Itsepettymys

Terapeutti antoi viime kerralla tehtäväksi miettiä ikävää. Kirjoittaa ikävästä. Tein työtä käskettyä. Ikävä voi kohdistua paikkoihin, ihmisiin tai aikaan.

Kirjoitin lapsuudenkodistani.

Kirjoitin aikuisiän ystävästäni Helistä, joka kuoli 2017.

Ja kirjoitin vuosista 2003-2010, jotka ovat elämäni onnellisimpia. Siihen asti olin elänhyt debet-puolella. En ollut kokenut vielä mitään menetyksiä tai vastoinkäymisiä, tunsin itseni fyysisesti ja henkisesti vahvaksi, olin äärettömän onnellinen. Nuorena ei vielä hahmota, että koko elämä on luopumista ja loppumista. Sarja ainutlaatuisia aikoja, jotka eivät palaa. Jossakin kohtaa luopuminen konkretisoituu; elämä alkaa heittää eteen erilaisia loppumisia. Loppua kohti loppumisia sataa taivaalta kuin sieniä sateella, vaikka en kyllä ole koskaan nähnyt satavan sieniä, maassa sateen jälkeen kylläkin.

Näitä asioita läpi käydessäni mieleeni tupsahti ihan muuta. Olen huomannut, että nämä mieleen tulevat tupsahdukset ovat koko prosessin mielenkiintoisin kohta. Tulee ihan uudenlaisia ajatuksia. Tajusin että itseäänkin voi ikävöidä.

Näin keski-ikäisenä ikävöin entistä minää: nuorta, hoikkaa, kaunista, elinvoimaista, aktiivista, pelotonta, surutonta, itsevarmaa. Siitäkin on pitänyt luopua – entisestä minästä. Jäljelle on jäänyt – tai tullut – keski-ikäinen minä, joka on ihan erilainen ja outo, ja jota en vielä ihan tunne ja johon nyt pitää tutustua. Pelkästään fyysiset muutokset itsessä on joskus vaikea hyväksyä.

Ajatus lähti harhailemaan jälleen uusille urille. Ikävästä tuli mieleen pettymys, olisi vaikea hyväksyä sitä, että olisi itse itselleen pettymys. Muiden odotuksia ei oikeastaan voi pettää, koska eihän yleensä muilla faktisesti ole odotuksia minua kohtaan. Korkeintaan joskus vanhemmilla voi olla jotakin odotuksia lapsiaan kohtaan, mikä kylläkin on väärin. Ei lasten tehtävä ole tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, ei olla heidän täyttymättömien toiveidensa toteuttajia. Lapsen tehtävä on elää oma elämänsä, olla oman elämänsä onnen toteuttajia. Ja minun tapauksessa vanhemmat ovat jo kuolleet, joten mahdolliset odotukset on nekin haudattu. Voisinko olla pettymys ystävälle, puolisolle tai lapselleni? Ehkä jos pettäisin heidän luottamuksensa, olisin pettymys. Mutta en usko että heillä on minua kohtaan muuten mitään suuria odotuksia. En voi siis lopulta olla pettymys muuta kuin itselleni.

Olisipa traagista elämän loppumetreillä todeta että eipä ollut hääppöistä, että olipa pettymys tämä kokemus. Että olisi pettymys itse itselleen. Ja tajuaisi sen. Se olisi kyllä iso pettymys. Pettymysten pettymys.