Ei tullut Qucci-mummo, tuli valemummo

Joukon, 6v, päiväkodissa oli tilaisuus isovanhemmille ja lapsen lähimmäisille. Koska Joukon isovanhemmat asuvat Satakunnassa ja Keski-Suomessa, sain kunnian päästä mukaan erikoisaamuun.

Vaikutti siltä, että kaikki muut osallistujat olivat isovanhempia, joten solahdin sujuvasti valemummon rooliini. Itse asiassa otin siitä kaiken irti, kun tajusin, että ehkä tämä tulee olemaan ainut kokemukseni mummoudesta. Enhän voi tietää, perustaako oma poika (16v.) ikinä perhettä, ja jos perustaa, minkä ikäisenä se tapahtuu? Olenko silloin edes olemassa?

Voi ola että tämä tunti valemummona tulee olemaan ainoa mummous, jonka saan kokea.

Puhutaan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, mutta isovanhemmuus ei ole vapaaehtoista. Sitä joko saa olla isovanhempi, tai sitten ei saa olla.

Voi miten suloisia he olivatkaan! Lapsien, vieraidenkin, kanssa on ihana keskustella. He ovat niin avoimia ja valmiita keskustelulle, vailla aikuisten ennakkoasenteita. Pelasimme hetken Unoa yhdessä jonkun ventovieraan papan, tämän lapsenlapsen ja erään päiväkodin pojan kanssa, joka kertoi hänen isänsä asuvan Abu Dhabissa.

Tilaisuuden aluksi tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa, lapset istuivat matoilla lattialla ja me huoneen toisella puolella jakkaroilla.

Joillakin tukka letitettynä, toisella sekaisin kuin Boris Johnssonilla. Kirkkaat, uteliaat katseet. Sukat makkaralla. Elämä edessä.

Ohjelmanumerona oli  lauluesitysten lisäksi äänitunneli. Lapset asettautuivat käytävän reunalle, sen molemmin puolin, ja tekivät eri tavoin ja välinein ääniä. Me kuljimme silmät kiinni äänitunnelin läpi aistien. Lopuksi oli yhteinen aamupala.

Mummopäivä jatkui omalta osaltani kansalaisopiston pilates-tunnilla, joka sekin koostuu eläkeläisistä. Joten pystyin jatkamaan mielikuvitusleikkiäni.

Täydellistin mummopäivän virkkaamalla myssyä. Kylläpä on ihanaa olla mummo! Jos ei oikea, niin mielikuvitusmummo, edes.

Kaikille isovanhemmuus ei tule osaksi omaa elämänkaarta. Omia lapsia ei ole, tai he eivät perusta perhettä. Onneksi halutessaan voi olla tärkeä ja läheinen aikuinen muille lapsille.

Olen kuullut, että perheetön ja eläkkeellä oleva Helsingin entinen piispa toimii päiväkotimummona. Käy auttamassa lasten pukemisessa, pitää sylissä, lukee kirjoja, pelaa pelejä ja leikkii ihan tavallisena Irja-mummona. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, he ottavat sinut sellaisena kuin olet.  Voi vain kuvitella, miten tärkeältä sellainen voi tuntua entisestä piispasta,  joka varmasti on saanut kohdata ammattinsa takia paljon ennakkoluuloja, pokkurointia, jopa pelkoa. Lapsille hän on vain ihan tavallinen Irja-mummo.

Sanotaan että ihmisen paras kaveri on koira, mutta ehkä se oikeasti on lapsi.

Tai mummo.

Ps. Olemme lähdössä Tampereelle mökkinaapurin 75-vuotissyntymäpäiville. Hänkin valemummo, ei omia lapsia. Etsin sopivaa onnittelurunoa korttiin. Löysin tämän, Kyllikki Villan:

Vanhuus
voiko se olla näin hupsu ja kevyt
juokaamme samppanjaa
Tukekaa te nuoret
kun horjumme
Vaalikaamme hyviä ajatuksia
Ja jos pahoja tulee mieleen
silloin, sanoo Dalai Lama
on syytä vaihtaa näkökulmaa.

 

Gucci-mummo

Käyn katsomassa Gucci-mummoa kahvilassa.

Hänen täytyy olla ainakin kahdeksankymmentä. Päivettyneet, meikittömät kasvot syvien uurteiden peitossa. Hampaat ovat kyllä ihmeen hyvät, ehkä ne on tekarit.

Mummo on puettu päästä varpaisiin värikkäisiin ja multikuosisiin Guccin vaatteisiin. Päässä hänellä on virkattu patamyssy. Meinaan virkata itselleni samanlaisen, mutta värien ja kuvioiden suhteen tuskin uskallan olla yhtä rohkea kuin kahvilan mummo. Ehkä päädyn hillittyyn mustaan. Otan salaa kuvan Gucci-mummosta että voin kysyä lankakaupan myyjältä, miten myssy kannattaa virkata.

Gucci-mummo on vakiopaikallaan sivulla seitsemän kahvilan British Voquen helmikuun numerossa. Tyrmäävän tyylikäs mummo. Olen käynyt jo kolmesti katsomassa.

Ehkä minullakin on tulevaisuus mummomallina kolmenkymmenen vuoden päästä! Eräs mainostoimistoaikainen tuttavuus on pappamallina. Hänen naamansa näkyy usein mainoskuvissa. Upea harmaa hipsteriparta ja pitkä kiharainen tukka. Kyllä niillä kelpaa mallina olla. Hän ei kyllä ole kahdeksankymppinen, mutta eläkkeellä kuitenkin.

Omassa mallinurassa on vain yksi iso mutta. En osaa olla kuvattavana. Jäykistyn kuin Lootin vaimo. Olikos se Lootin vaimo, joka jäykistyi suolapatsaaksi kun kääntyi katsomaan taakseen, vai mikä pensaspalo siinä olikaan? Mitenkäs tämä asia on päässyt unohtumaan. En jaksa googlata miten se meni, tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.

Nykylapset ja nuoret osaavat olla kuvattavina. Itse olen jäykistelysukupolvea.

Käytiin viime vuonna miehen kanssa valokuvassa merkkipäivän kunniaksi. Kun serkku näki kuvan, hän kommentoi että ollaan siinä niin kuin rikolliset. Ja totta onkin! Näytämme kuvassa ihan samalta kuin Isontalon Antti ja Rannanjärvi kahleet jalassa.

Ei näillä taidoilla valokuvamalliksi ryhdytä. Pitäisi mennä hypnotisoitavaksi tai jollekin eläkeläismallikurssille. Järjestetäänköhän sellaisia?

Veljentyttö kuvasi osuvasti ongelman ytimen: häpeä katseen kohteena olemisesta. Se se on. Jostain syystä on vaikea olla toisen katseen kohteena. Ei ole rohkeutta siihen. Jotenkin siitä häpeästä pitäisi päästä yli, että voisi saavuttaa mummomallin uran.

Wanna-be mummomalli.

Olen citymaalainen

Uusimassa Maalla-lehdessä oli pieni artikkeli aiheesta Citymaalainen. Tunnistin termistä oitis itseni! Se minä olen. Vähintäänkin toinen jalka on tukevasti maaseudulla – ja pää. Menettäisin järkeni, jos en saisi välillä olla maaseudun rauhassa.

Viimeksi viime viikonloppuna asia tuli todistetuksi. Tänä talvena maaseutuasuminen on jäänyt kiusallisen vähäiseksi, syypäinä teini ja miehen selkäleikkausjono. Olenkin ollut harvinaisen apea ja masentunut ja saamaton ja huono ihminen kaikin tavoin.

Sunnuntaina sitten lähdettiin katsomaan oliko lauantainen hirmumyrsky tehnyt tuhojaan pellonreunamökkerössä. Ei onneksi ollut. Yksi kuusi oli mennyt poikki, mutta ei ihan pihapiiristä.

Rupesin haravoimaan ja keräämään risuja pihalta. Ai että teki hyvää! Hymy palasi kasvoille, elämä tuntui jälleen toiveikkaalta ja elämisen arvoiselta.

Tulin siihen tulokseen että tämä pellonreunamökki on oikea pikkueliöiden lemmenpesä. Siellä on nimittäin niin paljon risukasoja ja haravointijätettä, juuri sellaisia paikkoja, missä pieneliöt, hyönteiset sun muut tarvitsevat. Ja niiden elinolosuhteista pitää olla huolissaan. Jos maailmasta katoaa hyönteiset, loppuu ruoka. Hyönteiset levittävät kasvien siitepölyä, ilman niitä meillä ei ole marjoja, hunajaa, kukkivia kasveja.

Se että pihapiirissä on niin paljon risukasoja johtuu oikeastaan siitä, että siellä metsän siimeksessä, heti pihapiirin vieressä on muinaisia juoksuhautoja. Ne ovat varsin käteviä kaiken piharoskan, vanhojen lehtien ja risujen keräyspaikkoja. Sinne uppoaa loppumattomiin lehdet, risut sun muut. Ja eliöillä on missä asua.

Viime kesinä olen myös leikannut kitsaasti nurmikkoa. Tai voiko sitä edes nurmikoksi sanoa, sammalikkoa pikemminkin. Mutta kasvaa siellä kukkiakin. Olen antanut niiden kasvaa ja kukkia. En minä siellä mitään krokettia pelaa, että tarvitsisin tasaisen, vihreän nurmikon. Röntsäpiha on parempi.

Googlasin lisätietoa citymaalaisuudesta. Se on juuri meidän keski-ikäisten juttu, ja siihen johtaa useat eri syyt. Halu nauttia luonnosta, kaupunkielämisen kalleus, etätyöt, luova työ, digitalisoituminen muun muassa.

Moni asia on maaseudulla huomattavasti halvempaa kuin kaupungissa johtuen vuokratasosta. Juuri vähän aikaa sitten katsoin, paljonko kuukausikortti ryhmäliikuntaan maksaa omalla maaseutupaikkakunnalla versus Helsingissä. 55€ vs 95€. Kahvin ja vastaleivotun pullan saa yleensä vitosella, Helsingissä pelkkä kahvi voi maksaa neljä euroa. Puhumattakaan sitten eri alojen erikoispalvelut, kuten verhoilijat, kampaajat, ompelijat yms. Maalla on halvempaa, usein myös parempaa. Ehkä poikkeuksena ravintolat. Hyvää ravintolaruokaa on vaikeampi löytää maaseudulta, tahtoo usein olla vähän raskastekoista sorttia. Toisaalta paras kasvishampurilainen mitä tiedän myydään maaseudulla –Heikinkarin Ranthuoneella Kustavintien varrella Taivassalon ja Kustavin puolivälissä. Ei saa Helsingistä niin hyvää. Ja kaikki muukin on siellä spessuhyvää.

Janakkalan kunta on ryhtynyt ensimmäisenä kuntana edistämään citymaalaisuutta. Ihmisellä voi olla useampi kotikunta. Tai siis pitäisi voida olla. Citymaalaisuudessa voi olla myös vastaus monen pienen paikkakunnan väestöongelmiin.

Puolikaskin asukas on parempi kuin ei mitään.

Voimavaate. Vaate, missä olen enemmän minä.

Muistan kun äitivainaa ei enää muistanut, mitä hänellä oli vaatekaapissa. Eikä hän vielä silloin ollut muistisairas. Keski-ikäinen vain, niin kuin minä nyt.

Vähän samaa ongelmaa olen huomannut itsessäni. Vaatekaappia penkoessani huomaan monta kertaa ajattelevani ”ai tämäkin minulla on”.

En muistanutkaan ostaneeni pantterikuvioissa frillareunukisista hametta, joka jäi kaappiin odottamaan että vyötäröltä katoaisi sentti tai pari. Ja silkkinen bikerpusakka, sekin on unohtunut rekkiin, vaikka oli joskus lempivaate. Mutta onkos siitä jo kymmenen vuotta? Hyvänen aika.

Ehkä syy unohdukseen on yksinkertaisesti se että avaan vaatekaappia liian harvoin. Minulla on tapana säilyttää lempivaatteita henkarissa makuuhuoneen peilissä roikkumassa tai tuolilla. Siitä pistän samat vaatteet aina uudelleen päälleni. Vaatekaapin avaan vain ottaakseni puhtaat alusvaatteet ja sukat.

Faktisesti ihmisen ei kai tarvitsisi ostaa uusia vaatteita neljänkympin jälkeen. Kyllä siihen mennessä kaikki tarpeellinen luulisi jo kaapissa olevan. Jos vain itse pysyisi samassa koossa. Mutta kun muhkurat alkavat vaihtaa paikkaa, entiset eivät enää sovi.

Joillakin on oma vakiintunut tyylinsä. Eräs rakas ystäväni pukeutuu aina samoin, asukokonaisuus muodostuu mustista leggingseistä ja eripituisista paitakerroksista harmaan, mustan ja valkoisen sävyissä. En voisi kuvitella häntä mekossa, en edes farkuissa, saati jakkupuvussa. Hänen olemuksensa on nuorekas ja sporttinen, kaikkea muuta kuin tätimäinen, vaikka puoliväli on ylitetty.

Omaa tyyliäni en osaa määritellä, ehkä sitä ei ole. Yhdistävin tekijä lienee vaatteiden mukavuus, jonkinlainen boheemisuus ja tykkään hauskoista elementeistä vaatteissa. Joskus vähän liiankin hauskoista. Viime kesänä ostin itselleni paidan, jossa on pieni tyllihelma ja etumuksessa teksti ”Madame Chic”. On jäänyt kaapiin, sen verran hauska on.

Haluan päivittää tyyliäni, olla pukeutunut ikääni sopivalla tavalla, mutta en tätimäisesti. Esimerkiksi vartalonmyötäisyydestä on ollut pakko luopua, muhkurat on piilotettava. Haluan löytää oman 20-luvun tyylini. Luulen että tänä viikonloppuna löysin. Minna20. The Dame olkoon tyylini nimi.

Olin elokuvan jälkeen menossa jumppaan, tunnin alkuun oli vielä reilusti aikaa, joten poikkesin matkan varrella kauppaan, joka myy nuorten suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita. Vaatteet on valmistettu ekologisesti, käyttäen hyväksi vaateteollisuuden ylijäämäkankaita. Löysin aivan ihanan mekon, etumuksessa rouvarusetti, helma hulmuava, ohutta viskoosia. Ihan minun näköiseni! Miten ihanaa onkaan löytää vaatteita, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisi tehty juuri minua ajatellen!

Suunnittelijan persoonallinen tyyli ihastutti. Kotona googlasin hänestä lisätietoa. Instagrammista huomasin, että suunnittelija olisi seuraavana päivänä samaisessa liikkeessä, tuotteista saisi – 20% alennusta, ja tarjolla olisi skumppaa. Täydellistä. Sinne!

Ostin vielä toisen mekon, silkkisen. Sekin on valmistettu ylijäämäkankaasta, made in Finland. Mekko päällä minusta tuntuu kuin olisin The Dame, kaikkivoipa ja kaikki hyvin. Se mekko päällä en voisi ikinä epäonnistua missään. Se mekko päällä kaikki epävarmuus katoaa. Se mekko päällä korvissani humisisi ikuisesti  Abban The winner takes it all! Se mekko päällä minusta tuntuisi siltä kuin skumppa poreilisi päässäni aina.

Vaate, missä tuntuu siltä että kaikki on hyvin. Vaate, missä itsetunto kasvaa. Vaate, missä minä olen enemmän minä. Voiko vaatteelta enempää toivoa?

Ps. Näitä ihania vaatteita suunnittelee Miia Halmesmaa. Bless you! Vaatteita voi myös ostaa verkkokauppa Weecosista. Tämä ei ole mainos. Tämä on pyyteetöntä & arvostavaa, puhdasta ihailua.

 

 

 

 

 

 

Minän paremmuuden optinen harha

Minulla on ystävä, joka matkustaa paljon. Siis todella paljon. Kerran kuussa Tukholman risteilyllä, kaksi-kolme kaupunkimatkaa per vuodenaika Keski-Euroopassa, sekä perheen kanssa ulkomaan rantalomilla loma-aikoina. Välillä pieni greta nostaa minussa päätään, ja minun tekee mieli kysyä, vaivaako häntä oma hiilijalanjälki ja ilmastonmuutos. En ole kysynyt.

Sillä mikä minä olen kysymään!

Sama ystäväni ostaa vaatteensa kirpputoreilta, kävelee mieluiten, ei aja autoa, pitää kodin lämpötilan alhaisena, sammuttaa valot aina kun lähtee huoneesta, ennen hän kävi jopa vessassa heti lapsen vessakäynnin perään, että pönttö tarvitsi vetää vain kerran. Veikkaan että ruokahävikki on olematon, hän syö mielellään naapurinkin lautasen tyhjäksi. Joten todellakin, minulla ei ole mitään sanomista hänen matkustelustaan.

Nykyajan ongelmat – ilmastonmuutos ja epidemiat – ovat siinä mielessä ikäviä, että ne aiheuttavat vertailua ja kyräilyä. Miten minä ”uhraudun” ja miten vähän muut vastaavasti tekevät. Miksi tuo toinen pääsee vähemmällä? Tai ei välitä ”yhtään”? Miten tyhmiä ”muut” ovat. Ettäs kehtaavat! Oma päänsisäinen vertailu aiheuttaa vihaa, siitä seuraa vihapuhetta ja lopulta, pahimmassa tapauksessa tekoja.

Tein lyhyen hiihtolomaturneen kotimaassa yhdessä pojan kanssa. Laskettelukeskuksen hotellin aamupalalla oli kova tohina, flunssakausi pahimillaan. Influenssaepidemian ennustetaan puhkeavan maaliskuussa. Eipä ihme, ihmiset lomailevat ja levittävät pöpöjään matkatessaan. Hotellin aamiaispöydän alkupäähän olikin laitettu käsidesitörpöt.

Mutta törppöjä oli muuallakin. Mm. omassa aamiaispöydässä. Siihen istahti lapsiperhe,  äidillä tuntui olevan aikamoinen flunssa. Ensi töikseen rouva nojasi pöydän päälle kyynärvarret pöydällä niistää töräyttämään. Vartalo ei nähtävästi taipunut sen vertaa että olisi voinut niistää takavasemmalle. Niistettyään rouva rutisti käytetyn nessun ruokapöydälle ja jätti siihen. Tuijotin paperinpalaa kuin metrin mittaista koronavirusta.

Kävin pitkän keskustelun itseni kanssa, sanonko jotakin. Ja jos, niin mitä ja miten. En halunnut alkaa päivääni riidalla, enkä tiedä, olisinko osannut sanoa sanottavani niin että toinen ei loukkaantuisi. Vähintäänkin oma teini olisi ollut nolona. Olin siis hiljaa.

Rouva ohjeisti omaa lastaan pitämään haarukkaa lautasella. Sitä ei saa laskea pöydälle, kun pöydällä voi olla vaikka mitä pöpöjä. Niinpä.

Kun rouva lähti hakemaan buffetista itselleen ruokaa, hän lähtiessään rutisti saman käytetyn nessun kouraansa, aivan kuin varmistaakseen että käteen varmasti tulevat kaikki mahdolliset pöpöt ja niitä voi viedä kattaukseen.

Mietin buddhaa, meditaatioita, avemariaa ja pyhämeitää. Hengittelin syviä palleahengityksiä. Sain kuin sainkin pidettyä mieleni aisoissa. Tai ehkä en. Mieleni kiehui, mutta ulkoisesti olin tyyni.

Ennen vanhaan televisiosta tuli tietoiskuja. Niiden tunnuksessa käsi avautui, kämmenestä nousi liekki, ja sen jälkeen tuli valistusvideo. Milloin mistäkin. Ei saa mennä heikoille jäille. Ja jos menee ja uppoaa, miten päästään ylös. Ynnä muuta vastaavaa.

Kannattaisi ottaa valistusvideot taas käyttöön. Aiheita kyllä olisi.

Niin kuin käsihygienia tai rokotusten tarpeellisuus tai kuinka välttyä huijareilta. Tai että suihkuun PITÄÄ  mennä ja peseytyä kunnolla ennen kun menee yleiseen uima-altaaseen. Vihapuhe. Rattiraivo. Ehkä pari meditaatioharjoitustakin olisi paikallaan opettamaan mielentyyneyttä  ja -hallintaa.

Muut ovat kuitenkin, joka tapauksessa, toisenlaisia ihmisiä kuin minä. He ajattelevat, toimivat ja tekevät asioita toisin. Jättävät nessuja ruokapöydälle, saakeli. Mutta ehkä jossakin toisessa asiassa toimivat paremmin kuin minä. Mistä minä tiedän. Mikä minä olen sanomaan, kumpi voittaa, karhu vai leijona. Mikä minä olen vastaamaan?
Multa luvut jäi kesken aikanaan.
Anna minulle armahduksesi!

 

 

 

 

 

 

 

 

Kotihäpeä ja stailaussuomettuminen

Päivän Hesarissa (to 20.2) oli artikkeli kotihäpeästä. Oma koti ja sen sisustusratkaisut saattavat aiheuttaa noloutta, kun katselee sisustuslehtien ja -bloggaajien koteja. Niissä kuvissa kaikki epämääräisyydet on karsittu, keittiön kiiltävillä, pölyttömillä pinnoilla on kauniisti aseteltuna muutama sisustukseen sopiva kirsikkatomaatti ja tuuhea basilika.

Se oma puoliksi riivitty ja nuhjaantunut basilika, sitä ei ole missään. Omaan kotiin ei kehdata kutsua vieraita, kun se on niin nolo.

Sisustuskuvia katsellessa tulee tunne, kuinka toisten elämä on kaikin puolin hallinnassa. Stailatuissa kodeissa pidetään hillityn viimeisteltyjä illanviettoja ystäville. Niissä illanvietoissa nautitaan kohtuudella ipa-oluita ja luomuviinejä, jotka tarjoillaan pulloista tai erityisistä dekantointikarahveista– ei herrantähden pahvilaatikoista! ja syödään avokadopastaa. Ei sittenkään sitä, sehän on jo ihan last season, nyt syödään…en tiedä, mitä nyt syödään… vegaaniplatteria, ehkä.

Pitkähiuksiset, tuuheatukkaiset naiset ja parrakkaat hipsterimiehet keskustelevat stailattujen kotien stailatuissa illanvietoissa lennokkaasti ja kiistoja vältellen ajankohtaisista aiheista, trendikkäistä matkakohteista, kulttuurielämyksistä ja ekstriimeistä urheilusuorituksistaan. Ja jälkikasvunsa ilmiömäisistä harrastussuorituksista.

Sen pituinen se. He elävät elämänsä onnellisina loppuun asti sisustusblogin sivuilla.

Ja jos päättävät kuitenkin erota, tapahtuu se kauniisti, ja pian voidaankin esitellä uusi, entistä isompi perhe, entistä isommassa, mutta yhtä tyylikkäästi stailatussa kodissa, missä uusioperhe elää sopuisasti ja kerääntyy uudella kokoonpanolla perhejouluihin entistä isomman pöydän ääreen. Uudet mummot ja papat tykkäävät toisistaan. Kaikki osallistuvat Afrikan tähteen, ja uusioperheen uusin pienin saa voittaa. Elämä jatkuu onnellisena niin kuin Barbilla ja Kenillä kotileikissä ennen vanhaan.

En pidä sisustustrendeistä. Kotia ei pitäisi koskaan muokata jonkun trendin mukaisesti. Siitä aiheutuu vain se, että kohta koti näyttää vanhanaikaiselta ja se pitää uusia, seinät maalata taas uudelleen, keittiön kaapit vaihtaa.

Kannatan sisutuksessa persoonallisuutta, ja kodin hengen kunnioittamista, historiaa ja monikerroksisuutta. On miellyttävää vierailla erilaisissa kodeissa, jotka ilmentävät asujaansa. Sisutuslehtien stailatut asunnot ovat persoonattomia, niissä voisi asua kuka vain tai ei kukaan. Ne eivät kerro mitään asukkaistaan. Samat muodikkaat keittiöntuolit, samat lamput, samat sohvat. Samaa valkeutta, tai mitä milloinkin muotia sattuu olemaan.

Oma sisustusesikuvani ja innoittajani on kaksitoista vuotta sitten syöpään kuollut ystäväni Z. Hänellä oli aivan poikkeuksellinen esteettinen silmä. Hän osasi tehdä omat miljöönsä sekä toimiviksi että esteettisesti kauniiksi. Monet ratkaisut olivat yllätyksellisiä, eivätkä seuranneet vallitsevia yleisiä trendejä. Hän osasi yhdistää värejä ja kuoseja yllätyksellisellä tavalla. Joskus sanoin että hänen pitäisi olla oikeasti sisustusarkkitehti, eikä ad. Mutta hänen mielestään se olisi ollut liian helppoa, siinä ei ollut haastetta.

Muistan, kuinka Z:n huvilan ison salin seinänvieret olivat täynnä vanhoja sivustavedettäviä puusohvia täynnä erikuosisia tyynyjä, torkkupeittoja ja patjoja, ja miten kiva oli että jokaiselle löytyi sieltä oma paikka vetäytyä lepäämään ruuan päälle kuuntelemaan sateen ropinaa,  juttelu jatkui ison salin läpi, oltiin yhdessä ja erikseen.

Z sisusti loppuun asti. Viimeisinä elinkuukausinaan hänen huolenaan olivat huvilan ikkunalamput. Voimat alkoivat jo ehtyä, autoin teettämään halutunlaiset lampunvarjostimet. Enää en muista, ehtivätkö lampunvarjostimet valmistua ajoissa, ehtikö Z ne nähdä, mutta ainakin ne tehtiin.

Z suunnitteli, josko he vielä kerran muuttaisivat, remontoisivat uuden asunnon. Uusi mielenkiintoinen myytävä asunto oli jo katsottuna Merikadulta. Se sijaitsi vanhassa kerrostalossa. Z idea oli että siinä olisi ollut erilliset ”vetäytymishuoneet” miehille ja naisille. Ruokasalin vastakkaisissa päädyissä olisi ollut naisille oma salonki, ja vastapäätä miesten sikari- & kirjastohuone. Se suunnitelma jäi vain suunnitelmaksi, mutta toimi varmasti myös mielen pakoreittinä pois kivuista ja kuolemasta.

Kun Z kuoli, kirjoitin kukkalaitteeseen ”Edelläkävijät menevät ensin.” Hän oli todellinen edelläkävijä. Z kuoltua me ystävät saimme hakea jotakin muistoksi. Minulla on pieni käärmeennahkalaukku, johon Z on yhdistänyt ison rottinkikahvan. Outo ilmestys. En tiedä, voi olla muotiakin jo nyt. Pitänee ottaa käyttöön.

Tämän päivän Hesarissa mielipidesivulla oli myös lukijan kirjoitus kuolinsiivouksesta. Kirjoittajan mielestä olisi kauhistus, jos kodista pitäisi siivota pois muistot. Voi olla että viime peleissä elämä kutistuu kotiin. Silloin esineet menneisyydestä voivat tuoda lohtua ja muistoja. Ymmärrän hyvin kirjoittajan ajatuksen.

Silti kannatan kuolinsiivousta siinä mielessä, että kaiken maailman roinaa ei kannata jäädä jemmailemaan vinttikomeroihin, kellarikomeroihin ja vuokrattaviin varastoihin. Nykyihmisellä on niin paljon tavaraa, että ne eivät mahdu edes taloyhtiön varastotiloihin, lisää varastotilaa vuokrataan varastofirmoilta.

Sikäli hieman ristiriitaista (mutta elämähän on ristiriitaista), että vaikka en kannata sisustuslehtikoteja, on meidänkin koti on pari kertaa sellaisessa julkaisussa ollut. Mutta ehkäpä enemmän esimerkkinä boheemeista ratkaisuista kuin vallitsevista trendeistä. Mutta kyllä nekin näkymät on stailattu, eivätkä tyystin vastaa todellisuutta. Meidän ruokasalin lipaston päällä on jättikokoinen kultainen Leninin pää. Löysimme sen kirpparilta joskus NL:n romahtamisen jälkeen. Ostettiin kuriositeetiksi, ja siinä on nököttänyt kaikki nämä vuodet. Jouluna Leninille laitetaan tonttulakki ja vappuna ylioppilaslakki. Sisustustoimittaja, joka juttua teki, oli sitä mieltä, että Gloria Kodin lukijat eivät pidä Leninistä, niinpä patsas kannettiin kuvausten ajaksi pois.

Lenin stailattiin pois. Olisiko tämä sitten eräänlaista stailaussuomettumista?

 

 

 

Kallista on hiihtäjän hiihdellä huonoja latuja

Yhdellä tapaa ajateltuna olen käyttänyt erityisen paljon rahaa liikuntaan. Yllättävää kyllä.

Markka-aikaan olin hyväpalkkaisessa työssä, työpaikka tuki liikuntaharrastusta ja naapurissa oli kuntosali. Ostin reteästi kausikortin. Kävin kaksi kertaa. Vieläkin kuumottaa ajatella, mitä ne kaksi kuntosalikertaa maksoivat? Ehkä sillä jonkunmoisen etelänmatkan saisi.

Samaa virhettä toistelen, tavallaan. Olen hiihtolomalla pojan kanssa. Perillä hiihdettiin murtomaata 15 kilometriä. Kelit olivat olemattomat, ladut vetiset. Mietin: bensat, ravintolasyömiset, kolme yötä hotellissa yhteensä per 15 kilometriä. Ooh, ei kestä ajatella! Kylläpä oli kalliit ladut! Maailman kalleimmat metrit!

Vuosi sitten hiihtelin Keski-Suomessa vitivalkeilla laduilla, lumitykkyiset kuuset, ympärillä metsän hiljaisuus, harvakseltaan joku toinen. Ne hiihtoluxusmetrit eivät maksaneet mitään, olin siellä muissa asioissa ja hiihtelin huvikseni, kun aikaa jäi. Hiljaiset luxusladut tulivat eteeni sattumalta.

Mitään latua en silti kadu.

Kaikki ladut on hiihdettävä mitä eteen tulee. Joskus saa ilmaiseksi luxusladun, joskus pitää maksaa harmaasta vesikelistä.

Huonokin latu voi opettaa. Huomasin, että pelottavassa alamäessä ei saa katsoa liian kauas eteen, silloin kaatuu. Liian pitkä perspektiivi tuo pelon. Pitää katsoa parin metrin päähän, lähelle. Silloin ei pelota, silloin ei kaadu.

Samoin elämässä. Vaikeissa kohdin ei saa katsoa liian pitkälle, se on pelottavaa. Kannattaa katsoa ja ajatella vain ”parin metrin” päähän. Sen pystyy aina, ja se ei pelota.

 

 

 

 

 

 

Ystävä on kestävä

Ystävyys saattaa olla elämän pisin ihmissuhde. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde, joka on säilynyt koko elämän ja kantanut kaikkien vuosien läpi. Syntymät, kuolemat, erot ja erkaantumiset. Ystävä on pysynyt rinnalla.

Tosin minulla ei niin ole käynyt. Ystäviä on jäänyt matkan varrelle, enkä siitä syytä heitä. Päin vastoin, peiliin katsomisen paikka. Olen huono pitämään yhteyttä, en soita muuten vain. Nykyisin yhteydenpito on helppoa, on whatsupit, instat, facet ja muut. Ihmisten on helpompi pysyä kärryillä toistensa elämäntien mutkista ja kiertoteistä.

Minulla on myös sitoutumiskammo yhdistettynä vapaudenkaipuuseen. Saatan joskus kokea jopa ystävyyssuhteet liian sitovina. Jos koen ystävyyden takertumisena, rimpuilen pois väljemmille vesille. Mutta onneksi kaltaisianikin on, heidän kanssaan ystävyys ei muodostu velvollisuuksiksi tehdä tiliä kaikesta, jakaa kaikki.

Tämän päivän Hesarissa (14.2.) Kamala luonto sarjakuvassa ilves pohtii sitä, kuinka vanhuus on ystävien menettämistä. Jossakin kohtaa elämässä uusia ystäviä ei enää tule, päin vastoin niitä alkaa kadota.

Se on totta. Ystävien kuolemat ovat erityisen raskaita menetyksiä. Mutta ilves on hieman liian pessimistinen uusien ystävien saamisen suhteen. Ystäviä voi saada minkä ikäisenä tahansa. Ja usein aikuisena syntyneet ystävyydet perustuvat enemmän yhteisille mielenkiinnonkohteille ja ajatusmaailmalle kuin lapsuuden ystävyys, joka kenties on pohjautunut samalle hiekkalaatikolle ja leikkikentälle. Aikuisena laatikot ja kentät ovat vähän erisorttisia. Lapsuuden ystävyyttä voi olla vaikea ylläpitää, jos tiet vievät eri suuntiin, erilaisiin elämäntapoihin ja -kokemuksiin, voi olla että ystävyys ei jousta ja kestä sitä.

Kiitos kaikille ystäville! Edesmenneille, tuleville ja oleville. Ja myös mysteeriystäville, heille jotka tunnen vain nimimerkiltä instagrammissa tai blogin lukijakommenteista. Kiitos että olette olemassa jakamassa tätä ainutlaatuista yhteistä elämää. Se on kuin iso meri ja me jokainen sen pinnalla omaa tahtia keikkuva aalto.

Hyvää Ystävänpäivää.

Helppo ja halpa tapa nuorentua

Näytin aamulla peilistä katsoessani kymmenen vuotta nuoremmalta.

Olin edellisenä iltana veljentyttöjen kanssa viettämässä Vesimiesten syntymäpäivää  Yrjönkadun uimahallissa, ja itseäni nuorempi seura virkisti huomattavasti. Pitäisi useammin hyödyntää tätä nuorennuskikkaa. Helppo ja halpa konsti pysyä nuorekkaana on itseään nuorempien ihmisten seura!

Edellisestä visiitistä Yrjönkadun uimahalliin on pitkä pätkä. Taisi olla viime vuosituhannella. Mutta nyt otan paikan aktiiviseen käyttöön. Miljöönä kertakaikkisen uniikki.  Tyyliltään jotakin art decon ja funkiksen tapaista. Kaunis paikka. Ihan kuin olisi siirtynyt toiseen aikakauteen. Onneksi siellä on säilytetty niin paljon aitoa vanhaa.

Toisessa kerroksessa sijaitsevat hytit. Hyttipaikka maksaa 16 euroa, sisältää kylpytakin, pyyhkeen ja pefletin. Hytin edustalla käytävällä on pikkupöytiä ja tuoleja, ja niihin voi tilata pöytään tarjoiltuna syötävää ja juotavaa, ja samalla katsella alas altaalle. Syntymäpäivien kunniaksi tilasimme pullon pinkkiä skumppaa ja blinit. Toisessa kerroksessa sijaitsevat puusauna, infrapunasauna ja turkkilainen sauna. Tavalliset sähkösaunat ovat allaskerroksessa.

Kylpyaika on kaksi tuntia. Emme ennättäneet ollenkaan levätä hyttien lavereilla, koska juteltavaa oli niin paljon, juuri ja juuri ennätimme käydä saunat läpi.

Seuraavan kerran menen itsekseni. Otan mukaan naistenlehden ja jään lepäilemään hetkeksi lavetille kylvyn päätteeksi.

Kylpylän henkilökunta ansaitsee erityismaininnan ystävällisyydestään ja hyvästä palvelusta. Eilen kylpylässä oli vielä hemmottelupäivä. Niskahieronnan olisi saanut seitsemällä eurolla. Tai intialaisen päähieronnan. Ei ehditty sitäkään, kun meni aika herkutellessa.

Kylpylään pääsyä jouduimme hetken jonottamaan. Hyttipaikkoja ei voi ostaa tai varata etukäteen. Mutta onneksi jonotusaika ei jäänyt pitkäksi.

Toisen kerroksen hyttiosasto on auki naisille keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin kello 13 – 20. Uimapukua saa käyttää tai saa olla nakuna. Aika monet näyttivät olevan uimapuvussa, mutta me hiippailtiin eevanasuissa. Sikäli kätevää, että paikalle voi mennä ilman mitään erityisvarustuksia, koska kaiken tarvittavan saa paikan päältä. Toisin sanoen sinne voi piipahtaa noin vain.

Kannattaa ehdottomasti käydä. Pieni irtiotto arjesta, iso nautinto ja elämys. Suosittelen!

Minä olen Buddha

Meinaan alkaa buddhaksi. Perhe vitsilee, että hyvät edellytykset sille onkin; möykky on jo, ja kultamaalia jäi pyöränmaalausprojektista.

Innoituksen buddhalaisuuten tuli Sari Valton radio-ohjelmasta, missä haastateltiin Monika Luukkosta, jolta on ilmestynyt kirja nimeltä Buddhan hipaisu. Siinä Monika kertoo omista löydöistään buddhalaisuuden saralla, ja antaa käytännön meditaatiovinkkejä.

Itseäni puhuttelee buddhalaisuuden ajatukset muutoksesta, sen välttämättömyydestä ja hyväksymisestä. Mielestäni tämä ajatuskulku sopii erityisesti nykyiseen ilmastonmuutoseraan, ja sen haasteisiin. Jos perspektiivin siirtää tarpeeksi kauas, ymmärtää että maapallo ei ole koskaan ollut pysähtyneisyyden tilassa vaan jatkuvassa muutoksessa. Se tuo lohtua. Me elämme nyt tätä aikakautta; sadan, tuhannen tai miljoonan vuoden päästä asiat ovat toisin.

Sama muutos koskee meitä yksilöinä. Muutumme läpi elämän, ja ainoa keino on hyväksyä muutos. Päästää irti.

Kirjassa kerrotaan meditaatioharjoituksesta nimeltä ”Maitri”. Sen keskeinen ajatus on rakastava ystävällisyys itseä kohtaan. Maitri-harjoitusten avulla on tarkoitus oppia olemaan armollisempi itseään kohtaan. Usein olemme itse itsellemme kaikkein ankarimpia.

Esimerkiksi epäonnistuessamme saatamme syyttää itseämme tapahtuneesta, pitää itseämme huonona, luuserina, päässä voi velloa negatiivisten ajatusten lumipalloefekti. Mieti, mitä sanoisit samassa tilanteessa olevalle ystävällesi? Tuskin sanoisit samaa mitä oman pääsi sisällä itsellesi. Miten tukisit ja kannustaisit ystävääsi? Sano ne samat asiat itsellesi. Ole omalle itsellesi niin kuin ystäväsi olisi – kiltti, kannustava ja rohkaiseva. Katso itseäsi ulkopuolisen hyväksyvin silmin. Miltä tilanteesi näyttää ulkopuolisen silmin?

Tai Tuulessa huojuva puu -meditaatio, joka auttaa negatiivisissa tunteissa. Nekin pitää osata ottaa vastaan ja elää. Ajattele tai katsele tuulessa huojuvaa puuta, kuinka sen oksat heiluvat rajusti tuulessa, mutta runko on vakaa, ja juuret syvällä maassa. Samoin sinä olet. Tunteet tulevat ja menevät. Ne heiluttavat sinun latvaasi, mutta runko on vakaa ja juuret syvällä. Tunteet, niin kuin tuuli, menevät ohi. Ja sitten kaikki on taas sees.

Buddhan viisi muistettavaa asiaa kertovat asioista, joita vastaan on turha taistella.

1. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen vanhenemaan. Ei ole keinoa paeta vanhenemista.
2. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen sairastumaan. Ei ole keinoa paeta sairastumista.
3. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen kuolemaan. Ei ole keinoa paeta kuolemaa.
4. Kaikki asiat ja ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita rakastan, ovat luonnoltaan sellaisia, jotka tulevat muuttumaan. Ei ole keinoa paeta joutumatta heistä eroon.
5. Kaikki tekoni ovat minun ainoa todellinen omaisuuteni. En pysty pakenemaan omien tekojeni seurauksia. Tekoni ovat se maa, jonka päällä seison.

Buddhalaisuudessa korostetaan tekojen merkitystä. Kun kuolet, sinusta jää jäljelle vain tekosi ja ajatuksesi, ja niiden seuraukset.

Buddhalaiseen ajatteluun liittyy vahvasi myös kiitollisuus ja hetkessä eläminen. On vain tämä hetki.

Itse asiassa; minähän olen ollut buddhalainen jo kauan, ellei peräti kaiken aikaa! Onhan oma sloganini ”Elä nyt, niin olet elänyt.” Mikä voisi olla buddhalaisempaa?! Olen siis ollut tietämättäni piilobuddhalainen.

Tosin olen vasta sivulla 70 Buddhan hipaisu -kirjassa. Olen siis keskeneräinen Buddha. Ja siksi jään. Ihan valmiiksi ei kaiketi tullakaan. Siitäkin tavoitteesta pitää päästää irti. Olla kiitollinen tästä nykyisestä; omasta, vajaasta buddhalaisuudesta.

Ps. Vaikka länsimaissa buddhalaisuus usein mielletään uskonnoksi, se ei sitä ole. Pikemminkin elämäntapa tai filosofia.  Buddha tarkoittaa ”herännyt”. Siksi jokainen voi olla buddha. Minä heräsin tänään kello 6.52. Kissa herätti. Oli pimeää. Keittiöstä kuului kolinaa. #metoowannabebuddha

Positiivista kateutta

Kumma juttu, miten muiden elämä näyttäytyy mielenkiintoisempana kuin oma. Ikään kuin muut eläisivät enemmän, kokisivat enemmän, ehtisivät enemmän, olisivat enemmän. Eikös sillä tunteella, että elämä on jossakin toisaalla, siellä missä itse ei ole, ole joku oma termikin?

Viime aikoina olen tunnistanut monenlaista kateutta itsessäni. Olin vastikään pubivisassa työtiimin kanssa. Viisihenkinen joukkueemme koostui kolmesta 20–30 -vuotiaasta, yhdestä eläkeläisestä ja minusta.

Kadehdin nuorten tietomäärää! En ole vieläkään toipunut oman tietämättömyyteni laaja-alaisuudesta. Kysymykset olivat laidasta laitaan, eläkeläinen tiesi jousiampuja Tomi Poikolaisen, minä en sitäkään, joten nuoriso hoiti homman kotiin. Keskityin tilaamaan lagereita pöytään. Terveiset vain Henrikille, Jonakselle, Veikolle ja Anulle – ja anteeksi oma surkea panokseni tietokilpailussa!

Olen myös kadehtinut eläkeläisiä, jotka viettävät talven synkimmät viikot ayurveda-kuntoutuksessa Sri Lankassa tai Etelä-Euroopan rannoilla, ja jotka ovat tehneet seitsemäntoista vuotta joka vuosi valokuvakirjat lastenlapsilleen lahjaksi, järjestävät näyttelyitä palvelutaloihin ja vaikka mitä. Terveiset Arjalle ja Pialle!

Seuraavaksi aion kadehtia ruuhkavuosiaan eläviä pienten lasten vanhempia. Olen menossa viettämään Vesimiesten syntymäpäiviä yhdessä veljentyttöjen kanssa. Terveiset Reetalla ja Riikalle (39v)! Heidän elämässään ei ole yhtään tyhjää momenttia.Toisin kuin omassani, jossa on paljonkin tyhjiä momentteja: päässä raksuttaa tyhjää, samoin itse elämä. Heillä sen sijaan on mielenkiintoiset urat, nuoren ihmisen energia, ja ihanat monilapsiset perheet.

Elän antiruuhkavuosia. Kukaan ei juurikaan tarvitse minua. Tässä iässä naisesta muutenkin tulee huomaamaton. Ellei sitten erityisesti halua huomiota, ryhdy Äkkijyrkäksi tai Lenitaksi, ala pukeutua erikoisesti, puhua kovaa ja liikehtiä isoeleisesti. Sillä tavoin ehkä voisi saada ilmatilaa huomiotaloudessa.

Vielä vuosi sitten tilanne oli täysin toinen. Oli sairas veli ja kuoleva kummitäti Keski-Suomessa. Puheluitani ja käyntejäni odotettiin. On tämä nyt merkillistä ja ihan hävettävää  – toisten sairaudet ja kuolemat voivat olla itseä energisoivia kokemuksia! Olenko ihan pipi päästäni. Mutta kyllä asian näin voi tunnustaa olevan, jos omia tuntemuksia syväanalysoi.

Viimeksi kauhistuin, kun poika sanoi täyttävänsä puolentoista vuoden kuluttua 18 vuotta. Huudahdin: ”Aivan kamalaa! Äitiys on suuri huijaus!” Poika kysyi, että miten niin. ”No kun sen lapsen menettää”, tuskailin. Poika vastasi tyynen rauhallisesti: ”Ethän sinä minua mihinkään menetä.”

En niin. Voi poika parkaa, sai hysteerikon äidikseen. Mutta minulla kävi onni, sain rauhallisen pojan.

Nykyisin poissaoloni kotona huomattaisiin lähinnä siitä, että roskakorit olisivat täynnä ja jääkaappi tyhjä. Jossain on kyllä viisaasti sanottu, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia. Silloin he ovat onnistuneet. Että ehkä tässä suunta kuitenkin on oikea.

Tarpeettomasta elämäntilanteesta pitäisi tietenkin osata nauttia, ja oma hyödyttömyytensä muiden palvelijana hyödyntää, mutta juuri nyt en siihen vielä pysty. Kehitys ei ole vielä siinä vaiheessa. En ole vielä ihmisenä kypsynyt siihen ajatukseen. Elän jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Niinpä keskityn kadehtimaan toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien elämää, ja tarkkailen niitä uteliaina. Ehkä saan toisten ihmisten tavoista elää ideoita omaani.

Siinä mielessä kateudesta voi olla jopa hyötyä. Voi miettiä, voisiko itse pyrkiä samaan, ja sitä kautta saada uusia tavotteita itselleen. Tosin usein tarkemmin asiaa mietittyä tulee siihen tulokseen, että ei se ehkä minun juttuni lopulta olisikaan. Jokaisen pitää löytää oma tapa elää ja olla onnellinen. Kaiken lisäksi siihen ei ole lopullista kaavaa, päin vastoin se pitää päivittää ja määritellä uudelleen: mitä onnellinen elämä on minulle nyt tämän ikäisenä ja tässä elämäntilanteessa. Sitä päivitystä parhaillani teen.

 

Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

Lauantain (8.2.) Hesarin mielipideosastolla oli koskettava kirjoitus keskenmenosta.

Kirjoittaja koki saaneensa apua fyysisiin vaivoihin, mutta  jääneensä henkisesti heitteille. Kukaan prosessin aikana ei osoittanut empatiaa, pahoitellut tapahtunutta tai ottanut osaa menetykseen, kysynyt jaksamista, ajatuksia ja tuntemuksia uuden ja hämmentävän menetyksen äärellä.

Kirjoittaja kertoo, että ei hän ei pidä itseään erityisen herkkänä, eikä olisi terapiaa tilanteessa tarvinnut. Jokunen lohduttava sana ja tilanteen huomioiminen olisi riittänyt.

Kirjoitus toi mieleen oman kokemuksen samasta asiasta. Olin 40-vuotias. Minuun oli kolme kuukautta aikaisemmin ”istutettu” hedelmöityshoitoja antavalla klinikalla omilla sukusoluillamme hedelmöitetty, aiemmin pakastettu munasolu. Tiesin että tämä tulisi olemaan viimeinen mahdollisuus saada toinen lapsi.

Olin työmatkalla Hampurissa työtoverini kanssa. Yöllä hotellihuoneessa heräsin, kun lapsiveteni valuivat. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja kysyin, onko mitään mahdollisuutta että lapsi selviäisi. Ei ollut. Seuraavaksi soitin työkaverilleni viereiseen huoneeseen. Hän soitti hotellin vastaanottoon, ja pian olin ambulanssissa matkalla sairaalaan.

En muista enää sairaalan nimeä, mutta se oli katolinen yksityissairaala. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tiedä, sainko jotakin lääkitystä, vai onko mieli vain halunnut unohtaa. Mutta muistan hyvin sen suuren empatian, huomioinnin ja rauhallisen tunnelman, mitä sairaalassa koin. Olin siellä kaiken kaikkiaan kolme päivää – muistaakseni.

Koska raskaus oli jo niin pitkällä, sikiö piti synnyttää. Huone oli hämärä, paikalla oli muistaakseni vain empaattinen nunnahoitaja ja minä. Sain tytöntapaisen syliini, se oli kuin iso jellykarkki. Hoitaja kysyi, minkä nimen haluaisin sille antaa. Sanoin että Elli, se oli mummoni nimi, ja jota olin ajatellut lapsen nimeksi, jos se olisi tyttö. Tytön pieni jalanjälki painettiin muistoksi paperille. Sain myös pienen pronssisen enkelin. Ne ovat vieläkin piirongin laatikon perällä. Muisto on liian raskas. Jotkut asiat kannattaa pitää maton alla, vain vaihvihkaa niitä kurkkia.

Seuraavana päivänä nunnahoitaja tuli kysymään, haluaisinko nähdä vielä Ellin. Halusin. Se tuotiin luokseni, makasi pienessä korissa pehmeällä alustalla. Näytti vielä enemmän hyytelömäiseltä kuin edellisenä päivänä. Hyvästelin. Hoitaja kertoi että Elli – kuten muutkin vastaavat – haudataan Hampurin hautausmaalle, ilmeisesti jonkinlaiseen joukkohautaan, mutta kuitenkin hautausmaalle, myöhemmin keväällä. Sain päivämäärän ja kutsun paikalle. Sanoin että en taida kuitenkaan tulla.

Jos jostakin hirveästä kokemuksesta voi jäädä hyvä muisto, niin tästä jäi. Hampurilainen katolinen naistensairaala taisi olla maailman paras paikka saada keskenmeno. Sain runsaasti huolenpitoa ja empatiaa osakseni. Sisälleni kuollut Jelly-Elli ei ollut ongelmajäte, vaan sai arvoisensa kohtelun. Minun menetystäni ja yksinäisyyttäni tilanteessa ymmärrettiin. Sain tukea hoitohenkilökunnalta, ja myös ihanalta työkaveriltani, josta tuli ikuinen ystäväni. Muistaakseni jopa hotelli lähetti minulle sairaalaan kukkapuskan. Olen kaikesta empatiasta ja huomioinnista ikikiitollinen. Uskoisin että siksi asiasta ei jäänyt suurempia traumoja. Vaikka tietenkin olin tapahtuman jälkeen vielä pitkään surullinen ja lamaantunut. Eikä tilanne ollut helppo miehelleni, joka koki dramaattiset päivät Suomessa kaksin nelivuotiaan kanssa.

Ehkä empatiavaje on yleisemminkin monen ongelman taustalla Suomessa. Ehkä vanhustenhoito olisi paremmalla tolalla, jos osaisimme olla empaattisempia. Ehkä ei olisi kiusaamista kouluissa, työpaikan ihmissuhdeongelmia, alistamista, valtarakenteiden väärinkäyttöä, polarisointia, rasismia, jos olisimme olla hitusen empaattisia.

Empatia on halpaa. Se kun ei juuri vaadi mitään muuta kuin asenteen. Siihen ei tarvita budjetoida lisäresursseja. Empatia on sanoja, eleitä, oikeita kysymyksiä, joskus vain hiljaisuutta ja vierellä oloa.

Sanotaan, että empatiaa oppii sitä itse saamalla. Ja ehkä tässä on viime kädessä koko asian ydin. Suomalainen, sodanjälkeinen kasvatustapa ei ole ollut erityisen empaattinen. Ei ole saanut itkeä, ei ainakaan jos on ollut poika. Vitsalla ja kurilla kasvatettu kansa. Ehkä tässä asiassa uudet, rakkaudellisemmassa ilmapiirissä kasvatetut sukupolvet ovat parempia. Toivottavasti. Koska voi olla että empatia on maapallon, luonnon, eläimien ja ihmisrodun säilymisen kannalta lopulta aika oleellinen ominaisuus.

 

 

 

 

Ennustan tulevaisuutta

Täällä ennustajaeukko Etelä-Helsingistä. Kerron nyt teille, mitä tulee tapahtumaan lähivuosikymmeninä.  Perustuu mutuun, maalaisjärkeen ja keittiöpsykologiaan. Joten ei mitään takeita. Uskokaa jos haluatte.

Maakuntauutisita näin, kun Mänttä-Vilppulassa kolisteltiin samppanjalaseja. Ja keskiviikkona (5.2.)  siitä oli Hesarissa. Kansainvälinen sijoitusyhtiö rakennuttaa ”nordic style” loma-asuntoalueen yksityisine lentokenttineen Mänttä-Vilppulaan. Lentokenttä siellä tosin jo on valmiina. Se on tehty joskus lannoitelentoja varten, mutta tulevaisuudessa sinne voi laskeutua omalla lentokoneella, kun tulee mökille Suomeen hyggeilemään.

Kun katsoo Suomea ilmakuvasta, huomaa että meillä on jotakin arvokasta paljon: rakentamatonta rantaviivaa. En tiedä, paljonko sitä metrimitalla mitattuna olisi, jos jokainen rannan mutka mukaan laskettaisiin, mutta veikkaan että niin paljon, että jokainen suomalainen voisi asua rannalla, jos kaikki otettaisiin käyttöön.

Meillä on myös paljon vihreää, metsää ja pusikkoa, missä kävellä. Raitista ilmaa. Juomakelpoinen vesi tulee hanasta, jopa pihan kasteluletkusta. Juomakelpoisella vedellä pestään kaupunkien kadut ja torit. Meillä on sininen taivas. Ei tietenkään silloin, kun on pilvistä, mutta joka tapauksessa saastepilvet eivät meidän taivasta peitä.

Meillä on myös köyhyyskurimuksessa kituvia maaseutupaikkakuntia, jotka eivät enää kykene takaamaan palveluita asukkailleen. Ei vaikka olisi minkälainen sote. Kylätietä kuopsivat rollaattorit, ei enää lastenrattaat. Hiekkalaatikolla eivät leivo kakkuja lapset, niillä kuopivat villiintyneet kesäkissat.

Pian muutkin tekevät mänttä-vilppulat. Pikkukaupungit ja kunnat myyvät maa-alueitaan ulkomaisille kiintöistösijoitusyhtiöille, jotka rakennnuttavat niihin loma-asuntoja ulkomaalaisille. Kunta saa kivat kiinteistöverotulot. Vapaa-ajanasunnosta vero on vielä mukavasti isompi kun vakituisesta asunnosta. Pienenä vinkkinä kunnille; perikää vesimaksu kiinteistöalan, ei käytön eikä asukasmäärän mukaan. Siitä saa lisää massia kunnan kassaan.

Tämmöinen systeemi on jo käytössä ainakin Pohjois-Savossa Sonkajärvellä. Appivanhempani ovat sieltä kotoisin, ja siellä on heidän toinen koti. He ovat olleet niin sairaina, että eivät ole Sonkajärvellä voineet olla. Silti vesimaksu kiinteistöstä on maksettava, ja se määräytyy neliöhinnan mukaan. Talossa on paljon neliöitä, mutta kohta vuoteen – vai onko siitä jo kaksi vuotta – siellä ei ole käytetty pisaraakaan vettä. Tämä sivujuonena, takaisin ennustukseen.

Kohta Suomen maaseutu on kiinalaisten Las Palmas. Uskokaa tai älkää.

 

 

”Puhut kuin Runeberg!” äiti huudahti.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleen.

Äiti sairasti Parkinsonia, ja menehtyi vuonna 2012. Sairauden ja pitkien jäähyväisten vuodet olivat raskaita, ja se näkyi myös unimaailmassa.

Näin silloin unta. Kylvetin äitiä ammeessa. Äiti olin veden peitossa, silmät kiinni. Minä puhuin hänelle: ”Niin kuin äidin on päästettävä lapsesta irti vapauteen ja aikuisuuteen, on myös lapsen päästettävä irti vanhemmastaan – kuolemaan.” Äiti ponnahti yhtäkkiä ylös istumaan ammeesta, ja sanoi: ”Puhut kuin Runeberg!”

Heräsin.

Uni naurauttaa nyt jälkeen päin. Olen kotoisin Saarijärveltä. Runebergin ja Saarijärven Paavon maisemista.

Saarijärven Paavo runossa tökkii Paavon vaimon rooli. Vaimo on surkea valittaja ja luovuttaja, joka vastoinkäymisten kohdatessa repi hiuksiaan,  ja oli valmis heittämään hanskat tiskiin.

Runon Paavo taas on sitkeä uurastaja, joka valaa uskoa heikkoon vaimoonsa. Ja vielä viimeisessä säkeistössä osoittaa oman uhrautuvaisuutensa vaimon sortuessa itsekkyyteen. Paavo on se, joka on valmis antamaan naapurille omastaan.

Jo viime kesänä koohkasin asiasta. Kirjoitin blogiin, että jo olisi aika saada Saarijärven Paavon vaimolle oma stoori – tai edes nimi! Parisataa vuotta on peesannut sisukasta Paavoa. Kyllä olisi tasa-arvon aika tässäkin asiassa!

Ei ottanut kukaan vinkistä vaaria. Niinpä päätin itse kokeilla. Olen nyt muokannut Saarijärven Paavon uuteen uskoon. Runebergin päivän kunniaksi: olkaa hyvä –  Saarijäven Päivi!

(Myönnän, Päivi nimi ei nyt ehkä ihan ole aikakauden ja genren mukainen, mutta en keksinyt peellä alkavaa sopivaa nimeä, koska Paulan ja Pirkon tunnen, niitä en voinut käytää.)

 

Saarijärven Päivi

Saarijärven salomailla asui tilallansa hallaisella Päivi.

Lypsi, leipoi, pesi ja kitki; Jumalalta kasvun toivoi. Miehineen ja lapsineen hän siinä niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan. Paavo ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, myötänsä vei puolet orahista; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;  tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavo lausui:

»Päivi parka, kovan onnen lapsi, sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; miero raskas, raskahampi nälkä.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen leipään puolet petäjäistä; kaksin verroin kaiva sinä ojaa, ja Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin leipään puolet petäjäistä, kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo. Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden Paavo lausui: »Päivi parka, kovan onnen lapsi, kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen toisen puolen petäjäistä, ojat kahta suuremmat sä kaivat, mutta Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin toinen verta petäjäistä, kahta suuremmat loi ojat Paavo, karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki; tuli syksy, halla kultaviljan koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Päivi polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavo vaimon viereen polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Vaimollensa virkkoi Paavo: »Päivi, Päivi, riemull’ otan sirpin, nyt jo meillä alkaa ilon päivät, nyt jo syrjään petäjäinen silkko, nyt sä rukihisen leivän leivot!»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Paavo, Paavo; sit’ ei kuri kaada, veljeään ken hädässä ei hylkää. Panen leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.»

 

Parempi kuin alkuperäinen. Paavohan valittaa, mutta vaimon kannustuksesta jaksaa jatkaa. Älä nyt suutu, Runeberg, aika aikaansa kutakin!

Perintövero on perseestä!

Anteeksi ruma kieli otsikossa, ei ole tapana kiroilla.

Perheetön, yksineläjä velipoika kuoli vuosi sitten. Perin häneltä ihanan Typy-auton, mutta myös kiinteää omaisuutta Keski-Suomessa yhdessä kahden vanhemman veljeni kanssa.

Viime viikolla Omaveroon tupsahti perintöverot maksuun. Onneksi tiesin mitä tuleman pitää, olin veroon valmistautunut, enkä käyttänyt mitään rahoista, joita sain yhden veljen omistaman kiinteistön myynnistä sekä hänen pankkitilinsä 1/3  jaosta.

Olen sitä mieltä, että nykyisenlainen perintövero on suuri vääryys! On aivan eri asia periä yksiö Punavuoresta, kuin talo(ja) tai joutomaata maaseudulta. Kukaan ei niitä osta, mutta arvo määrätään, ja vero on maksettava.

Asia on jotakuinkin selkeä kasvualueilla, missä asuntoja voi ylipäätään myydä, mutta entä sitten muualla? Miten ihmeessä ihmiset ikinä kykenevät maksamaan perintöverot esim. metsäomaisuudesta, maatiloista tai vaikka rengaskorjaamosta, jos haluaisivat jatkaa toimintaa? Tämä järjestelmä ei kyllä ole kenenkään etujen mukainen.

Muistan kerran jutelleeni kesämökkipaikkakunnalla erään paikallisen kanssa, joka oli perimässä omaa lapsuuskotiaan meren rannalta. Kallista seutua. Melkein kuin omistaisi tontin Kulosaaressa Helsingissä. Paitsi että sitten ei olekaan siihen rahaa. Ei ole maksaa perintöveroa niin kalliista tontista, ja sisaruksien osuutta pois. Ainoaksi ratkaisuksi jäi myydä kotitalo mökkitontiksi. Traagista ja epäreilua ja väärin.

Äsken googlailin perintöveroasiaa, ja tuli uutena tietona sellainenkin asia, että sisarukset ovat ns. toista luokkaa perintöverotuksessa, heille perintövero on puolet korkeampi kuin aviopuolisolle tai lapsille. Enpä tiennyt tätä!

Jos jokaisessa kamaluudessa on jotakin hyvää, niin se, että nyt minulta ovat kuolleet ”kaikki” eli  isä, äiti ja perheetön veli. Oman puolisoni kanssa meillä on paperit selvillä, en peri mitään, kaikki menee pojalle. Kaksi muuta veljeä ovat perheellisiä, joilla on omia perillisiä, joten en tule enää perimään mitään, joten loppu slut avot det vad kukku kuule e. P niin kuin piste perintöverolle.

 

 

 

Ajatuksia maisemaikkunan äärellä

Käytiin Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa.

Näyttely oli hieno, mutta jäin erityisesti ihailemaan itse rakennusta. Talossa oli hieno tunnelma. Isot maisemaikkunat, sisällä viherpiha, ulkona suojaisalla sisäpihalla uima-allas. Vedensolinaa sisällä. Tunnelma oli hyvin seesteinen.

Mielelläni asuisin siinä talossa, köllöttelisin kesäpäivänä uima-altaalla tai istuisin syysiltana maisemaikkunan äärellä tulen rätistessä takassa.

Isot, takapihan puoleiset ikkunat näyttivät maiseman alas rantaan. Korkeita puita pihapiirissä, vastaranta kaukana.

Maisemaikkunat toivat mieleeni oman lapsuuskotini. Didrichsenin talo on rakennettu 1965, lapsuudenkotini 1970. Myös siellä oli isot maisemaikkunat olohuoneessa. Niistä avautui maisema rantaan, välissä nurmikko, isoja puita ja ranta, siellä sauna, ja järven takana kirkonkylän keskusta kirkontorneineen. Katsoin elämäni ensimmäiset 19 vuotta sitä maisemaa. Pihan puut kasvoivat ja vankistuivat, niin minäkin.

Vanhempieni kuoltua vuosina 2011 ja 2012 talo tyhjennettiin ja myytiin. Nukuin viimeisen yön tyhjässä talossa yksin patjalla olohuoneen lattialla.

Nyt Didrichsenin museon maisemaikkunoiden ääressä minulle tuli ikävä lapsuuden kotiin, siihen maisemaan ja pysähtyneisyyden tunnelmaan. Seinäkellojen naksutus ja lyönnit. Ääni, joka kuuluu, kun isä laittaa takin naulakkoon, pöytäpuhelimen pirinä, kahvinkeittimen ropina, oranssi vessa! Jos suljen silmät, voin kuvitella sen kaiken. Muistan jokaisen huonekalun, taulun ja esineen siitä olohuoneesta, ja kaikkialta talosta.

En ole varma, muistanko enää äidin ääntä. Isän äänen muistan, mutta äidin ääni alkaa jo kadota. Äiti ei paljon enää puhunut viime vuosinaan, yksittäisiä sanoja vain.

Takaisin museoon. Siellä oli Kuutti Lavosen näyttely. Tykkäsin. Mies kommentoi, että ”Kuutti Lavosen työt ovat kuin nepalilainen ruoka – kaikki samanlaista.”

No tottahan se tavallaan onkin. Hänellä on oma, persoonallinen tyylinsä. Mutta minä pidän siitä tyylistä!

Kaikilla menestyneillä taiteilijoilla on oman tunnistettava tyylinsä, siihenhän taide lopulta perustuu. Sitä omaa tyyliä on sitten toistettava tai varioitava, mutta siinä pysyttävä, jos haluaa menestyä. Ihan sama kuin muusikolla. Niidenkin on veisattava samoja värssyjä. Niistä vanhoista hiteistä ei pääse ikinä eroon. Mutta niinhän on meidän kaikkien. Meidän kaikkien on toistettava tai varioitava sen minkä osaamme päivästä toiseen ammatista riippumatta.

Kotiliedessä oli juttu Miina Äkkijyrkästä. Ihailen häntä suuresti. En tiedä niinkään taiteesta, mutta persoonana. Miina on rohkea ja välinpitämätön muiden mielipiteistä, se on todella harvinaista. Oman tiensä kulkija. Äkkijyrkän taiteessa on aina lehmä. Kotilieden jutussa hän sanoi, että ”Ei lehmä ole aihe, lehmä on elämä!” 

Ihanasti sanottu: lehmä on elämä!

Mikä on minun lehmä? Mikä sinun?

 

 

 

 

 

Keski-ikäisten työllistyminen

Hesarissa oli viikolla juttu alustatyöstä. Olinkin ehtinyt jo suorastaan odottaa juttua aiheesta. Olen usein pohtinut kaupungilla pyöräilevien ruokalähettien työoloja ja -palkkoja. Olen myös itse tilannut ruokaa lähettipalveluilta. Annos maksaa saman kuin ravintolassa. En ihan ymmärrä, mistä lähettien palkkarahat tulevat? Maksaako ravintola kuljetuspalvelusta? Jos, niin siinähän taas ravintolan tulo pienenee. Tämä asia ei Hesarin jutusta selvinnyt, mutta artikkeli pureutui työoloihin.

Erilaiset työntekemisen ja rahanansaitsemisen muodot lisääntyvät, eikä lainsäädäntö pysy perässä. Sama koskee über-takseja tai asunnon vuokrausta majoitustoimintaan. Myös muu vuokraustoiminta lisääntyy. Netistä voi vuokrata peräkärryn tai pakettiauton yksityiseltä ihmiseltä omaan käyttöön vaikka viikonlopuksi. Monella rahat elämiseen hankitaan useasta eri lähteestä. Ja on vain hyvä, että erilainen jakamistalous lisääntyy. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse. Mutta kolikolla on toinenkin puoli. Ja lainsäädännön pitäisi sitä puolta kurkkia.

Olen itse tehnyt keikkatyötä vuodesta 2012, enkä enää edes vakituista työtä ottaisi, vaikka tarjottaisiin. Keikkatyö sopii omaan elämäntilanteeseeni, ja se mahdollistaa vapauden oman ajankäytön suhteen.

Olen myös vuokrannut parina kesänä toista vapaa-ajanasuntoa, ja harkinnut kesämökin vuokraamista, koska se on omalla käytöllä aika pienen, tosin intensiivisen, osan vuodesta. Asumme mökillä kaksi kuukautta, mutta esimerkiksi elokuu olisi aivan loistava kuukausi mökin vuokraamiseen. Säät ovat parhaimmillaan ja merivesi lämmintä. Vuokratuloilla pystyisi hyvin tienaamaan rahaa mökin kuluihin. Tiemaksu, jätemaksu, kiinteistövero, vesimaksu, sähkönsiirto, sähkön käyttömaksu, laajakaistamaksu, nuohous, vakuutus + kaikki ylimääräinen kunnostustyö, mitä itse ei osaa tehdä. Kyllä mökkeilystä kerääntyy aika paljon kuluja, mutta toisaalta mikä harrastus nyt ei maksaisi.

Ongelma on vain siinä, että mökki pitäisi tyhjentää omista tavaroista, ja muutenkin mökki tuntuu niin kovin henkilökohtaiselta paikalta, että tohtisiko sitä antaa aivan vieraalle? Ettei tulisi sellainen olo kuin vanhassa lastensadussa, missä pikkukarhu pohti, kuka on syönyt hänen lautasestaan, juonut hänen mukistaan, nukkunut hänen sängyssään?

Voisi mökin toki ehkä tarjota vuokralle jollekin sukulaiselle tai tuttavalle, mutta sitten siitä ei kehtaisi pyytää vuokraa, joten mitä järkeä siinä sitten olisi?

Yksi keikkatyön varjopuoli on työn epätasainen jakautuminen. Välillä sitä on liikaa, ja välillä liian vähän. Viime aikoina olen pohtinut, että ottaisinko toisen keikkatyön rinnalle. Jotakin simppeliä. Voisin vaikka mennä hyllyttämään tavaroita markettiin. Tykkään työstä, missä voi rehkiä, eikä tarvitse osata mitään, eikä tarvitse olla liian sosiaalinen, ts. asiakaspalvelutyö ei sovi, väsyn ihmisiin. Paitsi ehkä kirjastossa voisin olla, tai kuntosalilla tai taidenäyttelyssä vahtina.

Uusimmassa Annassa oli ”Matka naiseksi” -sarjassa Riitta Rouhiainen, 62v. En tunne, tai en ainkaan muista häntä, mutta jutun mukaan hän on ollut mainosalalla projektijohtajana ja mainostoimiston johtoryhmässä (toimistoa ei jutussa mainittu). Hän perusti oman mainostoimiston, mutta viisi vuotta sitten työt loppuivat, asiakkaat katosivat. Riitta kertoi, kuinka hänen ystävälleen headhunter sanonut, että et tule työllistymään enää ikinä. Aika karmea skenaario.

Riitta itse ei ole jäänyt toimettomaksi. Hän huomasi, miten vaikeaa työllistyminen yli viisikymppisille on. Työn etsiminen on muuttunut täysin, nykyisin siihen on erilaisia nettisovellutuksia. Työn hakeminen voi jo asiana olla täysin vierasta. Edellisessä ammatissani copywriterinä en hakenut koskaan töitä, paitsi sitä ensimmäistä, sen jälkeen aina pyydettiin seuraavaan. Kun yhtäkkiä pitäisi lähteä hakemaan töitä, keski-ikäisenä, se on ihan uusi asia. Eihän minulla ole edes CV.tä, eikä edes työtodistuksia kaikista työpaikoistani. Joskus olen yrittänyt tarjota itseäni naistenlehtiin kolumninpitäjäksi. Ei sekään oikein onnistu. En osaa ”myydä” itseäni.

Tämä Anna-lehdessä esitelty Riitta Rouhiainen huomasi että rekrytointitapahtumia on nuorille mutta ei keski-iän ylittäneille. Niinpä hän perusti työttömäksi jäätyään rekrytointitapahtuman UusioUran. Se oli ensi kertaa viime vuonna, ja tänä vuonna taas. Hieno idea! Hyvä Riitta!

Täytyypä googlata, milloin ja missä UusioUra on. Ehkä menen sinne itsekin katsastamaan työtarjontaa. Olisiko hyllyttäjän hommille vaihtoehtoja?

500. postaus

Systeemi kertoi, että 500. blogipostaus on ”done”.  Mitähän on tullut lätistyä?

Kaikki viisi lukijaa tiedän, muut on ihanaan ekstraa.

Ajattelin tämän 500. postausmeriitiin kunniaksi tehdä kyselyn. Kiinnostaisi tietää, minkä laisista kirjoitelmista erityisesti tykkäätte? Plussia ja miinuksia.

Siis kehittävää palautetta, kiitos, tack.

Kohti 501. Mutta nehän ovat farkut!

Surutulitus & vanhustenlaulu & Donner

Vanhassa lastenlaulussa lauletaan, että ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa”.

On väärin, että se on lastenlaulu. Paljon enemmän ihmeellisiä asioita on  +50 ihmisellä. Voin vain kuvitella ihmeellisten asioiden eksponentiaalista määrää tulevina vuosikymmeninä. Kyseisen lastenlaulun pitäisi olla vanhustenlaulu. Mutta sellaista genreä ei ole edes olemassa.

Autoradiossa soi Nova, ja kuulin biisin, missä laulettiin ”surutulituksesta”. Mahtava termi! Ilotulituksen vastakohta; surutulitus. Joskus kirjoitin, että huvimajoilla pitäisi olla vastine pihalla. Joku mökömaja. Silloin kyllä suunnittelin rakentavani kappelin huvimajan vastineeksi. Minulla oli lähes pakkomielle rakentaa oma yksityiskappeli. Kehittelin teemaa ja nimeä, ajatuksena olivat väsyneet äidit, koska Madonna on varmasti myös ollut väsynyt ja epätoivoinen.  The Chapel of Tired Women.

Tällä blogipostauksella ei ole mitään aihetta, eikä siis myös juonta. Ajattelin turskauttaa tähän kaikki parin viime päivän aatokset, joten ”sori siitä” jos juttu pomsahtelee. Ota pari lasia viiniä niin epäloogisuus ei haitanne.

Ensinnäkin kävin tällä viikolla hammaslääkärillä ensimmäistä kertaa oikaisuhoidon aloittamisen jälkeen seurantatarkastuksessa. Vähän jännitti siinä mielessä, että olivatko hampaat siirtyneet suunnitelman mukaan. Olisi aika moinen pettymys, jos koko touhu olisi ollut turhaa tähän asti.

Olin vaihtanut ”kuoriloita” viikon välein. Hammaslääkäri arvioi että se on saattanut olla liian tiivis tahti, koska luustoni on aika kovaa, mutta onneksi hampaat olivat siirtyneet niin kuin piti, ja kaikki oli hyvin.

En halua olla erityisesti yllyttämässä tämänkaltaisen oikomishoitoon, enkä siksi halua maalailla liian ruusuista mielikuvaa, koska tämä vaatii sitoutumista, ja  touhussa on puuhaa. Luulen että itseäni on asiassa helpottanut se että elämäni on niin simppeliä että tämä hammas-show ei niin kauhean paljon omaa elämääni vaikeuta. Mutta jos minulla olisi pieniä lapsia, pentukoira, jalkasilsa, työ slush-organisaatiossa ja 300 matkustuspäivää, en kyllä ryhtyisi.

Omalla kohdallani oikaisuhoito on auttanut  ryhdikkäämpään ruokailuun. Kaikki napostelu on jäänyt, koska ei viitsi ottaa ”hampaita” pois. Eli herkut täytyy nauttia jälkiruuaksi, sen jälkeen pestä hampaat, ja laittaa ”kuorilot” paikoilleen. Nykyisin siis pesen hampaat 3-5 kertaa päivässä!

En ole vielä matkustanut ”kuoriloiden” kanssa Ruotsin risteilyä kummemmin, mutta matkailussa lienee oma haasteensa. Varsinkin minulla, koska en voi käyttää yleisten vessojen pesuaineita formaldehydiallergian takia. Minun täytyy kuljettaa mukanani käsilaukussa omaa käsisaippuaa, että voin hygienisesti poistaa kuorilot yleisessä vessassa. Saippuapalojen kuljettaminen käsilaukussa on yllättävän sottaista puuhaa.

Toisin sanoen, nyt on taas hyvä syy ostaa uusi käsilaukku, entistä isompi, mihin mahtuu kaikki vekottimet! Olen jo googalaillut sopivaa, haluaisin punaisen!

Kuorilot suussa eivät enää häiritse, enkä niitä huomaa. Meni jonkin aikaa, että niihin tottui. Kieli meni kuoriloiden reunoihin ihmettelemään. Ja ulkona kylmässä säässä tuntui suussa kummalta. Tai hengästyneenä. Mutta ne tuntemukset kestivät ehkä viikon. Enää en kiinnitä kuorilihin mitään huomiota.

Seuraava vaihe kyllä pelottaa ja paljon. Leukaa aletaan siirtämään. Tulee uudet kuorilot, entistä vaikeammat, jotka pakottavat alaleuan uuteen asentoon. Sanoin lääkärille, että se kyllä pelottaa, ja onko edes mahdollista. Lääkäri lohdutti, että totun niihin suukapuloihin viikossa. Ja leuka venytetään ensin yli, että tavoiteasento saavutetaan.. Että semmoista tiedossa! Ei onneksi vielä, keväämmällä.

Tämän piti olla kooste, mutta nyt tuli niin paljon juttua hampaista, että en taida viitsiä teitä rasittaa paitsi yhdellä asialla. Donnerilla.

Eilen uutisissa kerrottiin että Jörn Donner on kuollut.

Minulla on pienenpieni kosketuspinta Donneriin. Tai oikeastaan kaksi. Isävainaa osti Donnerilta 70-luvun lopussa lomakylän Kustavista. Meidän nykyinen mökki on Donnrtin lomakylän leirintäalueen entinen sauna. Toisin sanoen Donner on istunut lauteilla siellä missä minä nyt kesäisin makoilen soffalla.

Toinen henkilökohtainen muisto Jörn Donnerista on 90-luvulta. Olin mainostoimistossa copywriterinä ja mainonnansuunnittelijana. Taideteollinen korkeakoulu Arabiassa tilasi lanseerauskampanjan uudelle audiovisuaaliselle tilalleen Lumolle. Teimme kaksi filmiä aiheena Luovuus. Haastattelin Jörn Donneria ja toisessa Stefan Lindforsia. Muistan vieläkin, kun kävin Pohjoisrannassa Donnerin työhuoneella häntä tapaamassa ja pyytämässä mukaan projektiin. Kaikki meni hyvin. Filmeistä tuli hienot. Muistaakseni. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ainakin.

Olisipa hieno saada nähdä ne filmit.

Kylläpä tuntuu elämä joskus pitkältä. En voi uskoa, että se olin minä. Minä, joka nyt hammaskuoriloista postaan.