viikolla olin kuuntelemassa Sostakovitsin 8.sinfoniaa. Se taitaa olla lempiteokseni. Siinä on paljon räminää ja räiskettä, suuria tunteita. Välillä tuntuu kuin koko orkesteri olisi seonnut! Aivan mahtavaa, ihokarvoja nostattavaa.

Sostakovitsin musiikki sopii hyvin tähän sekopäiseen aikaan, jota elämme. Se kuvaa sekasortoa ja kauhua, jonka alle kauneus ja hyvyys jää. Konserttia ennen brittiläinen asiantuntija piti esitelmän säveltäjästä ja hänen musiikistaan. Hän kertoi, kuinka taide, joka kuvaa aggressiota, voi olla hyvin terapeuttinen kokemus. Konkreettinen esimerkki: komediaa katsomaan tullut yleisö menee esityksen jälkeen kotiin, mutta tragediaa katsomaan tullut yleisö haluaa puhua näkemästään ja jakaa toistensa kanssa ajatuksia ja tuntemuksia.

Sostakovits koki itse Leningradin piirityksen ja hänen 7.sinfoniansa kertoo tästä. Ensi keväänä 3.3. Tampereen filharmonikot esittävät kyseisen teoksen. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan sen.

Tämän viikon kulttuurit eivät suinkaan olleet tässä. Jäljellä on vielä nykytanssia ja pianokonsertti.

Normaali

Ylipäällikön päiväkäsky tänään

Jokaisessa Suomen kirkossa roikkuu seinällä Mannerheimin allekirjoittama ylipäällikön päiväkäsky. Siinä Mannerheim myöntää kaikille Suomen äideille vapaudenristin kunniamerkin niistä uhrauksista minkä äidit ovat tehneet ja antaneet. Vapaudenristin myöntämisestä on kulunut vain 80 vuotta. Miten lyhyt aika se onkaan!

Ylipäällikön päiväkäsky -taulu on ollut tähän asti helppo ohittaa. Se on tuntunut koskettavan menneitä sukupolvia, niitä muita ja toisia. Nyt tekstiä lukee eri tavalla. Oma poika on menossa armeijaan, Euroopassa soditaan ja Suomen itärajalla on herkkä tunnelma. Toivottavasti Suomen äideille ei tarvitse enää tulevaisuudessa myöntää vapaudenristejä!

Samanlaisia uhrauksia tällä hetkellä antavat äidit Ukrainassa ja Venäjällä. Kunpa me äidit voisimme lopettaa sodat! Ehkä juuri me ymmärrämme parhaiten sotien turhuuden ja järjettömyyden. Joskus sota loppuu. Sitten kun kaikki ovat väsyneet tappamaan. Sen jälkeen pitää kohdata se mitä on tehty. Korjattava ja rakennettava uudelleen talot ja mielet. Kestettävä muistot, pahat asiat, joita on kohdannut tai joihin itse on syyllistynyt. Syntyy uusia sodan vaurioittamia sukupolvia. Niitä joiden isät ovat menettäneet järkensä rintamalla, jotka ovat väkivaltaisia perheilleen, jotka eivät ikinä toivu.

Sotien jälkeen jaetaan mitaleita, juhlitaan sankareita, lasketaan seppeleitä, järjestetään paraateja, ollaan juhlavia ja ylpeitä saavutuksista. Kirjoitetaan sotakirjoja, joissa omat sotilaat suoriutuvat mahdottomasta, ovat neuvokkaita ja rohkeita. Näyttävissä sotilasparaateissa tuodaan näytille sotakoneet, panssariajoneuvot ja yli lentävät hävittäjät. Miehet marssivat kuin tinasotilaat. Kansa hurraa. Me olimme oikeassa, me voitimme, me voitamme.

Miten naurettavilta ja turhilta sodat tuntuvat, kun astuu askeleen taakse päin ja yrittää katsoa asioita ulkopuolisen silmin. Vaikka linnun silmin. Tai tuon vieressä kehräävän kissan. Tai Jumalan. Tai ehkä ne kolme ovat sama asia. Ehkä Jumalan paras määritelmä on ei-ihminen.

Normaali

Kaivopuiston tasorouva -novelli

Ajat ovat ankeat. Stressitasot korkeat. Minäkin heräsin putkasta.

Olin käyttänyt loppuun viidentuhannen euron kuukausittaisen luottokorttisaldoni. Normaalioloissa se riittää perustarpeisiin, mutta nyt ei olla normaalisti. Maailmanpoliittisia tapahtumia seuratessa olin tullut siihen johtopäätökseen että on varautumisen ja vastakkainasettelun aika. Enää ei voi ajatella niin kuin presidentti Koivisto, että Jos ei tiedetä kuinka käy, oletetaan että hyvin. Höpöhöpö, huonosti menee, ja huonommin käy.

Niinpä ryhdyin varustautumaan. Kaivopuiston residenssin kellarikomeron, joka oli tarkoitettu hilloille ja sienisäilykkeille, olin pikku hiljaa täyttänyt näkkileivillä, sokerikorpuilla, Mutti-tomaattisäilykkeillä, Bens-riisillä, Barilla-pastalla, vessapaperilla, vesipulloilla, paristoilla, kynttilöillä, myrskylyhdyillä, makuupusseilla, joditableteilla ynnä muulla henkiinjäämisen kannalta oleellisella. Perähyllyllä oli jemmassa pari konjakkipulloa.

Varsinaisesti kuukausibudjetin keikautti kumolleen järeämpi varustus – ja yllättävän kalliiksi tullut – aggregaatti. En ymmärrä kilowateista, volteista, ulostuloista sun muista, sen takia ostin kalleimman, arvelin että sen täytyy olla paras. Vekotin maksoi 1 290 euroa. Dieselin hinta oli noussut nousemistaan, joten päätin sijoittaa vielä 400 euroa polttoaineeseen. Taloyhtiön kellarissa on tuskin sallittua säilyttää herkästi syttyviä nesteitä, mutta minä en lupia kysele, varsinkaan jos itse tiedän paremmin, joten nyt siellä on jemmattuna dieseliä kahteenkymmeneen kymmenen litran jerrykanisteriin.

Muumimamma jemmaili hillojaan, minä suoritin varustautumista erityisoperaatioihin yhtä huolellisesti ja intohimoisesti, mutta en laisinkaan huomioinut luottolimitin kulumista, ennen kuin eräänä päivänä Aleksanterinkadun ratikkapysäkillä yritin ostaa biljettiä mobiilisovelluksella, eikä laite suostunut myymään. Hetken ajattelin että nyt on kyberhyökkäys käynnissä. Samassa muistin että edellispäivänä Netflix oli herjannut, ettei ollut voinut suorittaa tavanomaista kuukausimaksua, ja pyysi tarkistamaan tilin katteen. Nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa kaikkea on syytä epäillä, varsinkin sähköpostiin tulevia viestejä, joten oletin tämänkin olevan vain ovela keino kalastaa tilitietojani, enkä lotkauttanut korvaani koko asialle. Tosin näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt ymmärtää katevaraukseni ylittyneen.

Kevät oli ollut oudon kolea, ja odottelu Aleksanterinkadun pysäkillä uuvutti. Olo oli muutenkin miinuksella, koska olin joutunut palauttamaan Stockmannille edellisellä viikolla ostamani Gerry Weber -silkkipaidan. Se oli liian pieni. Olen käyttänyt kokoa 40 aina. Vyötärö oli tankoitunut, harmitti vietävästi.

Ratikka tuli, hyppäsin kyytiin. Yritin yhä saada sovellusta hyväksymään lippuostostani, mutta vaikka kuinka swaippasin, ostotoiminta hylättiin kerta toisensa jälkeen.


Havis Amandalta kyytiin nousivat matkalippujen tarkastajat.
– Matkaliput, olkaa hyvä.
Kauppahallin kohdalla tarkastaja oli kohdallani. Näytin kännykkästäni, että sovellus ei toimi, se ei hyväksy maksua. Täytyy olla kyberhyökkäys käynnissä.
– Onko rouva tarkistanut tilin saldon?
– Mitä? Epäilettekö että minulla ei ole rahaa?
Suoristin näyttävällä liikkeellä helmirivistöä kaulanauhassani ja annoin Cartierin kellon vilahtaa englantilaisen popliinitakkini hihansuussa. – Siltäkö näyttää?
– No ei näytä, mutta ei se ulkonäkö aina sitä kerro, sen on tässä työssä oppinut. Joka tapauksessa jokaisella raitiovaunussa matkustavalla täytyy olla maksettu matkalippu, varsinkin jos on varaa se ostaa tai ei ole liikkeellä lastenvaunujen kanssa, ja rouvalla näyttää olevan varaa eikä vaunuja.
– Kuulkaas nyt, minä olen tässä yritännyt kaiken aikaa ostaa lippua siinä onnistumatta. Minkä minä sille voin, ettei lippua enää voi ostaa käteiseltä kuljettajalta niin kuin ennen.
– Tästä tulee nyt sitten 80 euron tarkistusmaksu.


Keskustellessamme raitiovaunu oli edennyt Olympia-terminaalin pysäkille. Se oli päätepysäkki, ja kuljettaja ilmoitti että matka jatkuisi neljän minuutin kuluttua. Ovet avautuivat. Päätin poistua ylväästi, arvoni säilyttäen, kuitenkin myös närkästykseni näyttäen.
– Tästä ei nyt tule mitään tarkastusmaksua, paha mieli tästä tulee. Hyvästi!
Tarkastaja otti käsivarresta kiinni.
– Rouva ei poistu minnekään. Kirjoitetaan tämä tarkastusmaksu. Saanko henkilöllisyystodistuksen tietoja varten?
– Ette saa!
Rimpuilin irti tarkastajan otteesta, mutta samassa paikalle oli ennättänyt myös raitiovaunun kuljettaja.
– Mitäs täällä tapahtuu?
– Täällä tapahtuu virkamiehen vastustaminen, vastasi lipuntarkastaja.


Ilmeisesti hän oli painanut hälytyssummeria, koska samassa näin paikalle lipuvan mustamaijan. Siitä nousi kaksi virkaintoista poliisia, jotka ilmeisesti halusivat uuden sulan hattuunsa pidättämisestäni. Ilmassa oli luokkarasismin tuntua. Työväenluokka kävi taistoon porvaristoa vastaan brutaalisti keskellä kirkasta päivää. Paitsi ettei se ollut ollenkaan kirkas, sellainen tyypillinen lonkeronvärinen päivä vain. Jäin ihmettelemään, miksi kukaan vaunussa ei noussut puolustamaan oikeuksiani, kun minua jo istutettiin poliisiautoon. Korkeimman kanta-asiakastason violetti kangaskassini, jonka saadakseen on täytynyt tehdä ostoksia vähintään 25 000 eurolla viiden vuoden aikana tavaratalo Stockmannilla, heitettiin tylysti syliini kuin roskasäkki. Kassissa oli pusero kokoa 42 sekä nyrkillinen Fazerin Sinisen konvehteja, jotka olin ottanut näytekulhosta kassan vierestä, sekä palauttamaton lottokuponki. Kassi sekä muu henkilökohtainen omaisuus, kuten sormukset, helmet ja kännykkä, otettiin talteen poliisitalolle tultaessa. Olo ilman niitä tuntui alastomalta, ryövätyltä. Olen vakuuttunut, että naispoliisi otti helmet omaan käyttöönsä illaksi.


Monenlaisessa majapaikassa on tullut nukutuksi, mutta se, josta heräsin, ei yllä edes yhteen tähteen. Putkan superlonpatja haisi pissalta ja ties miltä. Aamulla pääsin Pasilan poliisitalolta ja sain tavarani takaisin, mutta HSL:n sovellus ei vieläkään suostunut ottamaan maksua vastaan, joten en voinut nousta ratikkaan. Olin vielä kauempana kotoa Kaivopuistosta kuin episodin alkaessa, joten käveleminen ei ollut vaihtoehto. Tilasin siis taksin.


Kun taksi pysähtyi kodin eteen, tiesin, että 15 euron maksu luottokortilla ei onnistuisi. Ojensin silti kortin kuskille.
– Onko muita kortteja?
– Ei ole.
Hiljaisuus. Taksimittari nakutti.
– Jotenkin pitäisi kuitenkin maksaa, kuski päätti hiljaisuuden.
– Onko tämä dieselauto?
– On.
– Kävisikö maksuksi 20 litraa dieseliä?
– Erikoinen ehdotus, mutta mikä ettei.


Nousin autosta, käväisin kellarikomerolla ja kannoin jerrykannun taksimiehelle. Se oli painava. Siinä se nähtiin: kyllä varustautuminen pahan päivän varalle kannattaa. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä on paha päivä. Taksi lähti. Valo sen katolla syttyi palamaan.


Menin takaisin kellarikomerolle, kaivon hyllyn takaa konjakkipullon, korkkasin ja join pitkän lorauksen suoraan pullon suusta. Ai että teki hyvää.

Normaali

Sielun siivooja -novelli

Pappi makasi sikiöasennossa alttaripöydän takana. Kuorsasi, kuolaa oli valunut suupielestä lipereille. Kasvot näyttivät punaisilta, itkettyneeltä. Unen täytyi olla sikeää, koska mies ei herännyt, vaikka olin imuroinut koko pitkän keskikäytävän maton. Jalat sojottivat pöydän takaa. Säikähdin, luulin että oli kuollut.


Tuttu mies. Ollut pastorina saman verran kuin minä siivoojana. Ja suurin piirtein saman verran molemmilla oli jäljellä ennen eläkettä. Minun on helpompi lopettaa; eräänä päivänä en enää tule, en avaa siivouskaapin ovea, sen avaa joku muu. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, miten hommat sujuvat. Ne sujuvat, ne hoitaa joku muu, minä voin jäädä keinutuoliin neulomaan lapsenlapselle nuttua, alkaa katsoa televisiosta myöhäisillan ohjelmia, ei tarvitse enää herätä 4.30 ehtiäkseen kuudeksi kirkkoon siivoamaan.

Papilla on toisin. Tutut seurakuntalaiset eivät välitä, soittavat niin kuin ennenkin. Tulisitko vielä kastamaan, kun olet kaikki muutkin meidän perheessä kastanut? Tulisitko vielä siunaamaan, kun olet kaikki muutkin meillä haudannut? Ei siitä elämän ja kuoleman kierteestä koskaan pääse, se hyrrä pyörii kuin Linnanmäen karuselli, ja pappi on siinä kaiken keskellä naama peruslukemilla pellehermannina. Ihmiset haluavat saman tutun, se tuo turvaa, elämä jatkuu, jatkuu aina vain, kuolemankin jälkeen. Synnytään ja kuollaan, ja pappi vakuuttaa että kaikki hyvin, don*t worry.


Toistoa tässä minunkin hommassani on. Samat rivinvälit, pöntöt ja lavuaarit. Vuosi vuodelta penkinvälit ovat käyneet ahtaimmiksi, penkkien alle tippuneita rusinalaatikoita, ohjelmalehtisiä, sormikkaita, nessuja, lippiksia, pehmoleluja, suolapähkinöitä, yskänpastilleja, kolehtikolikoita on yhä vaikeampi saada ylös. Olkapää juilii, se on jäätynyt, käsi ei enää nouse ylös, illalla nilkat ovat niin turvoksissa, että niihin mitkään hirudoidit auta, mutta vielä minä hommani hoidan.


Kun suljen siivouskaapin oven kello kaksi iltapäivällä, en murehdi mistään. Laitan miehelle whatsupilla: ”Lähden”. Se on eläkkeellä, ja kun tulen kotiin, siellä on pötyä pöydässä. Illalla käytän koiran ulkona, teen muutaman sudokun, nukkumaan menen heti yhdeksän uutisten jälkeen, herätyskello soi 4.30. Mies on tehnyt eväät valmiiksi jääkaappiin. Toisen tekemät eväät, se on rakkauden teko.


Siivotessa kuuntelen kännykän nappikuulokkeilla Iskelmän aamua. Niillä on hyvät jutut, sillä Vehviläisellä. Menee moppaus ihan huomaamatta sen höpötyksiä kuunnellessa. On iloinen mieli. Kahdeksalta tulee suntio, sillä on omat hommansa. Mutta nämä kaksi ensimmäistä tuntia yksin kirkossa Iskelmäradio korvissa, ne ovat ihan parhaita, luksusta. Varsinkin kesällä, kun aamuaurinko valaisee kirkkosalin kauniisti. Silloin minustakin tuntuu pyhältä, jopa hartaalta, vaikka minulle saarnaa vain Vehviläinen.


Elämä rullaa, se on yllätyksetöntä, mutta kukapa niitä yllätyksiä enää tässä iässä kaipaisi. On niitä elämässä ollut ihan tarpeeksi. Sellaisia tavallisia. Raskausmyrkytyksiä, keskenmenoja, konkurssi 90-luvulla, silloin meni kaikki, mutta niin meni monelta muultakin, nyt asutaan kaupungin vuokrakaksiossa, miehelle tuli infarkti, se selvisi, isä ei, äidillä Parkinsson, mutta sekin on jo kuollut, veljen vei viina, kaikesta on selvitty, eletty eteenpäin, mitä sitä muuta voi kuin aloittaa aina alusta, sieltä mistä kiinni saa, ja nyt ovat asiat niin hyvin. On tämä työ, ei kummoinen, mutta ihan varmasti se on ja pysyy, ei mene alta. Mies eläkkeellä, lapset omillaan, vanhukset haudattu. On vain koira, mies ja minä, tavallinen yllätyksetön arki.


Tässä nyt eräänlainen yllätys kuitenkin on: alttarin takana makaava pastori Roine. Mitä sille pitäisi tehdä? Vissiin sitä nolottaa, jos herätän. Mutta enhän minä nyt voi teeskennellä että en olisi sitä huomannut. Yskäisen, jos heräisi. Ei herännyt. Pitää nyt vain ajatella, että ei tässä mitään hävettävää ole, tälle on varmaan ihan luonnollinen selitys. Kopautan olkapäästä.
– Öhöm, onko kaikki hyvin?
– Mitä helvettiä?
– Niin, onko kaikki hyvin?
– Paljonko kello on? Mikä päivä? Ei kai sunnuntai?
Pastori könyää istualleen, kiskoo kiristävät liperit kaulaltaan.
– Se on maanantai, eilen oli toinen sunnuntai pääsiäisestä. Oletko saanut sairaskohtauksen? Pitäisikö ambulanssi kutsua? Vähintään nyt työterveyteen soittaa.
– Ei. Ei mitään sellaista. En muista, mites minä tässä. Taisin väsähtää.
Pastori näyttää pöllämystyneeltä, jää istumaan, nojaa alttaripöytään, pyyhkii hikeä otsaltaan, sukii olematonta hiuskuontaloaan, avautuu eilisestä.
– Eilen oli se Hyvän paimenen sunnuntai. Saakeli meni saarna pieleen, sanoin että ei niitä paimenia enää ole, ainakaan hyviä, sähköpaimenia vain, eikä ne välitä kadonneista lampaista, ja on niitä ammattejakin kadonnut, muitakin kuin paimenen, eikä lampaita näe enää teiden varsilla, niitä näkee enää vakuumipakattuna. Saarnajatkoilla tuli seurakuntalaisilta palautetta. Se on yhtä helevettiä, kun sanoo niin tai näin, niin aina joku loukkaantuu, sitten erotaan kirkosta, lähetetään kirkkoherralle sähköpostia ja valituksia seurakuntaneuvostoon. Saakeli puhukaa itse, keksikää itse paremmat jutut. Minä olen näitä samoja lätissyt kohta neljäkymmentä vuotta. Yritäpä itse keksiä joku uusi näkökulma neljäkymmentä kertaa samasta aiheesta. Ei lähe, ei vaan enää lähe!
On mennyt pastorilla tunteisiin, niin sanotusti, vaarallista verenpaineelle tuollainen. Yritän rauhoittaa tilannetta.
– Puhut samat jutut vaan, ei ne mitään huomaa. Tykkäävät kun on tuttua. Tuttu on turvallista. Ei ne mitään uusia näkökulmia halua, luulen.
Mutta vuodatus jatkuu. Paljon on pastorilla sydämellä.
– Entä sitten nämä kaiken maailman syntiset ja niiden ripittäytymiset! En jaksa. Tuonne änkeää papin vastaanotolle kaikki maailman mielenterveystapaukset, hullut ja humalaiset, joita kukaan muu ei hoida, tai ei ainakaan kuuntele. Kun ei enää pääse lääkäriin, eikä sinne ole puhelinta, tänne ne tulee, minulle soittaa ja minun pitää ymmärtää, aina vain ymmärtää, lohduttaa ja armoa tarjota. Mitään muuta ei ole tarjota, vain armoa ja taivasta ja anteeksiantoa. Mutta eihän se niille riitä! Ne tarvitsevat ruokaa, katon pään päälle, hoitoa ja ohjausta, lääkettä, paljon lääkettä, sähkösokkeja ja kuumia kylpyjä. Mutta niitä minulla ei ole, pelkkää pehmopuhetta, lämmintä kättä ja sitä ikuista armoa.
– Jospa se riittää, kun kuuntelee. Ei ne välttämättä muuta kaipaa. Kun saa sanoa sanottavansa. Monella ei ole ketään, kenelle puhua. Radioonkin siksi soittavat ja someen kirjoittavat vihaansa.
– Sen kyllä huomaa. Eikä ne suurimmat syntiset tänne koskaan tule. Ne jotka tuhoavat luonnon, alistavat heikompiaan, ahneet paskat, ei ne tänne tule katumaan. Ne ajaa tuolla Tesloillaan ohituskaistaa, ei ne välitä. Tänne tulevat mummot itkemään sitä, kun rakastavat jotakin lastenlasta enemmän kuin toista tai että kerran sata vuotta sitten pussasivat vierasta miestä juhannuksena tanssilavan takana. Tekisi mieli sanoa niille että menes siitä nyt, tuo on ihan normaalia ja inhimillistä, et sinä siitä helvettiin joudu.
Hetken pastori on hiljaa, tuntuu miettivän, jatkaa sitten, purkautuu kuin Etna.
– Sitten on ne naiset, joille pastori on pakkomielle, seksiobjekti. Tulevat ehtoolliselle, polvistuvat siihen eteen ja avaavat paidan nappinsa niin että kaikki näkyy. Öylätin ottaessaan katsovat silmiin niin kuin makuukamarissa katsotaan, ja minun pitää antaa se leipä ja sanoa ”Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”. Ei niillä naisilla ole mielessä mikään Pyhä, haluavat kokeilla ja koetella minua, rääkätä, sellaista koulukiusaamista, mutta mihin minä voin valittaa ja kenelle? On vaitiolovelvollisuudet ja muut. En minä voi mennä twitteriin ja sanoa että taas kävi se-ja-se ehtoollisella tissit näyttämässä.
– No et voi.
– Niin en voi.
– Pitäiskö sun jutella tästä jollekin?
– Tässähän minä juuri juttelen.
– Aivan. Mutta tarkoitan työterveyshenkilöä, ammattilaista.
– Sinä olet ammattilainen.
– Niin mutta siivouksen, en sielunhoidon.
– Siivousta se on sielunhoitokin. Se se vasta siivousta onkin! On vain nykyisin niin likaisiksi päässeet sielut että ei niihin mikään tolu tepsi. Pitäisi minullekin maksaa likaisen työn lisää. Mistä saisi voimia tähän työhön että jaksaisi?
– Nyt kyllä vähän huvittaa tämä tilanne, anteeksi vaan. Että täällä se pastori makaa kirkon alttarilla ja kyselee minulta, siivoojalta, että mistä sitä voimaa saisi. Eikös se pastori itse sitä yläkerran voimaa muille välitä, että miten on nyt itse jäänyt noin paitsi. Että ihan on sellainen klassinen suutarin lapsella -keissi. Tuolla kirkon ovenpielessä on se esirukouslipas. Mitäs jos pastori kirjoittaa sinne. Sinne ne muutkin huolensa kirjoittavat.
– Höpöhöpö. Sitten sen kappalainen lukee sen ensi sunnuntaina. Arvaa että on minun kirjoittama. Tässä ammatissa tulee sellainen olo kuin taikurin apulaisella. Ei jaksa enää niihin taikatemppuihin uskoa. Silti pitää näytellä että ihan tosissani olen, ihan varmasti näin on asiat. Mistä minä tiedän? Mistä kukaan tietää? Minä mikään Jeesus ole, jumalauta! Kerran sattui olemaan messu aprillipäivänä ja teki niin mieli sanoa saarnan loppuun että ”Aprillia!” Mitähän olisivat tuumineet kirkonpenkissä? Ehkä ne ei edes kuuntele, siinähän se olisi kyllä tullut testatuksi, että kuunteleeko.
– Joskus kuuntelee, joskus ei, joskus uskoo, joskus ei. Semmoista kai se on kaikilla meillä. Mutta minulla on siitä parempi, että ei tarvitse työkseen uskoa. On varmaan raskasta, huomaan.


Pastorin olkapäät ovat lysyssä, kuin iso säkki koko mies. Kaikki maailman murheet harteilla. Jatkaa siitä mihin minä jäin. Omaa yksinäisen miehen saarnaansa itselleen.
– Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että jos myy Ladoja, pitää uskoa että se on hyvä auto. Tai jos on poliitikko, pitää uskoa että oma puolue on paras. Lääkärin on uskottava että lääke auttaa. Sotilaan on uskottava että on ihan oikein tappaa. Että ei se siinä eroa maallisesta. Pakko se on viime kädessä jokaisen uskoa siihen mitä tekee.


Kirkon kello lyö kahdeksan kertaa. Jäämme kuuntelemaan. Ihan kuin merkiksi meille, että keskustelu on päättynyt, kaikki sanottu. Ojennan pastorille käden, kiskaisen jaloilleen.
– Mitäs jos laitetaan kahvit porisemaan? Suntio tulee kohta ja avaa kirkon. Juodaan sitten yhdessä sakastissa kahvit ja minä tilaan pastorille taksin. Varmaan se on jo vaimokin huolissaan, että mihin pastori on joutunut, kun ei ole tullut yöksi kotiin. Sehän on nyt kuitenkin maanantai ja vapaapäivä pastorilla, ilo irti siitä nyt sitten vaan!

Normaali

Pinssi

Kiireistä aikaa tämä kevät. Ihan ihmetyttää että ollaan vasta toukokuun alussa. Tapahtumia on ollut sen verran tiheään. Monenlaista konserttia, monenlaista juhlintaa, töitä, palaveria, pihahommia. ”Rouvan pitäisi nyt vähän rauhoittua”, lääkäri Muhammedin sanoja hoen itselleni lääkkeeksi. Ai, nyt muistinkin että en ole ottanut vielä verenpainelääkettä, menenkin ottamaan sen ensin ja jatkan sitten.

Viime perjantaina oli serkkutyttö Ruotsista kylässä. Hän oli työreissulla, tehnyt isot kaupat ja asiaa sekä jälleennäkemistämme piti tietenkin juhlistaa. Koska serkulla oli ollut pitkä päivä, hän oli lähtenyt kotoaan jo aamuneljältä, päivän mittaan oli ollut liikeneuvotteluja, tullessaan hän sanoi että voi nukahtaa milloin tahansa. Sovimme että ollaan meillä vain, laitan ruokaa, nostetaan jalat pöydälle ja jutellaan, ollaan ihan rennosti. Oltiin rennosti yhteen asti yöllä!

Ja heti seuraava päivä oli meidän 28. hääpäivä. Parhaat jutut syntyvät yleensä siten että niitä ei liiaksi suunnittele. Jos yrittää varmistaa hauskan, tekee liian tarkat aikataulut ja suunnitelmat ja sitten ei jää tilaa sattumalle. Sattumalle pitää jättää aina mahdollisuus.

Oli sellainen olo, että ei jaksa istua ravintolapöydässä syömässä pitkän kaavan mukaan selkä jäykkänä ja pikkurilli pystyssä. Päätimme lähteä kaupungille, käydä Design-museon näyttelyssä ja jatkaa siitä jonnekin. Päädyimme Bardot-ravintolan baariin Kluuvikadulle. Jälkeen päin totesimme että olimme kävelleet Pohjois-Esplanadilla kenties juuri samoihin aikoihin kuin se mies, joka ajoi autonsa päin toisia autoja ja aiheutti vaaratilanteen.

Bardot-ravintolan baaria ei moni tiedä tai huomaa. Se sijaitsee ravintolan jatkeena, mutta sille on oma ovi. Baari on hyvin pieni, ehkä 20 neliötä, tuskin sitäkään. Ja se oli tyhjä! Ihanan ranskalainen tunnelma. Katto täynnä ilmapalloja! Isutimme parhaille paikoille ikkunapöytään ja tilasimme skumpat. Istuimme niillä sijoilla koko iltapäivän tilaten lisää skumppaa ja kun nälkä tuli, kysyimme voisiko baariin tilata jotakin pientä. Tilasimme croque monsieurit ja parmesanranskalaiset. Croque monsieur on ranskalainen lämmin leipä, väliin tulee juustoa ja kinkkua ja sinappia, kaiketi, en tiedä mikä sen salaisuus, mutta tykkään siitä paljon. Olen sellainen leivän puputtaja, voisin elää pelkillä leivillä. Loppuun tilasimme vielä minulle kahvin ja konjakin, mies otti bloody maryn.

Hyppäsimme ratikkaan ja ajoimme kotiin. Poika oli kotona ja olimme sopineet tekevämme espanjalaisia curroja vapun kunniaksi. Koskaan ennen ei oltu niitä tehty. Poika oli bongannut reseptin Hesarista. Olipa jännä tapa tehdä taikina, siihen ei tule lainkaan hiivaa eikä leivinjauhetta, ja taikina tehdään alussa kattilassa liedellä. Ohjeen mukaan taikinaan tulee sitruunankuorta, me laitettiin myös kardemummaa. Sitruuna raikastaa leivoksen, kylläpä niistä tulikin hyviä! Parempia ja raikkaampia kuin munkit, ja kokokin on mukavan pieni. Currot jatkoon! Näitä voisi syödä myös äitienpäivänä, vinkvink.

Ajoissa nukkumaan, koska seuraavana aamuna menin töihin kahdeksaksi. Työvuoron päätyttyä kotiin juhlimaan vappua. Ei ollut erityisesti tarkoitus juhlia, mutta kun nyt oli skumppapullo kylmässä niin kannattihan se poksauttaa. Lopulta päädyimme tanssimaan discoa. Kuuntelimme youtubesta vanhoja discohittejä BeeGee’tä, Bonnie Tyleria, Baccaraa ja tanssimme kaksin. Tuli ihan sellainen olo että pitää kyllä joskus mennä tutustumaan niihin +50 discoihin. Discotanssi on mahtavaa, voi itse kehitellä omat askeleet ja kuviot, ei voi mennä pieleen.

Mutta kaikkein paras tapahtuma viime viikolta on se että poika sai ajokortin! Olin siitä niin iloinen, se on minusta jopa parempaa kuin ylioppilaaksi tulo. Se merkitsee niin paljon käytännön elämässä, ja tuo tuntee vapaudesta ja riippumattomuudesta ja pärjäämisestä.

Nykyisin autokoulu on kyllä aika erilaista kuin ennen. Ajotunteja on oudon vähän, ja moni joutuu uusimaan ajokokeen monta kertaa. Kyselin perhepiirissä muiden kokemuksia, ennätys on että ajokoe oli mennyt läpi vasta viidennellä kerralla. Joten suhtauduin vähän epäillen, menisikö läpi toisella kertaa, mutta onneksi en epäilyjäni näyttänyt, läpi meni!

On hieno tunne istua auton kyydissä, kun oma poika ajaa. Äitienpäivätoiveeni onkin autoajelu. En halua taaskaan istua pönöttämään ravintolaan, haluan eväsleivät, kahvia termariin ja autoretkelle.

Ai, yksi hauska juttu meinasi unohtua! Meillä oli töissä palaveri koskien kesän työvuoroja sekä ryhmäkehityskeskustelu. Kesken kaiken pomoni, joka pitää kaikesta pönötyksestä ja seremoniallisesta, käski meidät riviin ja aloitti puheen. Minulle! Sain kirkkoneuvoston myöntämän tunnustuksen kymmenvuotisesta palveluksesta seurakunnan palveluksessa. Totaalinen yllätys. Varsinkin kun tämä merkkipaalu tuli saavutetuksi jo syksyllä. Kävimme silloin esihenkilöideni kanssa syömässä ja sain lahjaksi taskulampun. Luulin että se oli siinä. Mutta nyt sain siis tämän kehystetyn plakaatin seinälle ja pronssipinssin rintapieleen. Puheen jälkeen sanoin tekeväni kuin Maria, painavan kaiken mitä kuulin sydämeeni ja tutkiskelen sitä sitten itsekseni. On se merkillistä, miten iloiseksi ihminen tulee pinssistä ja kehystetystä plakaatista. Mutta ehkä se ei olekaan se se juttu, mikä mieltä lämmittää. Vaan se että olen tosiaan jos kymmenen vuotta ollut samassa paikassa töissä. Vielä ehdin toisen mokoman.

Sitten saan hopeisen pinssin.

Normaali