Orjakauppaa

Kävin taas lempikaupassani, rautakaupassa. Olin lupautunut ostamaan läksiäislahjan eläköityvälle työkaverille, jonka harrastus on siirtolapuutarha. ”Pullorahoilla” eli laatikoihin, pusseihin ja nyssyköihin jemmattuja ihmisiltä jääneitä pulloja tai tiimin omia limu- ja energiajuomapulloja oli sen verran, että niillä rahoilla saatiin ostetuksi puutarhatarvikkeita. Nätit kukalliset hanskat, joissa kukkakuviointi ja kämmenselkä pukinnahkaa, ja pieni valkoinen hara ja istutuslapio.

Rautakauppa on minulle aina myös heräteostospaikka. Niin inspiroiva! Koskaan ei tiedä, mitä kaikkea rautakaupan valikoimista löytyy. Tällä kertaa ostin shortsit. Ihan huvitti. Nyt ostan jo vaatteenikin rautakaupasta! Kaiken lisäksi shortsit olivat miesten mallistosta. Nyt kun on muotia koohkata tasa-arvosta ja leimaamisesta, niin tässä olisi kyllä yksi aihe. Miksi ihmeessä oletetaan että vai mies tarvitsee puuhapaten työshortsit? Kyllä nainenkin tarvitsee!

Minä en lillukanvarsiin takertunut; ostin miesten shortsit. Pienin miesten koko vaikutti itselle sopivalta. Shortsit ovat farkkukangasta, mutta niissä on taskuja myös mustalla kankaalla. Taskuja ja lenksuja ja yksityiskohtia on paljon. Mielestäni minulla oli perusteltu syy shortsien ostoon. Aiemmin keväällä kadotin pihahommissa kännykän. Se oli tipahtanut tunkiolle. Nyt tämä ongelma on shortseilla eliminoitu. Niistä löytyy aivan varmasti läpällinen tasku, mistä kännykkä ei tipu.

Samalla reissulla poikkesin tienvarren patsaskauppaan. Siellä myydään erilaisia pihakoristeita. Julmetun kokoisia leijonia ja kaikkea mitä ihminen saattaa pihalleen haluta. Olen jo vuosia katsellut että patsaskaupan pihalla on yksi eriskummallinen pihapatsas: neekerityttö. Käytän tätä halventavaa nimitystä nyt, koska juuri se sana kuvaa patsasta parhaiten, tarkoitukseni ei ole loukata. Patsas näyttää pieneltä puuvillaplantaasin orjatytöltä. Patsas on maalattu, tytöllä on kirkkaanvihreä essu ja sininen paita, sukat makkaralla, hiukset kahdella saparolla ja toisessa kädessä hyppynaru, toinen käsi essun taskussa.

Surkea, hylätynoloinen orjatyttö on jo vuosikausia seisonut patsaskaupan pihalla tien varressa. Talvella lumisateessa, kesällä paahteessa. Lujaa tekoa se ainakin on, värit eivät ole haalistuneet laisinkaan. Minun on aina tehnyt mieli ostaa se. Pelastaa tyttö. Antaa sille koti kasvihuoneen nurkasta. Jospa se siellä viihtyisi.

Nyt pysähdyin kysymään hintaa. 200€. Vaikutti siltä että myyjä heitti hinnan hatusta. Sanoin että pitää vähän miettiä. Seuraavalla kerralla taidan tehdä ostotarjouksen omasta mielestäni oikealla hinnalla. Että orjakauppaa tekemään sitten päädyin! Shame on you, Minna!

Normaali

Suojeluspyhimys rottia ja hiiriä vastaan

Viime talvi taisi olla varsinainen hiirien ja myyrien luksustalvi, tai sitten ei, ehkä kaikki olikin päin vastoin ja siksi ne niin sankoin joukoin hakeutuivat sisään, minne vain pääsivät. Mökiltä löytyi useampi raato ja talon kellarista viisi.

Viimeisimmät kolme piiloon jäänyttä mies poisti vasta äskettäin. Keksin imuroida kellarin ja siellä nurkassa kiilui jotain. Pakenin oitis paikalta. Pelkäsin että siellä on kiiluvasilmäinen, elävä rotta. Kuollut metsähiiri se vain oli, mutta oudosti sen silmät kiiluivat pimeässä nurkassa.

Nyt tiivistän kellarin ovenpielen karmit. Luulen että hiirien reitti kellariin on kulkenut kynnyksen ali. Kynnyslauta on hapertunut ja sen alta on pienet olennot päässeet sisään. Hiiri menee uskomattoman pienestä reiästä.

Sattumalta lehteä lukiessani törmäsin tietoon että on olemassa ehta suojeluspyhimys hiiriä ja rottia vastaan, Pyhä Kakukylla. Hattulan kirkon sakariston seinään on maalattu tämän kuva. Siinä vaaleakutrisen naisen helmoja pitkin kiipeää siimahännät. Mieleen juolahti, että minäpä maalaan kanssa kellarin seinään sen Pyhän Kakukyllan kuvan! Siitäpä saavat hiiret sitten tuta! Toki korjaan sen kynnyksenkin. En nyt sentään niin taikauskoinen ole, että uskoisin itsepiirustamani pyhimyksen kuvan yksin auttavan asiassa. Mutta Herra auttaa niitä jotka itse itseään auttavat, vai miten se sanonta menikään…

Pitäisi oikeastaan käydä ihan paikan päällä Hattulassa ihmettelemässä seinämaalausta. Näistä Hattulan kirkon seinämaalauksien tekijöistä on kirjoitettu fiktiivinen kirja; Anneli Kannon Rottien pyhimys. Ehkäpä luen sen kesän aikana.

Vanhojen kirkkojen seinämaalaukset ovat kyllä mystisiä ja hienoja. Nehän ovat peräisin ajalta ennen uskonpuhdistusta ja siksi niissä kuvataan pyhimyksiä ynnä muuta mikä ei varsinaisesti ev.lut.iin kuuluu. Ja siksi niitä uskonpuhdistuksen innossa maalattiin myös peittoon. Onneksi paljon seinämaalauksia on säilynyt ja niitä on myös restauroitu. Nyt niitä osataan arvostaa.

Eräitä hienoimpia näkemiäni seinämaalauksia on Inkoon ja Taivassalon kirkoissa. Inkoon kirkossa on seinämaalaus nimieltä Kuolemantanssi. Se on peräisin 1500-luvulta ja saanut innoituksensa silloin piinanneesta epidemiasta Mustasta Surmasta. Kuvassa luurankomainen kuolema johdattaa kaikkien säätyjen edustajat kohti kuolemaa.

Taivassalon kirkossa on myös runsaat, koristeelliset seinämaalaukset. Täytyy joskus pistäytyä paikalla niin että joku niistä tietävä voi kertoa lisätietoja. Mutta kannattaa poiketa vanhoihin keskiaikaisiin kivikirkkoihin ympäri ämpäri Suomenmaata. Niiden tunnelma on hieno. Harmi vain että seurakuntien köyhtyessä monella kirkolla on onglema pitää kirkkojaan auki. Niitä ei voi jättää auki vapaasti ihmisten tulla ja mennä, paikalla pitää olla joku ilkivallan takia. Rahan puutteessa kirkkojen aukioloa on jouduttu vähentämään, ja muun muassa nämä seinäaarteet jäävät monelta paikkakunnalla pistäytyvältä tai ohikulkevalta kokematta.

Mutta mutkia matkaan kannattaa tehdä. Hattulaan nyt ainakin.

Normaali

Puuaukko

Olen aina ollut syksyihminen, kunnes viime keväänä löysin kevään. En ole varma vieläkään, ”voittaako” kevät syksyn, mutta lähellä on.

Juuri tämä aika, kun linnut laulavat, käki kukkuu ja vihreä on vaaleaa ja monensävyistä, tämä on paras! Aamut alkavat aikaisin ja päivät päättyvät myöhään. Ja vihreä. Se taitaa olla uusi lempivärini.

Kylläpä tammi pihapiirissä kukoistaa! Viime keväänä sen viereltä kaadettiin samankokoinen vaahtera, ja nyt tammella on tilaa levittää oksansa. Siitä on tulossa pihan kuningatar. En tiedä, paljonko sillä on ikää, rungon ympärys on 83 senttimetriä, kävin äsken mittaamassa. Se on hoikempi kuin minä, minun ympärysmittani on 90.

Toivottavasti tammi elää vielä satoja vuosia. Ainakin pidempään kuin minä. Ehkä minun tuhkani ripotellaan sen juurelle joskus, mikä ettei. Vaikka hautausmaiden tunnelma on hieno, onhan se sellaista kivien palvontaa. Mieluummin ehkä kuitenkin puun juurella.

Olen tehnyt risusavottaa eli katkonut pieniä pihlajan ja koivun taimia pihapiirin laitamilta. Niitä tulee joka kevät ja metsikkö pusikkoituu ellei niitä katkota pois. Tuntuu että niitä on joka kevät enemmän tai sitten voimia on vähemmän.

Joskus kun pihasta kaataa pois puun – niin kuin sen vaahteran tammen vierestä – kestää hetken ennen kuin silmä tottuu uuteen maisemaan. Maisemaan jää kaadetun kohdalle tyhjä kohta. Silmä ei ole tottunut näkemään siinä tyhjää. Menee oma aikansa että uusi maisema alkaa taas näyttää tutulta ja oikealta.

Samalla tavalla käy kun joku kuolee. Tuntuu niin kuin ihmiskunnassa olisi aukko siinä kohtaa. Yhden ihmisen energiat ovat poissa yhteisestä energiasta. Menee aikansa ennen kuin ihmisen jättämä aukko täyttyy. Joidenkin aukko on isompi täytettäväksi.

Tällä viikolla kuoli mainosvaikuttaja Ami Hasan. Olin hänen firmassaan töissä silloin kun jäin äitiyslomalle, ja lopulta haiduin pois kokonaan alalta. Olimme syntyneet samana päivänä, eri vuosina tosin. Mielessä on välähtänyt tällä viikolla useaan otteeseen hän. Tuntuu että ison puun kokoinen aukko syntyi ihmiskunnan energiaan tällä viikolla.

Ps. Greenpeace kerää nimiä adressiin Suomen luonnonmetsien suojelemiseksi. Allekirjoitin adressin eilen, se löytyy Greenpeacen sivuilta. Olen katsonut huolissani varsinkin Etelä-Suomen metsien katoamista. Hieno luonnonmetsä hävisi ihan omasta lähipiiristä kymmenisen vuotta sitten, ja vieläkin asia surettaa. Metsää on, mutta aitoja, rauhassa kasvaneita vanhoja metsiä on enää vähän jäljellä. Ne pitää suojella. Linkki adressiin:

Normaali

minnajaminna

Huh, huh, on ollut sen verran menoa ja meininkiä, että en ole joutanut tänne kirjoittamaan. Yritän nyt taas päästä kiinni näihin kirjoittamisen rutiineihin.

Hamstrasin ahneuksissani työvuoroja vähän liian isolla lapiolla unohtaen täysin kalenteri-ikäni. On kyllä sanottava, että tässä iässä seuraava päivä ei ala nollasta, vaan edellinen päivä on aina pohjalla kerryttämässä taakkaa. En huomioinut tätä seikkaa laisinkaan. Ajattelin että voin aivan hyvin olla töissä aamukahdeksasta iltakahdeksaan, ja herätä hyvin nukutun yön jälkeen taas kahdeksaksi töihin. Ei voi. Tässä iässä ei enää palaudu yhtä nopeasti kuin ennen. Niinpä olin sitten urakkaviikon jälkeen aivan voipunut. Niin voipunut että kun seisoin kalakaupan edessä, jonka ovessa luki että se on kiinni maanantaisin, tankkasin lukemaani, enkä voinut käsittää, miksi kauppa on kiinni. Kyselin ihmeissäni sattumalta paikalla olleelta rouvalta, että onko nyt tosiaan maanantai.

Kävin työpaikkahaastattelussa! Tässä iässä ei tule usein – toisin sanoen milloinkaan – tehtyä mitään harkitsematta, ihan vain päähänpistosta. Mutta niinpä vain tein. Hetken olin jo kauhuissani, mitä jos minut valitaan, ja koko rakentamani korttitalo romahtaa. Olen erittäin tyytyväinen nykyiseen toimenkuvaani, joka on varsin joustava ratkaisu. Voin tehdä työtä sen verran kuin tarvitsen. Vakituinen, täyspäiväinen työ olisi siinä mielessä huononnus.

Satuin vain näkemään ilmoituksen, ja hetken mielijohteesta pistin hakemuksen vetämään. Hakijoita oli ollut 27, neljä haastateltiin. Minä jäin toiseksi, varasijalle. Mutta eikös Idolsissakin toinen sija ole yleensä ensimmäistä parempi? Eli jatkan vanhaan malliin. Mutta olihan siinä jännitystä elämään muutamaksi päiväksi.

Nyt olen puuhaillut pihalla. Kitkenyt ja leikannut ruohoa. Istuttanut saman kärhön kolmeen kertaan, ja yhdet toiset kukat – en enää muista mitä ne oli, jotakin karpaattienkelloja kai – kahteen kertaan. Ovat ihan stressaantuneita ne kasvitkin jatkuvasta siirtelystä. En vain osaa päättää, missä niiden olisi hyvä kasvaa. Tapan vissiin ne ihan tällä omalla päättämättömyydellä.

Ruohonleikkuussakin oli mietittävää. Ennen vanhaan päristelin kaikki matalaksi. Nyt kiemurtelen, yritän väistellä kukkia. Piha näytti ajon jälkeen hirveältä, läikikkäältä. Sitten keksin että ajelen kaikki matalaksi tietyltä osaa pihaa, siltä osin että tieltä ja kotoa ikkunasta katsottuna näyttää siistiltä, jätän katvealueet ajamatta. Siellä saa voikukat rehottaa. Sitä paitsi syön ne. Hieroja suositteli että söisin kolme voikukan kukkaa joka päivä. Se kuulemma puhdistaa maksaa ja munuaisia. Hän arveli että ihottumani voisi olla jotakin epäpuhtauksia, joita on kertynyt kehoon. Nyt olen sitten voikukkakuurilla.

Jostakin luin että voikukan nuput ovat voissapaisetettuna ja suolalla maustettuna herkkua. Niin onkin. Kokeilin. Niissä oli kiva mieto maku. Eli voikukat jatkoon!

Ikkunalaudalla on tekeytymässä ihovoide. Siihenkin laitoin voikukkaa. Olisi pitänyt laittaa kamomillaa ja kehäkukkaa, mutta en löytänyt kamomillapussiani, joten korvasin sen voikukalla. Ihovoideohje on peräisin kummitädiltäni. Hän oli myös allergikko, ja valmisti ihovoiteet itse, että tietää varmasti mitä ne sisältävät. Sain häneltä usein voidetta mukaani, kun kävin kylässä. Kerran hän neuvoi minulle myös voiteen valmistuksen. En ole sitä kuitenkaan itse vielä tehnyt, mutta nyt kokeilen. Siihen tulee myös manteliöljyä, mehiläisvahaa, kaakaovoita (mutta aioin korvata sen sheavoilla) ja säilöntäaineeksi pari tippaa probolista. Mutta ensin kukkien pitää tekeytyä oliiviöljyssä 10-14 vrk.

Minnanpäiviäkin ehdin viettää. Kylässä oli ystävä-Minna, ja aloitimme yhteisen taideprojektin. Olen siitä kovasti tohkeissani. Tässä iässä kun innostunut olotila on myös harvinainen. Avasimme yhteisen Instagram-tilin ”minnajaminna”. Julkaisemme sinne yhdessä työstämiämme kuvia. Saimme jo neljä ensimmäistä kuvaa otetuksi. Ideoimme kuvat yhdessä, toinen Minna kuvaa. Hänellä on merkillinen taito ottaa jopa minusta hyviä kuvia. Yleensä näytän kuvissa aivan hirveltä, mutta Minnan kuvissa näytän ihanalta!

Eilen oli kova myrsky ja sade. Ehkäpä kaikki siitepöly on nyt vihdoin pois. Sitä olikin tänä keväänä erikoisen paljon ja kaikkialla.

Tuli mieleen, että siellä työpaikkahaastattelussa minulta kysyttiin, onko jotakin mihin suhtaudun intohimoisesti? Vaikea kysymys. Kiemurtelin tuolillani ja yritin vastata jotakin. Jälkikäteen kotona sanoin että minun olisi pitänyt sanoa kysyjälle (joka oli mies, ehkä ikäiseni tai vanhempi), että ”kysytkö sinä vaihdevuosi-ikäiseltä naiselta intohimosta? Kysymys on järjetön. Tämän ikäinen ei suhtaudu elämässä enää mihinkään intohimoisesti”. Tosin mieheni sanoi, että olisin voinut vastata että sisustaminen. Voi olla. Toisaalta, en ajattele itse että kyseessä olisi sisustaminen, pikemminkin lavastaminen. Lavastan ympärilleni erilaisia miljöitä. Sain juuri valmiiksi yhden pitkäaikaisen haaveeni: kasvihuoneen. Tai pitäisikö sitä sanoa kukkopillihuoneeksi, koska tällä hetkellä siellä on enemmän kukkopillejä kuin kasveja. Mutta ehkä jonakin päivänä loppukesästä tilanne on toinen – varsinkin jos maltan olla siirtämättä kasveja paikasta toiseen uudelleen ja uudelleen.

Normaali

Urheiluhulttiot

Jere Karalahdesta on tehty dokumenttielokuva. Aamutelevisiossa haastateltiin Karalahtea ja elokuvan ohjaajaa.

Katselin ohjelmaa ja päähäni laskeutui kukkahattu. Muutuin oitis tätinaiseksi (= setämiehen rinnakkaismuoto). Mutta en voi mitään, paheksun. Miksi ihmeessä näitä ylistysjuttuja tehdään”selvisin huume-ja väkivaltahelvetistä, nyt minulla menee hyvin, en arvosta kaikkea mitä on tullut tehtyä, mutta en olisi tämä ihminen nyt ilman niitä kokemuksia”-tyypeistä? Olen vakuuttunut, että ne toimivat vain kannustimena tietyn ikäisille pojille. Kova jätkä toi Karalahti. Jos sekin selvisi, minäkin pystyn siihen. Rötöstelen ja hummailen nuoruuden ja rauhoitun sitten seesteiseen keski-ikään. Elokuvista ja jutuista jää kertomatta, että monelle samaa koettaneelle ei ole käynyt yhtä hyvin. Selviytyminen on mahdollista, mutta se on kuitenkin poikkeustapaus.

Näitä urheilumaailman hunsvotteja piisaa. Aina on joukossa joku. Karalahti edustaa huumehörhöä, Nykänen oli alkoholisti. Oliko näitä jo ennen Nykästä, vai hänkö tämän pani alulle? Huonosti käyttäytyvän menestyvän urheilijan ihannoinnin? Menestyjälle annetaan paljon anteeksi. Nykänen sai erikoiskohtelua, samoin Karalahti. He tuovat rahaa ja näkyvyyttä seuroille. Ja aina löytyy joku nätti nainen vierelle pitämään renttua pystyssä.

Moni ala on jo siistiytynyt. Entisen kaltaisilla elintavoilla ei enää nykymaailmassa pärjätä. Esimerkiksi musiikkiala. Ei siellä enää näy Irwinin kaltaisia. Samoin politiikka on siistiytynyt. Saunaillat loppuneet. Joku yksittäinen hakkarainen vielä yrittää nipistellä naisia eduskunnan pikkujoulun jälkeen. Muutos tapahtui aika nopeasti. Yhtäkkiä politikot olivatkin piukeita trialthonisteja ja maratoonareita, joilla on valkaistut, oiotut hampaat. Muistan kyllä lukeneeni että edellä mainittu Hakkarainenkin kävi hammasoperaatiossa jossakin kolmannessa maassa, joten ehkä hänkin kohta lopettaa nipistelyn ja kippistelyn ja alkaa juosta maratoneja.

Ehkä hulttiot kuolevat lopulta sukupuuttoon. Ehkä tämä jää viimeiseksi ylistyselokuvaksi ko elämäntavalle.

Normaali

Rauhallinen covid-vuosi

Saa nähdä, miten käy. Esimerkki ei lupaa hyvää.

Israel oli ensimmäinen valtio, joka sai kansalaisensa rokotettua. Mitä heille tapahtui, kun covid-19 kukistui? Alkoi rähinä ja älämölö. Kaikki koronan takia pinnan alle painetut ahdistukset, tunnelukot ja -padot aukenivat. Raketit lentävät Palestiinasta Israeliin, ja pommit poksahtavat Gazassa. Onko niin että nyt kun sairaudesta ei ole vaaraa, on taas mahdollisuus jatkaa ikuiseksi muodostunutta ja aina pahenevaa konfliktia?

Käykö sama myös muualla? Covid-vuoden aikana terroristijärjestöt ovat olleet hiljaa. Taitaa olla niin että ihmiskunnan historiassa oli vuoden pituinen sotatauko kaikilla mantereilla. Mutta miten ihmiset reagoivat, kun epidemia hellittää? Onko niin että vuoden ajan padotut tunteet purskahtavat ilmoille, sytyttävät roihuun vanhat kaunat, alkaa taas terroriteot ja sodan kauhut? Mitenkäs asiat ovat siellä Syyriassa? Siellähän oli maa sekaisin ennen covidia. Alkaako kaikki taas uudelleen, ja entistä pahempana. Melkein rupeaa pelottamaan epidemian hellittäminen. Mukavan rauhallista ollut koko vuosi.

Nurkan takana odottaa myös uusia kauhuja. Ilmastonmuutoksen eteneminen peittää alleen kokonaisia saarivaltioita. Mihin ne ihmiset asutetaan? Ja miten sopeutuvat uusille asuinsijoilleen.

Kaiken lisäksi maapallo tuntuu olevan jakautuneempi kuin koskaan. Eri maiden välillä on kauppasaartoja, ja monenlaista kiristystä ja vääntöä. Juuri kun meidän pitäisi ratkaista isoja globaaleja ongelmia olemmekin jakautuneita toisia ymmärtämättömiin leireihin. Yleensä sanotaan, että mikään ei yhdistä niin hyvin kuin yhteinen vihollinen, mutta tuntuu siltä että ilmastonmuutosta ei ajatella yhteiseksi viholliseksi, ainakaan vielä.

En ole ollut mitenkään erityinen Eurooppa-fani. Äänestin aikoinani Euroopan Unioniin liittymistä vastaan. Enkä koe itseäni erityisen eurooppalaiseksi. Toisaalta juuri sitä olen. Arvopohjani, elämäntapani ja kulttuuriperimäni pohjaavat eurooppalaisuuteen. Voi olla että kannatan jopa liittovaltiota. Voi olla että se on tulevaisuudessa ainoa mahdollinen järkevä tie. Eihän se suomalaisuutta poista. Tosin liittovaltion osana meidän roolimme tulisi todennäköisesti olla Euroopan metsä; kansallispuisto ja vesivarasto. Ehkä pitäisi ajatella isommin; kansallisvaltion sijaan kansallismaanosaa. Vanhaa sanontaa mukaellen, amerikkalaisia meistä ei tule, kiinalaisia emme halua olla, olkaamme siis eurooppalaisia.

Covid-vuosi on ollut selviytymistä hetkestä toiseen. Nyt toivoisi päättäjiltä ja eri alojen viisailta ihmisiltä visioita tulevaisuudesta. Minkälaiseen tulevaisuuteen tähtäämme? Minkälainen Suomi on tulevaisuudessa, mitä asioita haluamme suojella ja millä hinnalla? Mikä on se tie sinne?

Maakuntauutisista kuulin että Lappeenranta oli päättänyt olla biodiversiteettikaupunki, joka suojelee ympäristönsä ja eläimistönsä monimuotoisuutta. Kaupunki on tutkinut, mitä paikkoja sen asukkaat erityisesti arvostavat ja katsovat suojelemisen arvoiseksi.

Jokaisen suomalaisen paikkakunnan pitäisi tehdä sama. Helsinki voisi olla maailman metsäisin pääkaupunki. Todennäköisesti sillä olisi siihen maailman parhaat edellytykset, mutta voi olla että ei enää kauan. Lähiluontoa tuhotaan lisärakentamisen tieltä. Myös kaupungilla/kunnalla pitäisi olla visio tulevaisuudesta, siitä mihin pyritään ja miksi, ja millä hinnalla.

Onneksi minun ei tarvitse etsiä sopivaa ehdokasta. Olen äänestänyt jo monissa vaaleissa samaa ehdokasta. Sivistynyttä naista, jolla on sama arvopohja kuin minulla. Se on politiikassa vähän niin kuin avioliitto. Kun on löytänyt hyvän miehen, ei kannata vaihtaa. Ja jos on löytänyt hyvän oman ehdokkaan, ei sitäkään kannata vaihtaa.

Normaali

Tunteikas äitienpäivä

Tunteikas äitienpäivä on nyt vietetty. Siitä tuli erityisen tunteellinen monesta syystä.

Äidin minulle 80-luvulla kirjoittamien kirjeiden läpikäyminen juuri ennen äitienpäivää nosti tunteet piripintaan. Äiti, joka ei näyttänyt tai puhunut tunteistaan, kirjoitti niistä. Kirjeet olivat pitkiä, monisanaisia. Siellä oli äidillisiä neuvoja ostaa kengät, missä varpailla on hyvin tilaa ja jotka tukevat kantapäistä, kinkunpaisto-ohjeet kuin myös ikävää, kaipausta, iloa, rohkaisua, kehuja, vaikka mitä.

Kirjeiden lukeminen tässä kohtaa omaa elämää, miltei saman ikäisenä kuin äiti oli niitä kirjoittaessaan, lähensi meitä. Ymmärsin äitiä ensi kertaa täysin. Ja ennen kaikkea näin nuoren itseni äitini silmin. Se näky järkytti minua. En pitänyt näkemästäni. Ja nyt minun pitää osata antaa anteeksi itselleni, eikä se ole helppoa.

Minulle muistui mieleen, kuinka Kirsti Paakkanen kertoi samantapaisesta kokemuksesta. Hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, ja Kirsti meni käymään kotimökissään. Siellä hän löysi äitinsä Raamatun välistä kirjeen, missä hänen äiti kertoi omasta köydästä lapsuudestaan, miten oli joutunut käymään kerjäämässä sokean isänsä kanssa, ja miten joissakin taloissa heitä oli pilkattu sanoen että onpa siinä sokealla nuori morsian. Kirjeen lukeminen oli ollut suuri järkytys Paakkaselle, ja se oli muuttanut hänen suhtautumisensa omaan historiaansa. Hän oli aiemmin hävennyt syntyperäänsä, mutta kirjeen lukemisen jälkeen suhtautuminen muuttui. Paakkanen alkoi arvostaa omaa, köyhää syntyperäänsä, ja näki vanhempansa uudella tavalla.

Koen että omassa kokemuksessani on kyse samasta ilmiöstä. Joten tämä lienee aika yleinen ja monien läpikäymä kasvuprosessi.

Muistelin myös sitä, kuinka juuri äitienpäivänä vuonna 2012 puhuin viimeisen kerran äitini kanssa. Olimme silloin mökillä, äiti sairaalassa, missä hän oli ollut jo pari vuotta. Veljeni soitti minulle äidin luota, olimme sopineet niin. Sillä tavoin pystyin toivottamaan äidille hyvää äitienpäivää ja kertomaan muutenkin kuulumisiani. Muistan, kuinka tuossa nimenomaisessa puhelussa kiitin äitiäni siitä, että hän oli ”pelastanut” mökin. Isä oli ollut sitä myymässä pois, mutta äiti oli vastustanut, ja niin mökkiä ei oltu myyty. Aikojen saatossa siitä oli tulllut minun pienen perheen oma mökki, ja meille maailman tärkein paikka. Pian tuon äitienpäivän jälkeen äiti sai keuhokuumeen, ja menehtyi kesäkuun alussa 3.6.2012

Äitienpäivän tunnelastia lisäsi se että se oli viimeinen äitienpäivä alaikäsen lapsen äitinä. Kirjoitin pojalleni kirjeen, jonka luin hänelle ääneen aamulla. Historia toistaa huvittavalla tavalla itseään; minultakin meni aikoinaan äitini tunteelliset kirjeet ohi. Samalla tapaa pojalle kirjoittamani kirje ei häntä erityisemmin tuntunut innostavan. Kirje unohtui häneltä siihen meidän sängylle. Meinaan teettää kirjeen sisään vielä äitienpäivänä meistä otetun kuvan, ja vien sen sitten hänen huoneeseena, kaappiin, missä on muitakin muistoja. Ehkä hänkin löytää kirjeen sitten aikoinaan, lukee ja järkyttyy vuorostaan.

Koska olin niin dramaattisella tuulella äitienpäivänä, keksin ohjelmanumeroksi aamiaisen jälkeen eräänlaisen äiti-promenadin. Lähiseudulla on kaksi äitiyttä kuvaavaa patsasta. Puistossa on melko uusi taideteos nimeltä ”Odotus”. Siinä raskaana oleva nainen tähyilee merelle. Toinen äitipatsas on katolisen kirkon takapihalla oleva Madonna-patsas. Katolisessa uskonnossa Neitsyt Marian rooli on korostetumpi kuin mitä meidän luterilaisuudessamme. Minua on monta kertaa askarruttanut hänen kohtalonsa. Miltä on mahtanut tuntua Jeesuksen äitinä? Katsoa vierestä kun poika kiertää maailmaa aiheuttamassa monenlaista hämminkiä. Kaataa myyntipöytiä temppeleissä, haastaa oppineet papit omilla radikaaleilla näkemyksillään, ja lopulta saa kuolemantuomion ja teloitetaan häpeällisimmällä mahdollisella tavalla, naulataan alastomana ristille, kitumaan. Siinä on ollut äidille taakkaa ja surua ja huolta. Siksi Neitsyt Maria on eräänlainen kaikkien äitien kärsimyksen esi-äiti.

Nyt kiersimme molempien äitipatsaiden luo. Toisen, joka kuvaa naista, jonka äitiys on vasta alkamassa, ja toista, jonka äitiys on päättynyt lapsen kuolemaan. Vein molemmille patsaille ruusut.

Minulla on oman piirongin päällä makuuhuoneen nurkassa kaksi Neitsyt Maria aiheista taulua. Toinen on äidin ostama ja roikkunut lapsuudenkodissani ruokasalin seinällä. Siinä ei ole Jeesusta, vain surumielinen, kaihoisa Madonna. Toinen taulu on minun itseni ostama. Jännästi siinäkään – niin kuin äidinkin ostamassa taulussa – ei ole Jeesusta. Olemme siis kumpikin aikoinaan ostaneet Neitsyt Maria taulun ilman lasta. Merkillistä. Minun taulussani Neitsyt Marian kädet ovat käpristyneet hänen itsenä ympärille ja syli näyttää tyhjältä. Itse tulkitsen kuvan siten että se kuvaa äidin hätää, kun lapsi on kasvanut sylistä pois.

Kun oma lapseni oli pieni, muistan miettineeni Neitsyt Mariasta maalattuja kuvia, ja ajateleeni, että niissä kaikissa hänet kuvataan kauniina ja seesteisenä, samoin lapsi. Vaikka todellisuudessa hän on varmasti ollut myös väsynyt ja epätoivoinen, ja lapsikin itkenyt. Niinpä luonnostelin kuvan, mihin piirsin hyvin väsyneen Neitsyt Marian. Mustat silmänaluset, roikkuvat tyhjät rinnat, katse väsymyksestä turta sylissään vauva, joka huusi suu ammollaan. Kuvaa piirtäessäni poika tuli luokseni, kipusi syliini, otti piirustuskynän ja piirsi minun piirtämälleni Neitsyt Marian hahmolle kädet ja jalat. Se taulu on minulla kehystettynä ja se on arvokkain asia, mitä minulla on. Hienolla tavalla se kertoo siitä, että olkoon tilanne miten vaikea ja haastava tahansa, meillä on kädet ja jalat, me voimme toimia, tehdä asialle jotakin.

Ehkä tämä äitiasia tulee näin kuitatuksi, ja voin taas siirtyä takaisin arkisempiin tunnelmiin näistä tunnesyövereistä. Tänään on appiukon 88-vuotispäivä. Olen luvannut viedä hänet huviajelulle kouluun, missä hän työskenteli rehtorina monta vuosikymmentä. Koulun juhlasalissa pitäisi olla apesta maalattu muotokuva. Menemme ”pyhiinvaellusmatkalle” sinne. Otetaan kuva hänestä taulun edessä.

Joten tunteikas päivä tästäkin taitaa olla. Mutta ei tyttärenä, ei äitinä, tänään miniänä.

Ps. Tuli vielä mieleen yksi jännä sattuma äitienpäivältä. Olen pitänyt joka äitienpäivä kaulallani pojan päiväkodissa minulle äitienpäivälahjaksi askartelemaa kaulakorua. Siinä on paperinarussa isoja sinisiä palloja ja niiden välissä pieniä oransseja. Pallot on myös itse askarreltu, ilmeisesti paperimassasta. Laiton korun jälleen aamulla kaulalle, mutta jouduin ottamaan pois käydäkseni suihkussa. Sitten korun laittaminen ei enää onnistunutkaan. Paperinarun pää katkesi, eikä sitä saa enää solmittua kaulalle. Juuri nyt, viimeisenä alaikäisen äitienpäivänä, naru katkesi kuin napanuora konsanaan. Merkkilistä, varsinkin ämpäristä. Sanottiin jossakin lastensadussa.

Normaali

Avasin kenkälaatikon, avasin oven menneisyyteen

Luulin että olen omat mörköni selättänyt, ja kaiken menneen suhteen sujut. Enpä ollutkaan. Avasin kenkälaatikon.

Olen säilyttänyt kenkälaatikossa äidin minulle kirjoittamia kirjeitä pääosin 80-luvun puolivälistä. Vanhempani viettivät tuolloin paljon aikaa Amerikassa. Aluksi isällä oli siellä liiketoimintaa, ja loppuvaiheessa vanhempani ostivat Mississipin takapajulasta karjatilan. Siellä he viettivät eräänlaisia irtioton aikaa. En muista montako vuotta Missisipissä heille kertyi, mutta lopulta he palasivat takaisin kotikonnuilleen.

En ollut kirjeitä lukenut sitten nuoruusvuosien. Monta kertaa olin kyllä miettinyt että niihin pitäisi palata, mutta en ole uskaltanut. Aavistin että niistä paljastuisi jotakin. Ajattelin nyt äitienpäivän lähestyessä lukea kirjeet.

Heti ensimmäisestä paljastui yllätys. Kirje loppui sanoihin: ”Kyllä minä tykkään susta semmoisena kuin olet. Ja sillä siisti! Oo-kei! äiti” Sama viesti toistui monta kertaa muissakin kirjeissä. Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä käsityksessä että minun olisi pitänyt olla toisenlainen, naisellisempi ja enemmän määrätietoinen koulutuksen ja uran suhteen. Että en ollut rakastettu sellaisena kuin olen. Nyt luin kirjeistä aivan päinvastaista. Äiti oli moneen kirjeeseen kirjoittanut, kuinka hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

En muistanut myöskään että minua olisi koskaan kehuttu lapsena. Nyt luin kirjeistä, kuinka reipas, kaunis ja älykäs olen. Ja kuinka maailma on minulle avoin, saan tehdä omat valintani oman elämäni suhteen ja he kaikin tavoin tukenani. Järkytyin lukiessani, kuinka äiti kaipasi ja ikävöi minua. Minä en kaivannut häntä yhtään. Minä olin kylmä ja kova ja etäinen ja itsekäs. Minä en halunnut olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

En ymmärrä, miksi nämä äidin viestit eivät olleet tavoittaneet minua silloin. Miksi en ollut uskonut lukemaani?

Äiti oli kirjeitä kirjoittaessaan 56-57 -vuotias, minä olen nyt 54. Oma lapseni on kohta sen ikäinen kuin minä kirjeitä saadessani. Näen kaiken äidin silmin. Ymmärrän häntä täysin. Ja häpeän nuorta itseäni. Aiheutin paljon huolta ja murhetta. Enkä edes ymmärtänyt lukemaani, sitä mitä hän minulle kirjoitti, vasta kun nyt, monen vuosikymmen jälkeen. Olin torjunut hänet ja hänen rakkautensa.

Tuntuu siltä kuin kupla olisi puhjennut. Olen syyttänyt äitiäni, enkä nähnyt itseäni, omaa rooliani.

Laitoin kuvan kirjeistä Instagramiin, ja sain lohduttavaa palautetta. Jokainen kokee vuorollaan saman ymmärtämättömyyden ja ymmärtämisen. Emme voi kohdata toisiamme ajassa, vain ajan jatkumolla. Jokainen sukupolvi on vuorollaan ymmärtämätön.

Olen hieman poissa tolaltani kaiken lukemani jälkeen. Vielä on jokunen kirje lukematta. Kirjeiden lukeminen on aikamoista puuhaa. Äidillä oli persoonallinen tyyli kirjoittaa. Ensin hän kirjoittaa paperin tiiviisti ylhäältä alas. Sitten lisää tekstiä paperin reunoille. Ja jos johonkin on jäänyt tyhjä tila, saattaa hän kirjoittaa vielä siihen jonkin huomion ylösalaisin. Lopuksi äiti liittää samaan kirjelähetykseen lippulappuja, joihin on kirjoittanut täydennyksiä. Itse kirje on aina monta sivua paperin molemmille puolille kirjoitettuna.

Hyvä että äiti kirjoitti nämä kirjeet. Muuten käsitykseni hänestä ja meidän väleistämme olisi jäänyt vääräksi, olisin jäänyt ymmärtämättömyden tilaan. Nyt minulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Jossakin kirjeessä hän harmittelee sitä, kun soittaminen on niin vaikeaa ja kallista. Siihen aikaan puhelu piti tilata, eikä yhtyettä siitä huolimatta aina saanut. Nyt on asiat niin eri tavalla, voit olla näköyhteydessä reaaliaikaisesti maapallon toiselle puolelle.

Onneksi tämä äidin ja minun välinen kylmä kausi päättyi aikanaan, joskin siihen meni ihan liian kauan. Minun piti ensin tulla itse äidiksi. Olin silloin jo 36-vuotias. Siitä lähtien olin tiiviisti yhteydessä äitiini, hän sai tyttärensä takaisin elämänsä loppuvuosiksi, ja sain osoitettua ja sanottua kiitokseni myös hänelle, vaikka näiden kirjeiden kuvaamiin vuosiin ja tunnelmiin ei enää palattukaan. Jos olisin ymmärtänyt lukea kirjeet jo silloin uudelleen, olisimme ehkä niistä ajoista voineet keskustella.

Äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja se toi tummia pilviä, raskaita vuosia. Minä puolestani kirjoitin omia muistiinpanoja itselleni niistä ajoista. Olin väsynyt. Minulla oli pieni lapsi, sairas äiti, josta minulla oli huoli ja jota kävin hoitamassa.

Sattumalta törmäsin näihin muistiinpanoihin viikko sitten, kun etsin piironginlaatikosta jotakin ihan muuta. Pieniä hetkiä ja havaintoja vuodelta 2006. Pistän osan niistä tähän loppuun, ja toivotan samalla kaikille hyvää äitienpäivää!

”Äiti, lähes liikuntakyvytön, lähes puhumaton, saa sanotuksi jäähyväisten hetkellä: Mitä minä voisin sinulle antaa? – Et mitään, annoit elämän kun synnytit. Siinä lahjaa joka päivälle, vastaan äidille.”


Pyyhin äidin kasvot kasvovedellä, joka poimun, rutun ja kurtun, joka mutkan noilla kasvoilla, jotka ovat kuin omani mutta niin paljon edellä. Minä tulen jäljessä, kuka pyyhkii minun kasvoni sitten joskus?”


Tiedän, mikä ilahduttaa. Se, kun sanon: on kiva olla Laurin äiti. Tai kun sanon: on kiva olla Allin tytär.


Aamuviideltä keitän äidille puuroa. -Hyi, pahaa, äiti sanoo. Mennäänkö takaisin pötköttämään? kysyn. Mitä se on? äiti puolestaan kysyy.


Soitan äidille. – Minä pidän sinua kädestä kiinni, äiti sanoo.

Ja minä sinua, vastaan.


Äiti on pessyt hampaansa Bepanthenilla. Vaihdan tilalle Pepsodentin. B ja P, se ja sama.


Ehkä äiti joskus toivoi tätä, voivansa vain levätä, joku toinen hoitaisi ja laittaisi kaiken valmiiksi. Niin on nyt. Tuskin tätä tarkoitti.


Pääsiäinen. Via Dolorosa. Äidin kanssa kävelyllä. Minulla on äidin nenäliina vasemmassa taskussa ja omani oikeassa. Pysähdymme välillä niistämään. Niistän äidin nenän ja sitten omani. Matka jatkuu. Ojassa on pajunkissoja.


Näen unen. Istun äidin vierellä ja puhun, äiti on kypyammeessa. – Niin kuin äidin on päästettävä lapsi menemään, irtautumaan omaksi itsekseen, elämään omaa elämäänsä, niin myös lasten on jonakin päivänä päästettävä irti vanhemmistaan, päästettävä ne kuolemaan. Äiti ponnahtaa istumaan, avaa silmänsä ja sanoo: Puhut kuin Runeberg! Herään. Unta vain.


Minäkin olen aamuvirkku. Minäkin nauran kovaa. Minäkin suljen ruokapussit pyykkipojilla. Minäkin sanon sanat väärin. Minäkään en pidä ruuanlaitosta. Minusta on tullut äitini. Minusta on tullut äiti.


Pikkupuhetta äidin kanssa.

Äiti: Onko sinulla äitiä tai isää?

Minä: On minulla.

Äiti: Ovatko ne elossa?

Minä: On. Sinä olet minun äitini. Kyllä sinä elossa olet.


Niin kuin öylätin annan lääkkeen äidin kämmeneen ruokoillen armoa ja rauhallista yöunta.


Normaali

Vaihdevuosipäivitys

Vihdoinkin ne kuumat aallot ovat kadonneet! En edes täysin hahmota, missä kohtaa näin kävi. Eräänä päivänä vain ymmärsin, että aaltoja ei ollut tullut. Tapahtuiko se samoihin aikoihin, kun aloitin verenpainelääkityksen? Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?

Verenpainelääkitys on kyllä ollut hyvä homma. Mitään haittavaikutuksia en ole havainnut. Paitsi että juoksen hitaammin kuin ennen. Välillä oikein ihmettelen, miten hitaasti ihminen voikaan juosta. Pitäisikö suosiolla vaihtaa kävelyyn? Naurettavan näköistä puuhaa, ihan kuin etana yrittäisi juosta.

Saman hitauden olen huomannut myös hiit-jumpassa. Tuttu ohjaaja on vetänyt jumppaa puistossa. Meitä osallistujia on kolme: Raija, Nilla ja minä. En tunne Raijaa enkä Nillaa. Jumppamaikka on meidät kokoonkutsunut. Osallistumispaine on kova, koska osallistujia on niin vähän. Ei raaski jättää väliin. Mutta etenen kuin miehet Dressmannin mainoksessa. En tiedä, mistä on kysymys. Ettei olisi sepelvaltimotauti? Kaikki arvot olivat kyllä kunnossa, kun kevättalvella otettiin verikokeet. Vai mistä se sepelvaltimotauti näkyy? En tiedä, täytynee kysyä, kun seuraavan kerran lääkärin näkee lähietäisyydeltä.

Olenkin ilmoittautunut syksylle hieman rauhallisempiin lajeihin. Yin-joogaan ja tanssitunnille, siellä tanssitaan lattareita ja kantria, molemmat suosikkejani.

Nyt yritän muistella, kuinka kauan kuumia aaltoja kesti? Taisi siinä pari vuotta mennä. Muistan, kuinka silloin alussa googlasin ja yritin löytää tietoa siitä, kauanko oireet kestävät. Informaatio oli varsin sekalaista, yleensä sanottiin, että oireet voivat kestää jopa kymmenen vuotta. Se kuullosti pahalta, meinasin heittää lusikat nurkkaan. Mutta ei se siis välttämättä niin ole. Todennäköisesti aaltoja vielä minullekin tulee, mutta ei se mitään haittaa jos joskus. Se, että tulee joka kerta kun juo kahvia tai viiniä, syö maustettua ruokaa + sitten kaikki muut ilman-mitään-syytä -kohtaukset, pahimmillaan muutaman tunnin välein, se on kamalaa. Toisin sanoen, rohkeutta ja voimia kaikille heille, joita tämä asia koskettaa! Ohi sekin menee, niin kuin elämässä kaikki! Minulla siis kesää vaille kahdessa vuodessa.

Ylihuomenna saan koronarokotteen. Ihanaa. Jonkinlainen välietappi epidemiassa. Vaikka en ole sillä enää mieltäni vaivannut viime aikoina. En ole pelännyt sairastuvani. Sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä, töissä ja kaupassa käytän maskia. Paitsi en töissä silloin, jos olen siellä yksin, eikä ketään ole missään. Maskista on ollut se hyvä puoli, että samalla peittyy yhä oikomishoidossa olevat hampaani. Voin maskin suojissa rauhassa suoristella hampaita, kukaan ei tiedä mitään. Ja jonain päivänä, kun otan maskin lopullisesti pois, se on kuin esirippu, jonka takaa paljastuu suora hymy! Siinä on kanssa sellainen ikuisuusprojekti, että en voi suositella. Toisaalta törmäsin äskettäin kuvaan itsestäni, joka oli otettu vähän ennen hoidon aloittamista. Kylläpä ne hampaat olivatkin vinksallaan, nyt ovat jo ihan eri näköiset. Mutta odotan innolla päivää, kun voin syödä ilman että ensin pitää poistaa hampaista muovikuoret. Aloitan välittömästi tolkuttoman napostelun ja lihon muodottomaksi möykyksi.

Sosiaalisista kontakteista tuli vielä mieleen, että kävin kotivisiitillä Armin luona. Armi täytti 10v. Tosin päivänsankari ei ollut itse kotona, oli unohtunut ystävänsä luo ja ilta meni Armia odotellessa. Lopulta en tavannut Armia ollenkaan, koska hän oli mennyt väärään ratikkaan, ja soitti itkuisena äidilleen, jonka piti lähteä eksynyttä Armia hakemaan Jopolla toiselta puolen kaupunkia.

Vein Armille lahjaksi äitini, Armin isoisän äidin, kaulakorun, joka kuoli silloin kun Armi oli vuoden vanha. Vuosi sitten Armin sisko sai myös kymmenvuotislahjaksi yhden äitini koruista. Mutta miten ihmeelliseltä tuntuikaan olla jonkun kotona kylässä! Se oli aivan outo kokemus! En muista, milloin olisin käynyt jonkun kotona? Ehkä joskus viime syksynä. Tulee olemaan mullistavaa taas päästä kotikyläilemään, kun epidemia on ohi.

Normaali

Kaakelikauhua

Niinhän sitä tavataan sanoa, että jos toistuvasti löytää itsensä samasta, epämiellyttävästä tilanteesta, se on peiliinkatsomisen paikka. Olen nyt katsonut itseäni peiliin, ja tullut siihen tulokseen, että en ikänä koskaan enää osta kaakeleita.

Kaikki alkoi siitä, kun kolme vuotta sitten rakennutimme kakkoskotiin kylpyhuoneen. Siellä oli ollut siihen saakka vain vessa. Muu peseytyminen piti hoitaa kylmässä pihasaunassa, missä vesi lämmitettiin paljussa. Nyt taloon rakennettiin kokonaan uusi ”nokka”, ja siihen tehtiin myös kylppäri.

Koska olen innokas ja innovatiivinen sisustaja, ryhdyin googlaamaan vaihtoehtoja. Kylläpä maailmassa onkin ihastuttavia kaakeleita, härreguudendå! Ihan uusi maailma avautui minulle. Tilasin melko hintavat lattia- ja seinäkaakelit Ruotsista.

Laatoittaja sanoi, että seinäkaakelit käy juuri ja juuri suihkutilaan, mutta niitä lattiakaakeleita ei voi käyttää märkätilassa. Ne imevät vettä kuin sieni. Asia oli hieman hämmentävä, koska ruotsalainen myyjä väitti kaakeleiden sopivan märkätilaan. Luulen että sekaannus johtui siitä, että todennäköisesti ne jossakin saharassa suihkuun sopivatkin, mutta ei näillä leveysasteilla.

Laatoittaja oli siis laattoja vaille valmiina, ja minun piti äkkiä keksiä uudet epäkäypien tilalle. Hätäpäissäni ja puolipaniikissa ajelin läpi Etelä-Suomen rauta- ja kaakelikauppoja. Ei ollut helppoa. Tai olisi, jos kelpuuttaa beiget tai harmaat. Vähänkin erikoisempia värejä ja malleja ei ole varastoissa, ne ovat aina tilaustavaraa. Muistan vieläkin sen ahdistuksen tunteen. Varsinkin, kun olin googlannut ja nähnyt sen kaiken ihanan, mitä maailmalla on tarjolla.

Nyt jouduin kokemaan saman tunteen uudelleen tänä keväänä. Vieläpä samojen ruotsalaislaattojen takia.

Viimeisinpänä rakennusprojektina – varsinaisena iisakinkirkkona – on ollut seinänvieruskasvihuoneen saaminen talon eteläseinustalle. Löysin viime kesänä Hintahurrikaanin alelaarista sopivanoloisen kasvihuoneen ja ostaa päräytin sen.

Ensin lähetys seisoi avaamattomina elementteinä talon edustalla monta kuukautta. Peittelin sitä suojamuoveilla, kun pelkäsin osien menevän jotenkin rikki sateessa.

Lopulta raksamiehet ehtivät tehdä perustukset, juuri ennen maan jäätymistä. Jossakin kohtaa he pystyttivät rungon, ja nyt vihdoin viimein on sisätöiden aika. Aika laittaa laatat lattiaan.

Olin suunnitellut, että kasvihuoneeseen käytetään ne laatat, jotka eivät soveltuneet kylpyhuoneeseen. Laatoittaja oli tulossa parin päivän päästä. Urakoitsija tuli käymään, ja varmisti että laattoja on tarpeeksi. Minä reteästi, että varmasti on, niitähän on monta laatikkoa. Meni laskemaan. Ei ollut. Kolme neliötä puuttui! En ollut tajunnut että laatat ovat niin paksuja, ja siksi niitä ei mahdu kovin monta yhteen laatikkoon. Yhdestä laatikosta tulee vain puoli neliötä.

Jälleen kerran on kevät, ja minä kiertelen pakokauhussa ja puolipaniikissa rauta- ja kaakelikauppoja, ja sadattelen samaa: miksi kaikki on tilaustavaraa? Miksi mitään ei ole varastossa valmiina? Miksi minä olen jälleen kerran tässä samassa tilanteessa? En voi odottaa 3-4 viikkoa, laatoittaja on tulossa ylihuomenna.

Ja kaikki niiden saakelin samojen ruotsalaislaattojen syytä! Jo kaksi kertaa ne ovat aiheuttaneet minulle saman kaakelipaniikin. Kolmatta kertaa ei tule. Katselen nyt peiliin tarpeeksi kauan.

Lattia on nyt kaakeloitu, tänään saumattu, ylihuomenna sillä voi kävellä.

Pian pääsen istuttamaan istutuskaukaloon viiniköynnökset. Ne odottavat jo istutusta. Ja laittamaan kukkopillikokoelman seinähyllylle. Mieheltä sain hääpäivälahjaksi varsin erikoisen pöllöpuureliefin. Varsin vaikea selittää, mutta tekele on peltiä, siinä on puu, jonka oksalla istuu pöllöjä ja kuppeja, mihin voi laittaa kynttilöitä. Sopii täydellisesti kasvihuoneen takaseinälle pöydän yläpuolelle.

Vihdoin se on valmis. Kaikki on valmista, ainakin hetken. Huh! Ei vähään aikaan mitään raksaprojekteja. Eikä varsinkaan kaakeleita!

Tarinan opetus: jos sinun joskus tarvitsee ostaa kaakeleita, ole hyvissä ajoin liikkeellä, varmista että valitsemasi kaakelit sopivat käyttökohteeseen (varsinkin jos ostat ulkomaisia kaakeleita ja verkkokaupasta) ja että niitä on riittävästi. Pieleen voi mennä, jopa joka kohdassa – kuten minulla!

Normaali

Teinit tappavat toisiaan

Vappuaattona vietimme 27. hääpäivää.

Juhlan kunniaksi kävimme syömässä Hans Välimäen luotsaamassa Bardot-nimisessä ravintolassa Helsingin keskustassa.

Koska dinneri ei näillä rajoituksilla onnistu, menimme pitkälle, juhlavalle lounaalle ykköset yllä. Edellisen kerran olimme juhlavasti ulkona syömässä syyskuun alussa, kihlajaispäivänä. Molemmilla kerroilla olin laittanut päälleni Miia Halmesmaan leveän mekon, jota mieheni kutsuu Veitola-mekoksi. Kieltämättä siinä on jotakin veitolamaista. Ja molemmilla kerroilla englantia puhuva tarjoilija – se on jännä ilmiö mutta Helsingin posh-ravintoloissa miestarjoilijat ovat lähes poikkeuksetta englanninkielisiä – kehuu laskun maksun kohdalla ihailevansa pukeutumistamme. Jäin miettimään, onko tämä kehu vain sattumaa, vai onko kyseessä joku uusi kikka saada asiakas tuntemaan olonsa erityisen spesiaaliksi. Nerokas keino, joka tapauksessa. Niinpä poistuimme ravintolasta kaikin puolin tyytyväisinä, vatsat pulleina hyvästä ruuasta, pää hiprakassa hyvistä juomista ja sydämet onnellisina kehuista.

Kehut tulivatkin jossakin määrin osuvaan paikkaan, koska olimme juuri ennen lähtöä katselleet vanhoja valokuvia häistä. Kyllä on tyyli muuttunut sitten 90-luvun! Vaikka silloinkin olimme kaikki olevinamme hyvin tyylikkäitä. Kysyin mieheltä, että kukas se olikaan, joka nämä kuvat otti, joku Kimmo töistä? Ja miten kerrassaan ihmeellinen sattuma; paluumatkalla ravintolasta kotiin – päätimme kävellä, koska päivä oli kaunis – poikkesimme ravintola Maxilliin keräämään voimia ja lepuuttamaan jalkoja. Tilasimme rose-viinilasilliset ja kas; kukapas tulikaan meitä tervehtimään? Juuri se sama Kimmo, joka oli ottanut häävalokuvat! Merkillinen sattuma.

Toinenkin merkillinen, hauska sattuma samalle päivälle. Olin edellisenä päivänä viihdyttänyt itseäni käymällä läpi tori:n tarjontaa netissä. Olen löytänyt sieltä kivoja, halpoja huonekaluja, joita käly on maalannut kalkkimaalilla. Niistä on tullut tosi hienoja. Löysin jälleen kivan sohvapöydän Lepsämästä, ja vinkkasin siitä kälylle. Hänellä oli lomaviikko, ja oitis singahti Lepsämään pöytää ostamaan. Kysyin, oliko Matti Vanhasen pöytä? No ei nyt sentään ollut.

Löydettyäni pöydän keksin googlata torin silkkihuivitarjontaa. Siellä oli myytävänä käyttämätön silkkihuivi 60-70 luvulta Pariisista. Huiviin oli kuvattu Pariisin nähtävyyksiä. Väri oli kiva; luonnonvalkoinen pohja, nähtävyyden beigellä. Kirjoitin myyjälle, että haluaisin huivin ostaa. Meillä on hääpäivä, ja aikoinaan matkasimme Pariisiin häämatkalle, joten on hauska yhteensattuma. Myyjä laittoi huivin postiin, nyt odottelen sen saapumista.

Hääpäiväillan vietimmekin sitten sohvaperunoina. Televisiosta oli Mikko Alatalo -ilta. En erityisemmin välitä Alatalon rillumarei-rikoot-on-riskillä-rumat -musiikista, mutta mies oli kiinnostunut. Yhtäkkiä ulkoa kadulta alkoi kuulua tappelun nujakointia. Siellä oli noin 16-vuotiaita poikia, hakkasivat yhtä pienempää, ja samalla ottivat selfieitä. Syöksyin pää punaisena parvekkeelle ja huusin niin kovaa kuin ääntä lähti: ”Lopettakaa!” Kissa säikähti karjuntaani niin että piiloutui sängyn alle loppuillaksi. Pojat eivät lopettaneet. Lyöminen jatkui. Yksi huusi että ei tässä mitään, ihan kaverillisissa merkeissä. Huusin takaisin että lyöminen ei ole ikinä kaverillisita. Aloin jo vetää toppatakkia päälleni ja samalla soitin yksiyksikakkoseen. Siellä vastattiin heti, mutta onneksi samalla poliisit jo tulivatkin paikalle.

Loppuilta menikin sitten järkytyksen vallassa. En meinannut saada unta. Ajatukset menivät aina niihin poikiin.

Meidän parveke on kissan valtakuntaa. Sinne kantautuu niin paljon liikenteen pölyä, että parvekkeella ei kannata pitää mitään kalusteita, saisi vain olla niitä aina pyyhkimässä pölystä. Seuraavana aamuna – vappupäivänä – laitoin kuitenkin parvekkeelle ilmapallon ja kaksi retkituolia. Joimme siellä aamukahvit. Sanoin miehelleni että tässä voi ihan hyvin istua ja päivystää, katsella kun teinit tappaa toisiaan.

Tunteikas hääpäivä siis. Varsin dramaattinen loppu, mutta onneksi kaikki päätyi kuitenkin hyvin.

Normaali