Avasin kenkälaatikon, avasin oven menneisyyteen

Luulin että olen omat mörköni selättänyt, ja kaiken menneen suhteen sujut. Enpä ollutkaan. Avasin kenkälaatikon.

Olen säilyttänyt kenkälaatikossa äidin minulle kirjoittamia kirjeitä pääosin 80-luvun puolivälistä. Vanhempani viettivät tuolloin paljon aikaa Amerikassa. Aluksi isällä oli siellä liiketoimintaa, ja loppuvaiheessa vanhempani ostivat Mississipin takapajulasta karjatilan. Siellä he viettivät eräänlaisia irtioton aikaa. En muista montako vuotta Missisipissä heille kertyi, mutta lopulta he palasivat takaisin kotikonnuilleen.

En ollut kirjeitä lukenut sitten nuoruusvuosien. Monta kertaa olin kyllä miettinyt että niihin pitäisi palata, mutta en ole uskaltanut. Aavistin että niistä paljastuisi jotakin. Ajattelin nyt äitienpäivän lähestyessä lukea kirjeet.

Heti ensimmäisestä paljastui yllätys. Kirje loppui sanoihin: ”Kyllä minä tykkään susta semmoisena kuin olet. Ja sillä siisti! Oo-kei! äiti” Sama viesti toistui monta kertaa muissakin kirjeissä. Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä käsityksessä että minun olisi pitänyt olla toisenlainen, naisellisempi ja enemmän määrätietoinen koulutuksen ja uran suhteen. Että en ollut rakastettu sellaisena kuin olen. Nyt luin kirjeistä aivan päinvastaista. Äiti oli moneen kirjeeseen kirjoittanut, kuinka hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

En muistanut myöskään että minua olisi koskaan kehuttu lapsena. Nyt luin kirjeistä, kuinka reipas, kaunis ja älykäs olen. Ja kuinka maailma on minulle avoin, saan tehdä omat valintani oman elämäni suhteen ja he kaikin tavoin tukenani. Järkytyin lukiessani, kuinka äiti kaipasi ja ikävöi minua. Minä en kaivannut häntä yhtään. Minä olin kylmä ja kova ja etäinen ja itsekäs. Minä en halunnut olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

En ymmärrä, miksi nämä äidin viestit eivät olleet tavoittaneet minua silloin. Miksi en ollut uskonut lukemaani?

Äiti oli kirjeitä kirjoittaessaan 56-57 -vuotias, minä olen nyt 54. Oma lapseni on kohta sen ikäinen kuin minä kirjeitä saadessani. Näen kaiken äidin silmin. Ymmärrän häntä täysin. Ja häpeän nuorta itseäni. Aiheutin paljon huolta ja murhetta. Enkä edes ymmärtänyt lukemaani, sitä mitä hän minulle kirjoitti, vasta kun nyt, monen vuosikymmen jälkeen. Olin torjunut hänet ja hänen rakkautensa.

Tuntuu siltä kuin kupla olisi puhjennut. Olen syyttänyt äitiäni, enkä nähnyt itseäni, omaa rooliani.

Laitoin kuvan kirjeistä Instagramiin, ja sain lohduttavaa palautetta. Jokainen kokee vuorollaan saman ymmärtämättömyyden ja ymmärtämisen. Emme voi kohdata toisiamme ajassa, vain ajan jatkumolla. Jokainen sukupolvi on vuorollaan ymmärtämätön.

Olen hieman poissa tolaltani kaiken lukemani jälkeen. Vielä on jokunen kirje lukematta. Kirjeiden lukeminen on aikamoista puuhaa. Äidillä oli persoonallinen tyyli kirjoittaa. Ensin hän kirjoittaa paperin tiiviisti ylhäältä alas. Sitten lisää tekstiä paperin reunoille. Ja jos johonkin on jäänyt tyhjä tila, saattaa hän kirjoittaa vielä siihen jonkin huomion ylösalaisin. Lopuksi äiti liittää samaan kirjelähetykseen lippulappuja, joihin on kirjoittanut täydennyksiä. Itse kirje on aina monta sivua paperin molemmille puolille kirjoitettuna.

Hyvä että äiti kirjoitti nämä kirjeet. Muuten käsitykseni hänestä ja meidän väleistämme olisi jäänyt vääräksi, olisin jäänyt ymmärtämättömyden tilaan. Nyt minulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Jossakin kirjeessä hän harmittelee sitä, kun soittaminen on niin vaikeaa ja kallista. Siihen aikaan puhelu piti tilata, eikä yhtyettä siitä huolimatta aina saanut. Nyt on asiat niin eri tavalla, voit olla näköyhteydessä reaaliaikaisesti maapallon toiselle puolelle.

Onneksi tämä äidin ja minun välinen kylmä kausi päättyi aikanaan, joskin siihen meni ihan liian kauan. Minun piti ensin tulla itse äidiksi. Olin silloin jo 36-vuotias. Siitä lähtien olin tiiviisti yhteydessä äitiini, hän sai tyttärensä takaisin elämänsä loppuvuosiksi, ja sain osoitettua ja sanottua kiitokseni myös hänelle, vaikka näiden kirjeiden kuvaamiin vuosiin ja tunnelmiin ei enää palattukaan. Jos olisin ymmärtänyt lukea kirjeet jo silloin uudelleen, olisimme ehkä niistä ajoista voineet keskustella.

Äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja se toi tummia pilviä, raskaita vuosia. Minä puolestani kirjoitin omia muistiinpanoja itselleni niistä ajoista. Olin väsynyt. Minulla oli pieni lapsi, sairas äiti, josta minulla oli huoli ja jota kävin hoitamassa.

Sattumalta törmäsin näihin muistiinpanoihin viikko sitten, kun etsin piironginlaatikosta jotakin ihan muuta. Pieniä hetkiä ja havaintoja vuodelta 2006. Pistän osan niistä tähän loppuun, ja toivotan samalla kaikille hyvää äitienpäivää!

”Äiti, lähes liikuntakyvytön, lähes puhumaton, saa sanotuksi jäähyväisten hetkellä: Mitä minä voisin sinulle antaa? – Et mitään, annoit elämän kun synnytit. Siinä lahjaa joka päivälle, vastaan äidille.”


Pyyhin äidin kasvot kasvovedellä, joka poimun, rutun ja kurtun, joka mutkan noilla kasvoilla, jotka ovat kuin omani mutta niin paljon edellä. Minä tulen jäljessä, kuka pyyhkii minun kasvoni sitten joskus?”


Tiedän, mikä ilahduttaa. Se, kun sanon: on kiva olla Laurin äiti. Tai kun sanon: on kiva olla Allin tytär.


Aamuviideltä keitän äidille puuroa. -Hyi, pahaa, äiti sanoo. Mennäänkö takaisin pötköttämään? kysyn. Mitä se on? äiti puolestaan kysyy.


Soitan äidille. – Minä pidän sinua kädestä kiinni, äiti sanoo.

Ja minä sinua, vastaan.


Äiti on pessyt hampaansa Bepanthenilla. Vaihdan tilalle Pepsodentin. B ja P, se ja sama.


Ehkä äiti joskus toivoi tätä, voivansa vain levätä, joku toinen hoitaisi ja laittaisi kaiken valmiiksi. Niin on nyt. Tuskin tätä tarkoitti.


Pääsiäinen. Via Dolorosa. Äidin kanssa kävelyllä. Minulla on äidin nenäliina vasemmassa taskussa ja omani oikeassa. Pysähdymme välillä niistämään. Niistän äidin nenän ja sitten omani. Matka jatkuu. Ojassa on pajunkissoja.


Näen unen. Istun äidin vierellä ja puhun, äiti on kypyammeessa. – Niin kuin äidin on päästettävä lapsi menemään, irtautumaan omaksi itsekseen, elämään omaa elämäänsä, niin myös lasten on jonakin päivänä päästettävä irti vanhemmistaan, päästettävä ne kuolemaan. Äiti ponnahtaa istumaan, avaa silmänsä ja sanoo: Puhut kuin Runeberg! Herään. Unta vain.


Minäkin olen aamuvirkku. Minäkin nauran kovaa. Minäkin suljen ruokapussit pyykkipojilla. Minäkin sanon sanat väärin. Minäkään en pidä ruuanlaitosta. Minusta on tullut äitini. Minusta on tullut äiti.


Pikkupuhetta äidin kanssa.

Äiti: Onko sinulla äitiä tai isää?

Minä: On minulla.

Äiti: Ovatko ne elossa?

Minä: On. Sinä olet minun äitini. Kyllä sinä elossa olet.


Niin kuin öylätin annan lääkkeen äidin kämmeneen ruokoillen armoa ja rauhallista yöunta.


Normaali

Vaihdevuosipäivitys

Vihdoinkin ne kuumat aallot ovat kadonneet! En edes täysin hahmota, missä kohtaa näin kävi. Eräänä päivänä vain ymmärsin, että aaltoja ei ollut tullut. Tapahtuiko se samoihin aikoihin, kun aloitin verenpainelääkityksen? Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?

Verenpainelääkitys on kyllä ollut hyvä homma. Mitään haittavaikutuksia en ole havainnut. Paitsi että juoksen hitaammin kuin ennen. Välillä oikein ihmettelen, miten hitaasti ihminen voikaan juosta. Pitäisikö suosiolla vaihtaa kävelyyn? Naurettavan näköistä puuhaa, ihan kuin etana yrittäisi juosta.

Saman hitauden olen huomannut myös hiit-jumpassa. Tuttu ohjaaja on vetänyt jumppaa puistossa. Meitä osallistujia on kolme: Raija, Nilla ja minä. En tunne Raijaa enkä Nillaa. Jumppamaikka on meidät kokoonkutsunut. Osallistumispaine on kova, koska osallistujia on niin vähän. Ei raaski jättää väliin. Mutta etenen kuin miehet Dressmannin mainoksessa. En tiedä, mistä on kysymys. Ettei olisi sepelvaltimotauti? Kaikki arvot olivat kyllä kunnossa, kun kevättalvella otettiin verikokeet. Vai mistä se sepelvaltimotauti näkyy? En tiedä, täytynee kysyä, kun seuraavan kerran lääkärin näkee lähietäisyydeltä.

Olenkin ilmoittautunut syksylle hieman rauhallisempiin lajeihin. Yin-joogaan ja tanssitunnille, siellä tanssitaan lattareita ja kantria, molemmat suosikkejani.

Nyt yritän muistella, kuinka kauan kuumia aaltoja kesti? Taisi siinä pari vuotta mennä. Muistan, kuinka silloin alussa googlasin ja yritin löytää tietoa siitä, kauanko oireet kestävät. Informaatio oli varsin sekalaista, yleensä sanottiin, että oireet voivat kestää jopa kymmenen vuotta. Se kuullosti pahalta, meinasin heittää lusikat nurkkaan. Mutta ei se siis välttämättä niin ole. Todennäköisesti aaltoja vielä minullekin tulee, mutta ei se mitään haittaa jos joskus. Se, että tulee joka kerta kun juo kahvia tai viiniä, syö maustettua ruokaa + sitten kaikki muut ilman-mitään-syytä -kohtaukset, pahimmillaan muutaman tunnin välein, se on kamalaa. Toisin sanoen, rohkeutta ja voimia kaikille heille, joita tämä asia koskettaa! Ohi sekin menee, niin kuin elämässä kaikki! Minulla siis kesää vaille kahdessa vuodessa.

Ylihuomenna saan koronarokotteen. Ihanaa. Jonkinlainen välietappi epidemiassa. Vaikka en ole sillä enää mieltäni vaivannut viime aikoina. En ole pelännyt sairastuvani. Sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä, töissä ja kaupassa käytän maskia. Paitsi en töissä silloin, jos olen siellä yksin, eikä ketään ole missään. Maskista on ollut se hyvä puoli, että samalla peittyy yhä oikomishoidossa olevat hampaani. Voin maskin suojissa rauhassa suoristella hampaita, kukaan ei tiedä mitään. Ja jonain päivänä, kun otan maskin lopullisesti pois, se on kuin esirippu, jonka takaa paljastuu suora hymy! Siinä on kanssa sellainen ikuisuusprojekti, että en voi suositella. Toisaalta törmäsin äskettäin kuvaan itsestäni, joka oli otettu vähän ennen hoidon aloittamista. Kylläpä ne hampaat olivatkin vinksallaan, nyt ovat jo ihan eri näköiset. Mutta odotan innolla päivää, kun voin syödä ilman että ensin pitää poistaa hampaista muovikuoret. Aloitan välittömästi tolkuttoman napostelun ja lihon muodottomaksi möykyksi.

Sosiaalisista kontakteista tuli vielä mieleen, että kävin kotivisiitillä Armin luona. Armi täytti 10v. Tosin päivänsankari ei ollut itse kotona, oli unohtunut ystävänsä luo ja ilta meni Armia odotellessa. Lopulta en tavannut Armia ollenkaan, koska hän oli mennyt väärään ratikkaan, ja soitti itkuisena äidilleen, jonka piti lähteä eksynyttä Armia hakemaan Jopolla toiselta puolen kaupunkia.

Vein Armille lahjaksi äitini, Armin isoisän äidin, kaulakorun, joka kuoli silloin kun Armi oli vuoden vanha. Vuosi sitten Armin sisko sai myös kymmenvuotislahjaksi yhden äitini koruista. Mutta miten ihmeelliseltä tuntuikaan olla jonkun kotona kylässä! Se oli aivan outo kokemus! En muista, milloin olisin käynyt jonkun kotona? Ehkä joskus viime syksynä. Tulee olemaan mullistavaa taas päästä kotikyläilemään, kun epidemia on ohi.

Normaali

Kaakelikauhua

Niinhän sitä tavataan sanoa, että jos toistuvasti löytää itsensä samasta, epämiellyttävästä tilanteesta, se on peiliinkatsomisen paikka. Olen nyt katsonut itseäni peiliin, ja tullut siihen tulokseen, että en ikänä koskaan enää osta kaakeleita.

Kaikki alkoi siitä, kun kolme vuotta sitten rakennutimme kakkoskotiin kylpyhuoneen. Siellä oli ollut siihen saakka vain vessa. Muu peseytyminen piti hoitaa kylmässä pihasaunassa, missä vesi lämmitettiin paljussa. Nyt taloon rakennettiin kokonaan uusi ”nokka”, ja siihen tehtiin myös kylppäri.

Koska olen innokas ja innovatiivinen sisustaja, ryhdyin googlaamaan vaihtoehtoja. Kylläpä maailmassa onkin ihastuttavia kaakeleita, härreguudendå! Ihan uusi maailma avautui minulle. Tilasin melko hintavat lattia- ja seinäkaakelit Ruotsista.

Laatoittaja sanoi, että seinäkaakelit käy juuri ja juuri suihkutilaan, mutta niitä lattiakaakeleita ei voi käyttää märkätilassa. Ne imevät vettä kuin sieni. Asia oli hieman hämmentävä, koska ruotsalainen myyjä väitti kaakeleiden sopivan märkätilaan. Luulen että sekaannus johtui siitä, että todennäköisesti ne jossakin saharassa suihkuun sopivatkin, mutta ei näillä leveysasteilla.

Laatoittaja oli siis laattoja vaille valmiina, ja minun piti äkkiä keksiä uudet epäkäypien tilalle. Hätäpäissäni ja puolipaniikissa ajelin läpi Etelä-Suomen rauta- ja kaakelikauppoja. Ei ollut helppoa. Tai olisi, jos kelpuuttaa beiget tai harmaat. Vähänkin erikoisempia värejä ja malleja ei ole varastoissa, ne ovat aina tilaustavaraa. Muistan vieläkin sen ahdistuksen tunteen. Varsinkin, kun olin googlannut ja nähnyt sen kaiken ihanan, mitä maailmalla on tarjolla.

Nyt jouduin kokemaan saman tunteen uudelleen tänä keväänä. Vieläpä samojen ruotsalaislaattojen takia.

Viimeisinpänä rakennusprojektina – varsinaisena iisakinkirkkona – on ollut seinänvieruskasvihuoneen saaminen talon eteläseinustalle. Löysin viime kesänä Hintahurrikaanin alelaarista sopivanoloisen kasvihuoneen ja ostaa päräytin sen.

Ensin lähetys seisoi avaamattomina elementteinä talon edustalla monta kuukautta. Peittelin sitä suojamuoveilla, kun pelkäsin osien menevän jotenkin rikki sateessa.

Lopulta raksamiehet ehtivät tehdä perustukset, juuri ennen maan jäätymistä. Jossakin kohtaa he pystyttivät rungon, ja nyt vihdoin viimein on sisätöiden aika. Aika laittaa laatat lattiaan.

Olin suunnitellut, että kasvihuoneeseen käytetään ne laatat, jotka eivät soveltuneet kylpyhuoneeseen. Laatoittaja oli tulossa parin päivän päästä. Urakoitsija tuli käymään, ja varmisti että laattoja on tarpeeksi. Minä reteästi, että varmasti on, niitähän on monta laatikkoa. Meni laskemaan. Ei ollut. Kolme neliötä puuttui! En ollut tajunnut että laatat ovat niin paksuja, ja siksi niitä ei mahdu kovin monta yhteen laatikkoon. Yhdestä laatikosta tulee vain puoli neliötä.

Jälleen kerran on kevät, ja minä kiertelen pakokauhussa ja puolipaniikissa rauta- ja kaakelikauppoja, ja sadattelen samaa: miksi kaikki on tilaustavaraa? Miksi mitään ei ole varastossa valmiina? Miksi minä olen jälleen kerran tässä samassa tilanteessa? En voi odottaa 3-4 viikkoa, laatoittaja on tulossa ylihuomenna.

Ja kaikki niiden saakelin samojen ruotsalaislaattojen syytä! Jo kaksi kertaa ne ovat aiheuttaneet minulle saman kaakelipaniikin. Kolmatta kertaa ei tule. Katselen nyt peiliin tarpeeksi kauan.

Lattia on nyt kaakeloitu, tänään saumattu, ylihuomenna sillä voi kävellä.

Pian pääsen istuttamaan istutuskaukaloon viiniköynnökset. Ne odottavat jo istutusta. Ja laittamaan kukkopillikokoelman seinähyllylle. Mieheltä sain hääpäivälahjaksi varsin erikoisen pöllöpuureliefin. Varsin vaikea selittää, mutta tekele on peltiä, siinä on puu, jonka oksalla istuu pöllöjä ja kuppeja, mihin voi laittaa kynttilöitä. Sopii täydellisesti kasvihuoneen takaseinälle pöydän yläpuolelle.

Vihdoin se on valmis. Kaikki on valmista, ainakin hetken. Huh! Ei vähään aikaan mitään raksaprojekteja. Eikä varsinkaan kaakeleita!

Tarinan opetus: jos sinun joskus tarvitsee ostaa kaakeleita, ole hyvissä ajoin liikkeellä, varmista että valitsemasi kaakelit sopivat käyttökohteeseen (varsinkin jos ostat ulkomaisia kaakeleita ja verkkokaupasta) ja että niitä on riittävästi. Pieleen voi mennä, jopa joka kohdassa – kuten minulla!

Normaali

Teinit tappavat toisiaan

Vappuaattona vietimme 27. hääpäivää.

Juhlan kunniaksi kävimme syömässä Hans Välimäen luotsaamassa Bardot-nimisessä ravintolassa Helsingin keskustassa.

Koska dinneri ei näillä rajoituksilla onnistu, menimme pitkälle, juhlavalle lounaalle ykköset yllä. Edellisen kerran olimme juhlavasti ulkona syömässä syyskuun alussa, kihlajaispäivänä. Molemmilla kerroilla olin laittanut päälleni Miia Halmesmaan leveän mekon, jota mieheni kutsuu Veitola-mekoksi. Kieltämättä siinä on jotakin veitolamaista. Ja molemmilla kerroilla englantia puhuva tarjoilija – se on jännä ilmiö mutta Helsingin posh-ravintoloissa miestarjoilijat ovat lähes poikkeuksetta englanninkielisiä – kehuu laskun maksun kohdalla ihailevansa pukeutumistamme. Jäin miettimään, onko tämä kehu vain sattumaa, vai onko kyseessä joku uusi kikka saada asiakas tuntemaan olonsa erityisen spesiaaliksi. Nerokas keino, joka tapauksessa. Niinpä poistuimme ravintolasta kaikin puolin tyytyväisinä, vatsat pulleina hyvästä ruuasta, pää hiprakassa hyvistä juomista ja sydämet onnellisina kehuista.

Kehut tulivatkin jossakin määrin osuvaan paikkaan, koska olimme juuri ennen lähtöä katselleet vanhoja valokuvia häistä. Kyllä on tyyli muuttunut sitten 90-luvun! Vaikka silloinkin olimme kaikki olevinamme hyvin tyylikkäitä. Kysyin mieheltä, että kukas se olikaan, joka nämä kuvat otti, joku Kimmo töistä? Ja miten kerrassaan ihmeellinen sattuma; paluumatkalla ravintolasta kotiin – päätimme kävellä, koska päivä oli kaunis – poikkesimme ravintola Maxilliin keräämään voimia ja lepuuttamaan jalkoja. Tilasimme rose-viinilasilliset ja kas; kukapas tulikaan meitä tervehtimään? Juuri se sama Kimmo, joka oli ottanut häävalokuvat! Merkillinen sattuma.

Toinenkin merkillinen, hauska sattuma samalle päivälle. Olin edellisenä päivänä viihdyttänyt itseäni käymällä läpi tori:n tarjontaa netissä. Olen löytänyt sieltä kivoja, halpoja huonekaluja, joita käly on maalannut kalkkimaalilla. Niistä on tullut tosi hienoja. Löysin jälleen kivan sohvapöydän Lepsämästä, ja vinkkasin siitä kälylle. Hänellä oli lomaviikko, ja oitis singahti Lepsämään pöytää ostamaan. Kysyin, oliko Matti Vanhasen pöytä? No ei nyt sentään ollut.

Löydettyäni pöydän keksin googlata torin silkkihuivitarjontaa. Siellä oli myytävänä käyttämätön silkkihuivi 60-70 luvulta Pariisista. Huiviin oli kuvattu Pariisin nähtävyyksiä. Väri oli kiva; luonnonvalkoinen pohja, nähtävyyden beigellä. Kirjoitin myyjälle, että haluaisin huivin ostaa. Meillä on hääpäivä, ja aikoinaan matkasimme Pariisiin häämatkalle, joten on hauska yhteensattuma. Myyjä laittoi huivin postiin, nyt odottelen sen saapumista.

Hääpäiväillan vietimmekin sitten sohvaperunoina. Televisiosta oli Mikko Alatalo -ilta. En erityisemmin välitä Alatalon rillumarei-rikoot-on-riskillä-rumat -musiikista, mutta mies oli kiinnostunut. Yhtäkkiä ulkoa kadulta alkoi kuulua tappelun nujakointia. Siellä oli noin 16-vuotiaita poikia, hakkasivat yhtä pienempää, ja samalla ottivat selfieitä. Syöksyin pää punaisena parvekkeelle ja huusin niin kovaa kuin ääntä lähti: ”Lopettakaa!” Kissa säikähti karjuntaani niin että piiloutui sängyn alle loppuillaksi. Pojat eivät lopettaneet. Lyöminen jatkui. Yksi huusi että ei tässä mitään, ihan kaverillisissa merkeissä. Huusin takaisin että lyöminen ei ole ikinä kaverillisita. Aloin jo vetää toppatakkia päälleni ja samalla soitin yksiyksikakkoseen. Siellä vastattiin heti, mutta onneksi samalla poliisit jo tulivatkin paikalle.

Loppuilta menikin sitten järkytyksen vallassa. En meinannut saada unta. Ajatukset menivät aina niihin poikiin.

Meidän parveke on kissan valtakuntaa. Sinne kantautuu niin paljon liikenteen pölyä, että parvekkeella ei kannata pitää mitään kalusteita, saisi vain olla niitä aina pyyhkimässä pölystä. Seuraavana aamuna – vappupäivänä – laitoin kuitenkin parvekkeelle ilmapallon ja kaksi retkituolia. Joimme siellä aamukahvit. Sanoin miehelleni että tässä voi ihan hyvin istua ja päivystää, katsella kun teinit tappaa toisiaan.

Tunteikas hääpäivä siis. Varsin dramaattinen loppu, mutta onneksi kaikki päätyi kuitenkin hyvin.

Normaali