Olympiakullasta sotaan

Onpa ollut dramaattinen viikko!

Kaikki alkoi olympialaisista, kukaan ei enää edes ehkä muista, että vielä viikko sitten iloitsimme jääkiekon maailmanmestaruudesta. Helsingissä oli hetken vappu. Havis Amanda puettiin pelipaitaan, oli hulabaluu, ilo, onni ja huolettomuus. Poks, poks. Korona oli voitettu, ja nyt olympiakulta. Kaikki tuntui mahdolliselta.

Jopa minä katsoin olympiafinaalin. Suomi vastaan Venäjä. Oli sunnuntai, olin menossa töihin, keittämään kirkkokahvit, ehdin katsoa ottelun ja nappasin mukaani kotoa lähtiessäni pienen pöytälipun. Laitoin Suomen lipun keskelle kirkkokahvipöytää. Kirkkokahvit voisivat tänään olla myös mitalikahvit.

Oli kuumottavaa ajatella, että samaan aikaan samaa ottelua katsoi todennäköisesti myös Putin jossakin Kremlin kätköissä. Mitä mahtoi mies miettiä? Miltä tuntui kun pieni Suomi voitti? Leijona voitti karhun. Mutta jääkiekossa kaikki maat ovat yhtä suuria, jokaisella on mahdollisuus voittaa, on kyse vain taidoista, ei voimasta.

Meni vain muutama päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olo oli lähes yhtä epätodellinen kuin sunnuntaiaamuna, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Miten tällaista voi tapahtua nykyaikana? Harmittaa sekä venäläisten että ukrainalaisten puolesta. Viattomia poikia viedään turhaan kuolemaan. Talot, kodit, koko yhteiskunnan infrastruktuuri tuhotaan. Miten on mahdollista että jälleen kerran ihmiskunnan historiassa yksi mies saa niin paljon valtaa ja aiheuttaa niin paljon pahaa.

Sotatoimia katsellessa olen muistellut menneitä. Kävin Ukrainassa 90-luvun lopussa. Olin silloin copywriter ja teimme Fazerin Siniselle televisiomainoksen Kiovassa. Mainoksen tarinassa mies etsi oikeaa sinisen sävyä ja lopulta löysi sen suklaalevystä. Muistan, kuinka katselin lentokoneesta maisemaa ennen laskeutumista. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon peltoa! Suomessa lentokoneesta näkyy metsää, mutta Ukrainassa näkyi peltoa.

Olisipa hienoa, jos Fazer näyttäisi nyt tuon filmin uudelleen. Loppuun voisi liittää kuvan, missä sininen ja keltainen suklaalevy muodostaisivat Ukrainan lipun, ja tekstiplanssi ”Slava Ukraini”, Eläköön Ukraina.

Ennen koronaa kävimme usein miehen kanssa Pietarissa, muutaman kerran jopa Moskovassa. On aika näppärää voida nousta Helsingissä junaan ja saapua muutaman tunnin päästä täysin eri kulttuuriin, miljoonakaupunkiin, missä on uskomattoman hienoja taidemuseoita ja kulttuurielämyksiä, konsertteja, balettia. Olin jo vähän ennättänyt kaivata näitä matkoja, ja mielessä oli käynyt että ehkä kohta saavutamme koronatilanteen, että matkat ovat taas mahdollisia. Joskus puhuimme jopa että junalla voisi tehdä matkan myös Mustanmeren rannalle Odessaan. Nyt nämä matkat täytyy unohtaa. Voi olla että ne eivät ole mahdollisia pitkään, pitkään aikaan.

Venäjä suljetaan pois kansainvälisestä yhteisöstä kaikin mahdollisin keinoin. Että sikäli viikon takainen ottelu oli todellakin historiallinen. Ehkä viimeinen ottelu Suomi vastaan Venäjä.

Pelottavampiakin ajatuksia on mieleen juolahtanut. Olen monta kertaa Helsingin Tuomiokirkkoa esitellessäni miettinyt sitä, että se on rakennettu tsaarin rahoilla ja tsaari käskystä – niin kuin koko Helsingin empire-keskusta. Kun Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjän alaisuuteen, Suomen hallinnollinen keskus siirrettiin tsaarin käskystä Turusta lähemmäs Pietaria, rakennettiin Helsinki.

Tsaari oli projektista jopa niin kiinnostunut itse, että määräsi vastoin Engelin suunnitelmia, että kirkkoon pitää maalata alttaritaulu. Engel olisi halunnut maalauksen tilalle ison kultaisen ristin. Mutta niihän pitää tehdä, mitä maksaja haluaa. Taulu maalattiin: Jeesus siunaa lapsia. Se ei kelvannut tsaarille. Oli hänen mielestään lapsellinen ja lälly, pitäisi olla dramaattisempi aihe. Lapsia siunaava Jeesus siirrettiin Helsingin Vanhaan kirkkoon ja Tuomiokirkkoon, silloiselta nimeltään Nikoilainkirkko – rakennuttajansa mukaan nimetty – maalattiin uusi taulu. Siinä Jeesusta viedään haudattavaksi.

Tämä tapahtui vain 170 vuotta sitten. Se on aika lyhyt aika loppujen lopuksi. Toivottavasti Putin ei lue tätä ja muista näitä asioita, että hänelle ei tule mieleen, kuka Helsingin rakensi ja millä rahoilla. Ettei tule vaatimaan omiaan takaisin.

Ps. Sain taas villapaidan valmiiksi. Ehkä nyt taas kirjoitan enemmän ja useammin, kun jää aikaa kutomiselta. Mies on uhannut sulattaa puikot. Kieltämättä kutomisprojekti lähtee välillä lapasesta. Se on niin innostavaa. Nytkin jo mietin, minkävärisen seuraavaksi kutoisin, jos kutoisin. Mutta yritän unohtaa lankakaupan olemassaolon ja puikot. Veikkaan että kestän keskiviikkoon. Tai iltapäivään.

Matka Madeiralle

Ehkä pitää kirjoittaa muutama sana matkastani Madeiralle.

Tammikuussa tein äkkilähtöreissun Madeiralle. Viikon matka maksoi 230€. Aamiaisesta veloitettiin erikseen, mutta se oli kyllä hintansa väärtti! Mikä aamiaisbuffet! Olisi helppoa elää tervellisesti sellaisen aamupalapöydän ja patikointimahdollisuuksien äärellä.

Madeira ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta ihastuin paikkaan niin, että voin hyvin kuvitella matkavaani sinne uudestaan. Pidin erityisesti luonnosta, se oli vihreää ja vehreää, paljon vettä, vesiputouksia, raikas ja puhdas ilma, paksut naavatukot roikkuivat levadametsien puista. Ja pidän myös portugalilaisten mielenlaadusta, he ovat vaatimattomia, rehtejä, jalat maassa olevia tyyppejä, aivan erilaisia kuin naapurimaan korskeat espanjalaiset, jos nyt tällainen yleistys sallitaan, tuskin sallitaan, mutta kyllä eri maiden ihmisten luonteenlaaduissa on eroja. Erilaiset kulttuurit tuottavat erilaisia ihmisiä. Tämä tuli positiivisella tavalla esiin myös vaelluksilla, joille osallistuimme. Ryhmät koostuivat eri maista kotoisin olevista ihmisistä. Yhteistä oli innostus ja kiinnostus luontoon ja patikointiin. Miten mukavia ihmiset ovatkaan! Nyt kun tilanne Ukrainassa on tulehtunut kuin finni alavatsassani, pohdin tätä samaa asiaa. Kansat, tavalliset ihmiset kaikkialla maailmassa, haluavat vain elää rauhassa omaa arkeaan, omaa elämäänsä. Silti johtajat järjestävät kriisejä, ajavat meitä sotaan ja vihaan toisiamme kohtaan. Miten väärin se on! Miksi emme saisi kaikki elää rauhassa? Miksi kansat, syyttömät rajan molemmilla puolilla, ajetaan tällaiseen tilanteeseen? Tekisi mieli lainanta Greta Thunbegrin sanoja: ”Shame on you!”

No eipä nyt harhauduta politikointiin, piti kirjoittaa Madeirasta. Innostuimme levada- ja vuoristovaelluksista. Niille on helppo osallistua. Emme osallistuneet matkatoimiston retkille, huomasimme bussipysäkillä paikallisen yrityksen ilmoituksen päivävaelluksista, kesto yleensä noin neljä tuntia. Joka päivälle oli eri reissu, hinnat noin 30€, sisältäen noudon hotellilta, vaelluksen oppaan johdolla ja päätteeksi kuljetuksen takaisin hotellille.

Viimeisenä päivänä päätimme lähteä tutustumaan Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä hotellilta. Hotellilta lähti samaan aikaan vanha saksalainen pariskunta, hekin olivat matkalla Funchaliin. Odotimme yhdessä bussia, kun taksikuski tuli hieromaan kauppoja kimppakyydistä, neljä euroa per nuppi Funchaliin. Tartuimme tarjoukseen ja hyppäsimme kaikki samaan taksiin. Se olikin viisas päätös, mikä selvisi paluumatkalla, jonka yritimme tehdä bussilla. Olin lukenut jostakin että Madeirassa on kaksi eri bussiyhtiötä, toinen hoitaa saaren itäpuolen toinen lännen. Busseilla taisi olla eri värit tunnistamisen helpottamiseksi. Mutta enpä olisi uskonut että niillä on käytössä samat numerot!

Päivä oli aurinkoinen, ja päätimme ykskaks että lähdetäänkin takaisin hotellille, olisi kiva hetki lekotella aurinkotuoleilla, ottaa vähän aurinkoa matkan päätteeksi, ja siihen osuikin sopivasti bussi numero 155, joka veisi hotellille. Hyppäsimme kyytiin.

Jossain vaiheessa matkaa havahduin ajatuksistani bussin menoon. Alkoi pelottamaan. Bussi kiisi hurjaa vauhtia kapeilla, mutkaisilla ja jyrkillä kaduilla. Kuin olisi ollut Linnanmäen vuoristoradassa mutta tosielämässä. Lopulta bussi pysähtyi, tolpassa luki ”terminal” ja olimme jossakin asuinalueen viimeisessä nurkkauksessa. Dead end.

Ihmettelimme kuljettajalle, että eikös tämä mennytkään Canicoon? Kuljettaja kiivastui ja sanoi että se mihin bussi on menossa kannattaa varmistaa silloin kun astuu bussiin. Meidän tulisi nyt ostaa uudet liput, matkata saman bussin kyydissä takaisin kaupunkiin ja nousta siellä oikeaan bussiin. Ei kiitos. Tämä reissu kyllä riitti, sen verran äksyä kyytiä oli. Suutahtaneena lähdin lampsimaan tietä siihen ainoaan suuntaan, mihin oli mahdollista mennä. Missään ei näkynyt ketään eikä mitään, mutta arvelin että jossakin kohtaa on pakko tulla taksitolppa vastaan. Oli vain raskasta kävellä ylämäkeen, varsinkin kun oli vaeltanut monta päivää putkeen ja mielessä oli ollut ajatus lepopäivästä. Lopulta takaa ohi ajoi keltainen taksi, heilutin sen perään, taksi jatkoi matkaansa ja katosi mutkaan. Onneksi kuski oli katsonut taustapeiliin ja nähnyt vilkutukseni. Taksi kääntyi ja tuli luoksemme. Ihanaa, pääsimme kuin pääsimmekin takaisin hotelille, mutta sää oli jo muuttunut, aurinko mennyt pilveen, eikä suunnitelmamme auringonotosta toteutuneet.

Madeiralla sää vaihtuu nopeasti, eikä säätiedotukseen ole välttämättä luottamista. Sateita tulee ja menee. Yhtenä päivänä lomasta sadetta oli vähän runsaammin, mutta silloinkin lähdin levadavaellukselle. Minulla oli onneksi mukaan pakattu pitkä sadetakki, eikä sade lopulta haitannut ollenkaan niin paljon levadakävelyä.

Mielestäni tammikuun loppu oli hyvä ajankohta matkalle Madeiralla. Olen varma että sesonkiaikoina kapeat levadapolut ovat ahtaita kaikista vaeltajista. Nyt oli mukavaa, väkeä oli vähän, tilaa paljon. Eikä ollut liian kuuma. Varsinkin ylhäällä vuoristossa sää on kylmempää kuin alhaalla, joten mikään aurinkolöhöloma matka Madeiralle tammikuussa ei ole, mutta jos haluaa liikkua, aika on mitä parhain.

Erikoismaininta hyvästä paikallisesta drinkistä, joka maistuu levadavaelluksen päätteeksi paikallisessa kuppilassa: poncha. Ponchaan laitetaan brandyä ja päälle vastapuristettua hedelmämehua. Parasta oli passionmehuun tehty pocha, myös appelsiinimehu oli hyvää. Maistetuksi tuli myös sitruuna-hunaja poncha eikä siihenkään lasiin syljetyksi tullut. Viini maksoi lähikaupassa neljä euroa. Eikä ravintolassa syöminen todellakaan tullut kalliiksi. Kallein annos taisi olla oman hotellin madeiralainen buffet-pöytä, muistaakseni 24€ vai oliko se 29€, mitä näitä nyt on.

Ps. Alavatsan tulehtunut finni vertauskuvasta. Minulla on todellakin alavatsassa, siellä karvoituksen yläreunalla paise. Ihon alle tulehtunut finni. Näytin sitä samalla tk-lääkärille, kun nyt siellä satuin olemaan. Vähän kyllä nolotti omaa harmaantunutta häpykarvoitustaan esitellä, mutta sain paiseeseen antibioottivoiteen. Kaikenlaista pientä harmia sitä ihmiselle voi tulla.

Rouvan pitäisi vähän rauhoittua

Täällä ollaan taas. On ollut tauko kirjoittamisessa. Vähän jo tuumin että lopettaisin koko homman, jäisin ”eläkkeelle” blogin kirjoittamisesta, mitä minä täällä itseäni ja aivoituksiani muille avaan. Mielipiteitä on maailmassa liian kanssa, maailma oli niin paljon parempi paikka silloin, kun ei tiennyt tästä mielipiteiden moninaisuudesta, eikä niitä tursunnut joka paikasta. Että olisiko parempi, jos vain tyytyisi kutomaan villapaitoja ja horisemaan itsekseen? Ehkä.

Tällä viikolla olen täyttänyt 55 ja käynyt lääkäreiden pakeilla. Samalla viikolle osui sekä allergialääkäri että vastaanotto terveyskeskukseen verenpaineasioissa.

Allergialääkäri määräsi nelinkertaisen histamiiniannostuksen ja valohoitoa, kortisonivoiteita on erikeseen sekä kasvolle että kaulasta alaspäin. Niitä pitää läträtä reilusti iholle kerran päivässä. Valohoito alkaa ensi kuussa. Käyntikertoja on 2-3 viikossa. Lohdullista oli kuulla että urtikaria tulee katoamaan, se ei jää ikuiseksi vaivaksi. Vaikeinta tässä on ollut sopeutua tilanteeseen, alistua toisenlaiseen elämäntapaan kuin mihin on tottunut. Myös varuillaan olo on stressaavaa. Reaktiota pelkää ja sitä pyrkii välttämään. Pitäisi jotenkin unohtaa koko juttu, ehkä kehokin sitten unohtaa reagoida.

Terveyskeskuslääkärin luona käynti oli kuin Kummelista. Lääkäri totesi huoleeni, että ”rouvan pitäisi vähän rauhoittua”. Rauhoittua! Mitä se on? Onko siinä laktoosia? Eihän näillä geeneillä voi rauhoittua. Ja kyllähän minä ymmärrän että pitäisi rauhoittua ja sitä kovasti yritänkin, ja siihen keho minua pakottaa näillä urtikariaoireilla, mutta siitä huolimatta verenpainearvot ovat pääsääntöisesti yli 140. Lääkärin mielestä syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Korkeat arvot osoittavat että olen elossa. Mieten että miksi sitten ylipäätään syödään verenpainelääkkeitä, jos korkeat arvot eivät haittaa? Käynnistä jäi varsin hämmentynyt olo. Eikä epävarmuuteni asian suhteen kyllä yhtään helpottanut. Lääkäri suhtautui varsin ylimielisesti mittaustuloksiini, tuskin vilkaisi niitä. Onko rouvalla stressiä? No onhan minulla tietenkin, kun on tämä fysikaalinen urtikaria, joka pakottaa minut elämään toisin kuin tahdon, onhan se stressaavaaa ja varmaan urtikariaoireet jo sinänsä ovat merkki jonkinlaisesta stressitilasta elimistössä.

Minä olen kiltti potilas, ja suhtaudun lääkäreihin auktoriteettiuskollisesti, pyrin aina noudattamaan ohjeita, mutta ensi kertaa ajattelen, että taidan kuitenkin käydä vielä toisella lääkärillä varmistaakseni että tämä lääkärin arvio tilanteesta oli oikea. Vaikkakin – pakko myöntää – lääkärin ihmistuntemus oli varsin hyvä: rouvan pitäisi todellakin rauhoittua. Mutta onko se syy jättää verenpaine hoitamatta?

Mies oli tämän viikon kuntoutuksessa Itä-Suomessa. Kävin hakemassa rautatieasemalta. Huokasi, ja totesi että kuntoutus on enemmän masennus kuin kuntoutus. Toisilla potilailla on vakavia mielentervysongelmia ja heidän seuransa vain tekee oman olon apeaksi. Miehellä on vain fyysisiä ongelmia kahdesti leikatun selän kanssa, ja jalan, josta on kadonnut pohjelihas ja tunto siitä. Hän on tehnyt tunnollisesti kaikki määrätyt harjoittelut ja kuntoutuminen lähtenyt mukavasti vauhtiin, mutta nämä lähihoitojaksot ovat apeuttavia.

Iloa toi syntymäpäivä. Ystävällä on myös syntymäpäivä, päivää aiemmin kuin minulla, ja vietimme yhteisen skumppahuuruisen päivän unohtaen täysin viat, vaivat ja rauhoittumisen. Höpöhöpö rauhoittua!

Aamulla mittaisin ensi töikseni verenpaineen: 147 / 74. Sitten nappasin verenpaine- ja allergialääkkeeni, laitan illalla lääkkeet valmiiksi yöpöydälle vanhaan, messinkiseen tuhkakuppiin, joka nykyisin toimii lääkedosettina. Siinä lukee Yes, sir. Boston.