Monenlaista kulkijaa

Tämä nyt ei kiinnosta muualla asuvia, mutta pääkaupungissa on liikenne eurooppalaistettu. Mehän tykäätään olla samanlaisia kuin muut, niinpä tänne on haluttu samanlaiset ruuhkat ja liikennekaaos kuin suuressa maailmassa. Ja nyt siinä on vihdoin onnistuttu!

Käynnissä on huutoälämölö siitä, saako keskustassa olla yksitysautoilua, miten paljon pyöräilyä pitää suosia ja miten suhtaudutaan sähköskoottereihin. Ajokaistoja on poistettu tai muutettu muille kuin autoille käytettäviksi. Lisäksi keskustan ajoväylille on tuotu jo aikaisemmilta kesiltä tutut istutuslaatikot. Lisänä sopassa on erilaiset tietyöt ja rakennushommat, jotka tukkivat ajoväyliä. Ja jos ei tietä tuki työmaa, vähintäänkin siinä on roska-auto kierroksellaan, ohi ei pääse.

Tätä on niin vaikea käsittää. En ymmärrä, miksi autoilu nähdään niin suurena haittana että sitä pitää tahallaan vaikeuttaa. Nykyisinhän iso osa autoista on sähköisiä, ne ovat hiljaisia ja päästöttömiä, joten siltäkään kannalta autoilu ei ole sen haitallisempaa kuin muukaan sähkökäyttöinen liikenne.

Mielestäni ei ole realistista ajatella että kaikki alkavat pyöräillä tai käyttämän skuutteja. Itse asiassa minä juuri laitoin oman pyöräni myyntiin. Aikaisemmin käytin pyörää työmatkoihin, mutta se oli niin stressaavaa että lopetin pyöräilyn kokonaan jo muutama vuosi sitten. Huomasin että olen paremmalla tuulella kun kävelen. Pyöräillessä piti varoa toisia pyöräilijöitä, skuutteja, pyöräkaistalla hortoilevia turisteja ym. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vaarallisemmalta pyöräily alkoi tuntua. Nyt on paras lopettaa. Pyöräilen vielä mökillä maalaismaisemissa.

Julkisen liikenteen toimivuuteen ei voi myöskään luottaa sataprosenttisesti. Minulle oli käymässä huonosti viime sunnuntaina. Olin menossa Musiikkitalolle konserttiin. Konsertti oli vieläpä sellainen joka oli siirretty jo neljä kertaa. Ensin koronan, sitten sodan takia. Nyt vihdoin Sokolevin pianokonsertti toteutui. Olin katsonut Hsl:n sovellutuksesta aikataulun, minkä mukaan olisin perillä kymmenen minuuttia ennen konsertin alkua. En halunnut mennä aiemmin, ajattelin että menen vain suoraan paikalleni istumaan, en tarvitse narikkaa enkä virvokkeita.

Olin hyvissä ajoin ratikkapysäkillä ja ostin lipun. Mutta ratikka ei tullut! Sillä hetkellä kun ratikan olisi pitänyt tulla, opastimeen tuli arvio että se tulisi vasta 9 minuutin kuluttua! Tajusin että myöhästyisin. Onneksi poika oli kotona ja auto parkissa kadulla. Soitin pojalle ja sanoin että hyppääpä autoon ja heitä minut Musiikkitalolle. Ehdin juuri ja juuri perille.

Harmitti niin paljon että laitoin viestin Hsl:n asiakaspalatutteeseen ja pyysin palauttamaan/hyvittämään lipun hinnan 3,10€! Saa nähdä, saanko rahat takaisin.

Käytän nykyisin olemattoman vähän omaa autoa kaupungissa liikkuessa. Se on niin hermoja raastavaa. Autoa käytetään lähinnä mökkimatkoihin. Mutta on myös tilanteita, missä tarvitsen autoa. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävin puutarhaliikkeessä ostamassa taimia parvekkeelle. En tiedä, miten sellaisia ostoksia pystyisi julkisilla tekemään? Samoin autoa tarvitaan kun appea käytetään lääkärissä tai tutkimuksissa.

Seuraavan kerran käytän ratikkaa, kun menen Meilahden tornisairaalaan Endokrinologian osastolle Basedowin taudin seurantakäynnille. Mietin, uskallanko tällä kertaa luottaa Hsl:n aikatauluihin? Vai kuinka kauan etukäteen pitää lähteä jos täytyy varautua siihen että osaa vuoroista ei ajeta? On sekin älytöntä jos aina pitää varata ylimääräinen tunti, vaikka matka olisi vain jokunen kilometri. Tai sitten pitää kävellä. Mutta sitten on hikisenä perillä.

Lääkäristä tuli mieleen että kävin labrassa tulevaa lääkärikäyntiä varten. Niiden perusteella kilpirauhasen liikatoiminta oli muuttunut vajaatoiminnaksi. Luvut olivat hälyttäviä. Arvo. joka olisi pitänyt olla alle 25, oli 820. Ja toinen, joka piti olla alle 40, oli 310! Hetken aikaa jo luulin että teinkö oman kuolinsiivouksen vähän liiankin tunnollisesti niin että siitä tuli itseään toteuttava ennuste. Kaiken lisäksi tulokset tulivat helatorstaita edeltävänä keskiviikkona niin myöhään että en saanut yhteyttä hoitavaan lääkäriin. Totuus paljastui vasta perjantaina, kun menin uudelleen laboratorioon selvittämään saamiani tuloksia. Olin saanut jonkun toisen henkilön labratulokset omieni lisäksi. Omat arvot olivat kunnossa. Niin että jos ei voi luottaa julkiseen liikenteeseen niin ei labratuloksiinkaan.

Lauantaina kävelin töihin. Ohi ajoi lilan värinen urheiluauto, joka piti kovaa ääntä. Pakoputki paukkui. Paheksuin mielessäni moista. En ymmärrä ajoneuvoja, joista lähtee tahallaan kova ääni, mikä järki siinä on? Teki mieli näyttää mokomalle keskisormea, sen verran ärsytti. En kuitenkaan näyttänyt.

Hyvä niin. Lauantaina oli vihkimisiä tunnin välein. Yhdessä vihkimisistä hääautona oli juuri se sama lila mölisevä urheiluauto. Tunnustin bestmänille että miltei näytin keskisormea heille!

Nyt jonkin kivan pikkukaupungin, missä voi vielä ajaa autolla, löytää parkkipaikan, ei ole ruuhkia, eikä liikenneraivoa, missä omakotitalon ja oman pihan saa vielä edullisesti tai ison osakehuoneiston keskustasta, missä päiväkodissa on riittävästi henkilökuntaa ja missä pääsee lääkäriin sujuvasti ja luotettavasti kannattaisi tehdä mainoskampanja pääkaupunkiseudulle.

Luulen että kohta täällä voisi olla lähtijöitä. En ole ihan varma, onko täällä järkevää asua jos ei ole ihan pakko?

Mummomaha

Säiden muututtua yhtäkkiä varsin kesäisiksi, miltei helteisiksi, kaivoin kaapista esiin kesäisin töissä käyttämäni mekot. Kas, ne olivat kutistuneet. Samoin oli käynyt edelliskesänä ostamilleni kangashousuille. Ne tulivat kyllä kalliiksi. En ehtinyt pitää kuin muutaman kerran, hinta per käyttökerta nousi varsin merkittäväksi. Kyllä harmitti!

Itse asiassa kokovartalopeili paljasti että talven aikana minulle oli ilmestynyt ihan oikea mummomaha. Pukeuduin ”halattiin” ja menin töihin. Pukuhuoneessa kohtasin ikätoverin, vuotta nuoremman kollegan. Hänelle tunnustin ikäkriisini. En ole paljon joutunut pohtimaan ulkonäköasioita. Olen ollut tyytyväinen peilikuvaan, paitsi 15-vuotiaana. Silloin oli ruma. Rippikuva on aivan järkyttävää katsottavaa edelleen. Pullonpohjalasit, roikkuva tukka, huono ryhti. Naiseus ei ollut vielä minussa puhjennut, olin ruma ankanpoikanen.

Nyt minusta tuntuu samalta kuin 15-vuotiaalta. Yhtä rumalta siis. Toisaalta 15-vuotiaana on se etu että elämä on edessä, kaikki on mahdollista. Nyt ei ole. Joten sikäli tilanne ei ole yhdenvertainen.

Sitä toivoisi vanhentuvan kauniisti, tulevan seelasellaksi, eteerisen lumovoimaiseksi. Ei se vaan niin mene, sitä rupsahtaa miten rupsahtaa. Profiili muuttuu. Pää nököttää etukenossa, niskaan tulee paakku, kaula kuin karjalanpiirakan reuna, takapuoli on litteä kuin Pohjanmaa ja nyt tämä mummomaha. Maha näyttää raa’alta pullataikinalta. Olo on päinvastainen. Tuntuu kuin olisin mökin kaappiin kymmeneksi vuodeksi unohtunut kanelikorppu. Sellainen haalea beige, josta ne vähäisetkin värit ovat haalistuneet ja joka maistuu pölyltä.

Mietin, olisinko välttynyt mummomahalta jos olisin aloittanut estrogeenikorvaushoidon? Olisiko estrogeenipuusti pitänyt vatsan pois vai olisiko se joka tapauksessa ilmestynyt?

Heitin pieneksi jääneet vaatteet pois. Laitoin kierrätykseen. Turha niitä on kaapissa pitää, koko numero 38 on ikuisesti kohdaltani ohi, niin on myös 40, hyvä kun 42 riittää, ei aina sekään. XL on hyvä.

Hyvä on sitten! Olkoon niin! Menin Tamsilkin verkkokauppaan ja tilasin mummokalsareita. Sellaisia jotka varmasti yltävät vyötärölle asti, eivätkä tipu. On kiusallista kiskoa ylös mekon alla alaspäin vajuavia kalsareita. Ei ne littanassa pyllyssä pysy! Mietin, kehtaako näitä mummokalsareita laittaa edes mökillä narulle kuivumaan? Ne ovat niin jättiläisiä.

Onneksi tällä viikolla on Minnan päivät! Kohtalontoveri, vuotta nuorempi kaima tulee kylään. Mennään mökille. Voi taas kauhistella tätä kaikkea mitä meille tapahtuu. Tai mitä meissä tapahtuu. Vertaistuki tulee tarpeeseen.

Onneksi some osaa auttaa. Jumppavinkkejä menopause bellylle piisaa. Olen ottanut käyttöön tiibetiläisen munkin liikesarjan. Jalkaa potkaistaan ylös eteen niin korkealle kuin yltää ja samalla kädet heilautetaan ylös taakse. En tiedä tepsiikö, munkki ei ole ikäiseni nainen, mutta hoikka vyötärö hänellä on.

Kotini on maailmani

Mies antoi joskus lahjaksi huoneentaulun, missä on teksti ”Kotini on maailmani”. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Kuvaa hyvin minua. En viihdy kovin hyvin – tai ainakaa pitkään – toisten luomissa maailmoissa, pidän omastani.

Tämä huoneentaulun teksti tuli mieleen istuessani parvekeparatiisissani. Paratiisi siitä tuli viikonloppuna, kun löysin ihanan puutarhamyymälän Helsingin Herttoniemestä, ja sain parvekeistutukset tehdyksi. Vähitellen –kantapään kautta– olen myös oppinut hyväksymään sen tosiasian, että kasveja ei voi istuttaa sillä perusteella, että minusta tuossa olisi ihana hortensia ja tuossa muratti. Ei, on pakko ottaa huomioon kasvien omat mieltymykset. Muratti ei pidä paahteisesta auringosta, ei myöskään hortensia. Niinpä jätin muratit ostamatta ja hortensian laitoin parvekkeen varjoisimpaan nurkkaan. Aurinkoisinpaan laitoin ruusun ja punaisia kaunokaisia. Laventeleja olisin halunnut ostaa niiden tuoksun takia, mutta ne oli myyty loppuun.

Sen verran sovelsin, että kun ruusun istutusohjeissa sanottiin sen pitävän hyvin kalkitusta mullasta, eikä minulla nyt mitään kalkkia sattunut olemaan – paitsi olipas! Muistin että keittiön komeron perällä on syömättä jääneet kalkki-magnesium tabletit! Tykkäisiköhän ruusu niistä? Tungin kalkkitabletteja jälkeen päin multaan. Saa ruusu nyt sitten magnesiumit kaupan päälle. Mitähän mahtaa siitä tykätä? Jää nähtäväksi.

Jos minä olen täällä omassa maailmassani, niin muut ovat ihan oikeasti maailmalla. Mies on joka keväisellä poikien matkalla. Porukka on tuntenut toisensa lapsesta saakka, ja joka kevät he tapaavat. Tällä kertaa kohteena on Kreikka ja Poros niminen saari. Ystävä puolestaan on Montenegrossa, ja ystäväpariskunta Kyproksella. Eli todellakin tuntuu siltä kuin ”kaikki” olisivat matkoilla. Paitsi minä.

Mutta ihan hyvä minun on tässä. Aurinko paistaa, linnut laulavat, juuri nyt ei tarvitse lähteä mihinkään, tehdä mitään, osallistua mihinkään. Voi olla seinäruusuna parvekkeen nurkassa. Nauttia näistä muutamasta neliöstä täydellisyyttä. Tämä riittää nyt.

Ihana muistokirjoitus!

Helsingin Sanomissa tänään 20.5.2023 sivulla B19 on aivan ihana muistokirjoitus varastomies Marko Koivulasta.

Silloin tällöin tulee luettua muistokirjoituksia, ja yleensä ne ovat jopa tahattoman koomista luettavaa. Menetyksen tunnekuohussa edesmenneet kuvataan yli-ihmisiksi, joilla on ollut mielenkiintoinen, saavutuksia ja menestyksiä pursuava ura, jotka ovat olleet juhlien ilopilkkuja, loistavia seuramiehiä ja -naisia, rakastavia vanhempia, joiden avioliitto on ollut vuosisadan rakkaustarina ja jotka vielä vanhuuden päivillään ovat olleet aktiivisia harrastusten ja matkustelun parissa antaen samalla lapsenlapsilleen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Unohtamatta vapaaehtoistyötä milloin minkäkin perhokalastuksen tai pesäpallon saralla. Vain Pohjois-Korean johtajan saavutukset ylittävät tyypillisen muistokirjoituksen sisällön.

Mutta tämä muistokirjoitus. Se kosketti aitoudellaan. Henkilö kuvataan rakastavasti säröjä unohtamatta. Myös se että kyseessä on ns. tavallinen ihminen. Syntynyt Kannelmäessä, työskennellyt varastomiehenä, ollut työttömänä, eronnut. Ilon ja onnen hetkiä ovat kahden viikon välein pidettävä saunailta ystävien kesken.

Hyvä että tavallisista ihmisistä kirjoitetaan muistokirjoituksia, he ansaitsevat ne siinä missä tutkijaprofessorit, maailmanympäripurjehtijat, huippu-urheilijat, poliitikot ja muut yhteiskunnan merkkihenkilöt. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin myös muistokirjoituksen.

Kuollessa myös saavutukset nollautuvat. Jäljelle jäävät vain muistot.

Muistokirjoituksen loppu on surullista luettavaa, ja kuvaa hyvin tavallisen ihmisen pääkaupungissa saamaa terveydenhoitoa. Koivula oli mennyt terveyskeskukseen kivun takia. Hänet oli passitettu takaisin kotiin, missä hän oli kahden tunnin kuluttua kuollut. 54 vuotiaana.

Marko Koivula eli ehkä tavallisen ihmisen elämän karikkoinneen ja onnenhetkineen, mutta tämän muistokirjoituksen myötä hänen elämänsä koskettaa monia. Kiitos muistokirjoituksen kirjoittaneille Marko Koivulan ystäville.

Hakaniemen mummo

Ai että tämä kuolinsiivoaminen on mahtavaa puuhaa! Olen löytänyt vaikka mitä, käynyt löytämieni tavaroiden kautta läpi omaa henkilöhistoriaani. Lukenut vanhoja kirjeitä. Eilen löysin jo edesmenneen ystävän minulle lähettämän kirjeen, missä hän puhui niin kauniisti vanhenemisesta. Tuntui siltä että hän puhui minulle juuri nyt, tähän hetkeen ja tilanteeseen. En löytänyt kirjeestä päivämäärää, ei edes postileimaa! Posti ei ollut leimannut kirjettä ollenkaan. Sekin kuvaa osuvasti kirjeen viestin ajattomuutta.

Löysin myös itse itselleni kirjoittaman lapun. Siinä on psalmi 131. Sen viesti on niin hieno, että tekisi mieli tatuoida käteen, että olisi siinä aina luettavissa. Psalmin nimi on ”Osaansa tyytyvän rukous” ja se menee näin: ”Herra, sydämeni ei ole korskea, eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen”.

Olen heittänyt paljon joutavaa roskiin. Melkeinpä huvitti, että ei ole riittänyt että olen säilönyt minulle lähetetyt kortit, olen säilönyt myös mummoni saamat kortit!

Ystäväni työskentelee Emmauksessa. Hän auttoi vaatteiden hävitysurakassa. Valikoi poisheitettävistä vaatteista sellaiset, jotka uskoo menevän kaupaksi kirpputorilla. Niiden joukossa oli myös vanha Marimekon olkalaukku, joka oli minulla käytössä lukioaikana. Laukun läppään olin ommellut vaakunoita eri maista, missä olin matkustanut. Ystävä kysyi minulta, voisiko tarjota laukkua omalle pojalleen, hän saattaisi pitää laukusta. Seuraavana päivänä sain kuvan tästä nuoresta miehestä, joka oli lähdössä kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin minun vanha laukkuni olkapäällään. Aluksi kirpaisi. Ihana laukku, siihen liittyy muistoja. Olisinko sittenkin halunnut pitää sen? Sitten muistin, laukku on ollut minulla käyttämättömänä yli kolmekymmentä vuotta. Tuskinpa sitä nyt enää käyttäisin. Se olisi vain kaapissa. Tunsin mielihyvää. Oma, rakas laukku oli löytänyt uuden omistajan, jonka seurassa se kokisi uusia seikkailuja. Mieleen tuli vanha mummo Hakaniemen torilta. Ostin joskus häneltä vanhan iltalaukun. Mummo kertoi viettäneensä monia iloisia hetkiä Kalastajatorpalla laukun kanssa, ja toivotti minulle samanmoisia. Mummo osasi luopua, laittaa eteen päin itselle tarpeetonta, toiselle tarpeellista. Sitä opettelen, haluan tulla Hakaniemen mummon kaltaiseksi.

Nelikymppinen veljen tyttö on ostanut juuri yhteisen omakotitalon miesystävänsä kanssa. Hän on juuri siinä iässä, missä omat juuret alkavat kiinnostaa. Tavarat mummolasta ovat tärkeitä, tuovat muistoja. Minulla on paljon kaikenlaista mummolatavaraa, vanhoja verhoja, pöytäliinoja, mummon vanha kietaisuhame, isomummon nutturapinnit, lakanoita ja tyynyliinoja, joissa mummon nimikirjaimet kauniisti kirjailtuina. Nyt näillä ”reliikeillä” on uutta käyttöä veljentytön luona. Olen iloinen että minun ei tarvitse heittää niitä pois, ne jatkavat kiertokulkuaan suvussa.

Loppuun hauska vapputapahtuma. Istuin vappuna miehen ja pojan kanssa kotona parvekeella, ja näin tien toisella puolella puistossa ilmapallonmyyjän. Säntäsin ostamaan vappupalloa itselleni. Minulla oli päälläni tänä keväänä ostamani vaaleanpunainen lyhyt toppatakki. Seisoin siinä ison pallokasan alla ja pohdin ääneen, minkä pallon ostaisin. Nuori myyjä katsoi ensin minua, sitten palloja ja totesi: ”Osta toi Pipsa-possu”. Nauroin vasta kotona. En ostanut look-alike -Pipsa-possua, ostin vaaleanpunaisen samppanjapullon, mutta siitä pitäen olen kutsunut itseäni Pipsa-possuksi.

Kruunajaiset ja käärijäiset

Eilen vietin puoli päivää sohvalla katsoen kuningas Charles III kruunajaisia. Auki oli sekä televisio että BBC:n livelähetys Brittboxilta. Katsomiskokemusta harmitti vähän se että kaikki kuninkaallisrekvisiittani oli jäänyt kaupunkiin, koska suunnitelmiin tuli muutos ja jäimme mökille. Kaupungissa minulla olisi ollut Tukholman kuninkaanlinnasta ostamani kuninkaalliset servietit, vanha tarjotin, missä edesmenneet kuningatar ja kuningas sekä lusikka Charlesin kuvalla. Ja oma puhallettava kruunu! Nyt piti katsoa kruunajaiset ihan mökkivetimissä ja tasavaltalaisena.

Ihailin jälleen kerran brittiläisten taitoa juhlallisuuksien järjestämisessä. Se on jotakin ainutlaatuista. Televisioselostaja kertoi että monarkian kustannukset / kansalainen on kuitenkin vain 2,7 euroa. Vai tarkoittikohan puntaa? Joka tapauksessa rahalle saa vastinetta. Toivon että brittimonarkia saa joskus Unescon maailmanperintökohteen statuksen. Se on historiallisuudessaan jotakin niin ainutlaatuista.

Ymmärrän että kaikki eivät monarkiasta pidä. Mutta eivät kaikki pidä jalkapallostakaan, eikä jalkapallon lopettamista vaadita. Jos britit luopuvat monarkiasta, Isosta-Britanniasta katoaa lumovoima, se olisi sama kuin Suomi luopuisi joulupukista ja saunasta. Britanniasta tulisi vain yksi samanlainen länsi-eurooppalainen tasavalta muiden joukossa.

Jäimme mökille suunniteltua pidempään, koska ensi viikolla on apen 90-vuotissyntymäpäivät ja hän on toivonut että niitä vietettäisiin heidän mökillä. Piti mennä laittamaan paikkoja kuntoon talven jäljeltä. Laittaa vene vesille, kiinnitää perämoottori, todeta että se ei toimi, hankkia perämoottoriin uusi polttoainesäiliö, putsata katot ja rännit, haravoida pihamaa, laittaa vedet päälle, todeta että putki vuotaa, korjata vuotokohta, tyhjentää puucee (paitsi että se olikin tyhjennetty jo syksyllä, mikä helpotus). Eli hommaa riitti. Ensi viikolla projektia tulee jatkamaan käly. Mutta hän on yksi ortopediseen leikkaukseen Helsingissä jonottavista. Jonotusaika selkäleikkaukseen on 1,5 vuotta. Käly ei selän takia pysty tekemään oikeastaan mitään fyysistä, joten nämä hommat jäivät meille.

Syntymäpäiväsankarilla on ollut dramaattinen alkuvuosi. Hän sairastui yhtä aikaa haimatulehdukseen ja koronaan, ja joutui sairaalaan. Mutta niin vain sinnikkäästi parani ja pääsi kotiin. Viimeisimpänä käänteenä on pari viikkoa sitten saatu Alzheimer-diagnoosi. Se tuli hieman yllätyksenä, ainakin minulle. Toki hänessä on ollut nähtävissä lähimuistin huononemista ja vähän sellaista käpertymistä omiin oloihin ja vanhoihin muistoihin, mutta hyvänen aika! ihminen on kohta 90. Kyllä siinä jo vanhenemista kaiketi jo kuuluukin huomata.

Alkuvuoden vastoinkäymisistä huolimatta pääsemme nyt viettämään syntymäpäiviä perhepiirissä. Nostetaan lippu salkoon, pidetään päivänsankaria hyvänä. Laitetaan hyvää ruokaa: suppilovahverokeittoa ja paistettuja ahvenia mäiskypotuilla. Saunotetaan. Istutetaan puu. Ja illalla katsotaan porukalla Euroviisut, toivottavasti Käärijä voittaa!

Ostin apelle syntymäpäivälahjaksi farkut. Jamekset. Ajattelin että nyt 90-vuotiaana voisi kokeilla nuorisovaatteita. Appi on kuitenkin ollut mieleltään aina nuorekas. Työ koulumaailmassa, opettajana ja rehtorina, on pitänyt hänet virkeänä ja mielen nuorekkaana. Jamekset sopisivat hänelle hyvin. Toivottavasti tulevat käyttöön.

Kohti uutta, toimeliasta, työntäyteistä ja tapahtumarikasta viikkoa siis!

Suuri kuolinsiivuskesä

Tästä tulee suuri kuolinsiivouskesä! Tätä menoa tosin voin kuolla vasta noin vuonna 2073. Onpa sitä kerääntynyt rompetta ja roinaa, voi hyvä tavaton! Täytyy toistaa sen pikkutytön lasautusta, joka totesi äidilleen että ”meillä on aivan liikaa muistoja!”. Luin jostain kolumnista tästä pikkutytöstä. Äiti oli yrittänyt ottaa muistoksi valokuvaa tytöstä siten että muut turistit eivät näkyisi. Jollakin upealla, ainutlaatuisen hienolla, mutta sangen kansoitetulla kaukorannalla. Matkan jälkeen äiti oli kysynyt, minne lapsi haluaisi seuraavan kerran matkustaa. Lapsi oli todennut että hänestä olisi hienointa jos mentäisiin johonkin lähelle junalla, että meillä on muistoja jo ihan liikaa.

Minulla on muistoja ihan liikaa. Olen oikea muistorohmu. Enkä meinaa millään heittää pois mitään. Tuossakin on hyllyssä kuivunut kukkapuska, josta en voi pölyjä ravistaa, sehän tuhoutuisi koko kimppu. En ole raaskinut sitä heittää pois, kun sain kimpun äidiltä, kun hän kävi viimeisen kerran mökillä kyläilemässä. Olisikohan viimeinen tänä kesänä aika heittää kimppu pois. Äitikin on ollut kuolleena jo 11 vuotta.

Kuolinsiivousurakka tuli itsellekin yllätyksenä ja odottamatta – vähän niin kuin faksi Annelille. Tarkoitus oli vuokrata pois talo maaseudulla, joka paikassa ei ehdi asua ja olla, ja omat voimat ovat vähissä, on aika luopua. Olin sinne kerännyt tavaroita lapsuudesta, mm. kaikki koulukirjani. Mitä järkeä säilyttää vanhat koulukirjat?

Yllättäen vuokralainen löytyikin äkkiä ja pian, ja vaikka talo vuokrattiinkin kalustettuna, piti sitä tyhjentää pois omista roinista. Jäi sinne vieläkin paljon, esim. lapsuuden nuket ja nallet. Mutta pääsin hyvään vauhtiin poisheittämisessä. Heitin pois paljon tavaroita, joista luulin etten voisi ikinä luopua. Kuten äidin tekemän mummonneliöpäiväpeiton, josta hiiri oli syönyt osan pois. Kuvittelin ja suunnittelin aina että korjaan sen. En korjannut, kun en keksinyt miten sen voisi korjata. Seuraavaksi suunnittelin että puran neliöt ja teen niistä jotakin uutta. En tehnyt. Nyt saa riittää, totesin. Se saa mennä. Menkööt! Samoin heitin menemään suurimman osan lapsuuteni vaatteista, jotka kaikki nekin äiti oli minulle säästänyt. Jätin jäljelle pari kauneinta. Entäpä sitten valokuvat! Kellastuneita 70-luvun valokuvia hevosista! Pelkistä hevosista! Pois! En olisi ikinä koskaan voinut kuvitella heittäväni pois valokuvia, mutta nyt oivalsin että näillä kuvilla ei ole mitään merkitystä kenellekään muulle kuin minulle. Ja jos niillä ei ole merkitystä enää edes minulle, miksi niitä säästän.

Tehtävää on paljon. Minulla on tallessa kaikki lapsuudessa saamani postikortit ja kirjeet. Aion käydä ne läpi ja luettuani polttaa. Teen rannalle nuotion – jos ei ole metsäpalovaroitusta – istun siinä rantakivellä ja poltan pois. Ehkä jotakin vielä säästän. Pistän jemmaan kirjahyllyn koloon, jos vielä tekee mieli palata lapsuuden muistoihin. Lämmittää aina mieltä, kun tormään isoäidiltä saamiini kortteihin. Olipa aihe mikä tahansa – syntymäpäivä kortti tai matkamuistokortti – aina on mummo niihin lisännyt omalla koukeroisella kirjoitustyylillään ”siunausta”. Se on jotenkin niin mieltälämmittävää se siunausta. Se on jotakin suurempaa kuin vain onnea, mummo toivottaa suurempaan varjelusta kaikelta pahalta. Vieläkin jos jossakin joku toivottaa siunausta, vaikka pappi kirkossa tai jouluna pelastusarmeijan joulupataa vartioiva, minulle tulee mieleen mummo ja sydämessä läikähtää.

Vaikeaa tulee olemaan omien aikaansaannosten kohdalla. Olen maalannut muutaman ruman taulun. Mitä niille teen? Vienkö kaatopaikalle vai myynkö kirpparilla, onhan niissä kuitenkin hyvät pohjat, joku voi maalata päälle. Äidin vanhat öljyvärit ja siveltimet heitin pois. Ihmettelin, missä on maalausteline, mutta se löytyi sängyn alta, heitin pois. Heitin pois kipsityövälineet, en tee enää hymymummopatsaita, mitä teen niille lopuille valmiille, en vielä tiedä.

Tästä tulikin mieleen että kaimaystävä oli kylässä, ja hänen oli pitänyt jo ajat sitten valita itselleen oma hymymummo. Hän tuijotti pitkään mummoriviä ja totesi sitten yhden kohdalla että tämä, otan tämän, tämä jostakin syystä puhuttelee minua. Kun viimeksi juttelin kaiman kanssa, hän sanoi sisarensa ihmetelleen mummopatsasta: mistä olet tämän saanut, tämähän on aivan meidän äidin näköinen! En ole koskaan tavannut kaiman muutama vuotta sitten menehtynyttä äitiä, joten en todellakaan ole tiennyt tehneeni hänen näköistä patsasta.

Toivoakseni kuolinsiivousintoni kestää syksyyn asti. Silloin voisi käydä läpi kaupunkikodin vintin ja kellarikomeron. Jospa sitten saisi rauhan sydämeensä. Olisi turhat muistot pois. Olisi olo kuin pikkutytöllä, muistoja olisi vain vähän ja ne tärkeimmät. Voisi matkustaa junalla lähelle.

Minusta tuntuu että olen astunut omassa vanhenemisprosessissa askeleen eteen päin, kun olen valmis luopumaan tavaroista.

Kulttuurihistoria, luksushistoria

Aurinkoisena kevätlauantaina kävimme rouvien kanssa pitkällä lounaalla perinteikkäässä ravintola Kolmessa Kruunussa Kruunuhaassa. Edellisestä visiitistä samaiseen ravintolaan olikin jo vierähtänyt tovi. Olisiko peräti edellisellä vuosisadalla? Muistelimme viettäneemme isolla porukalla itsenäisyyspäivää kyseissä ravintolassa joskus 90-luvulla.

Kolme Kruunua on todellinen jalokivi. Sisustus on uskomattoman kaunis ja alkuperäinen. Katossa Tynellin valaisimet, paneloidut seinät, lasimaalaukset ikkunoissa. Ruokalista on myös täynnä klassikkoja. Ystävät ottivat pääruuaksi Wienersnitzelin, joka juuri ja juuri mahtui lautaselle. Minä otin läskisoossin ja alkupalaksi sillilautasen. Kaikki ruoka oli erinomaista.

Helsingissä on muutamia näitä hyvin säilyneitä kulttuurillisesti arvokkaita miljöitä. Mutta paljon on myös menetetty. Surulla muistelen entistä funkisravintola Bulevaridiaa, jonka sisustus oli upea, ja josta uusi omistaja teki mauttoman Lappi-ravintolan! Vieläkin käännän katseeni tien toiselle puolelle ohi kulkiessani.

Samaisella kadulla Fazer modernisoi klassikkokahvilansa muutama vuosi sitten. Onneksi sentään Ekberg on entisensä. Ihmetyttää että näitä interiöörejä ei nähdä valttikortteina. Vanhaa, perinteistä, hyvinsäilynyttä sisustusta ja tunnelmaa ei nimittäin voi jälkeenpäin tehdä. Sama pätee vanhoihin metsiin. Niitä ei takaisin saada, kun kerran kaadetaan.

Kauppatorin kulmassa oli ennen niin kutsuttu Korppi-apteekki. Sen, mitä muistan kyseisessä apteeksissa, on alkuperäiset kiinteät Billnäs-kaapistot ja palvelutiski. Upea miljöö. Nyt samoissa tiloissa toimii jonkinlainen rahantekolaitos. Teipit ikkunoissa mainostavat rikastumisen mahdollisuutta. Vain korppipatsas kulmassa muistuttaa vanhasta arvokkaasta miljööstä.

Kuljen Korppi-apteekin ohi usein, ja aina minulle tulee paha mieli. Mietin vanhoja metsiä, kaupungin vanhoja puita ja miljöitä. Vaikka liikerakennukset ja metsät ovat yksityistä omaisuutta, ja jokainen saa tehdä omistamalleen tietenkin mitä lystää, ovat ne kuitenkin samalla myös yhteistä omaisuutta. Kaupunki muodostuu näistä ravintoloista, kaupoista, kahviloista, apteekeista, aukioista, puistoista, toreista. Pitäisi osata arvostaa sitä mitä meillä on.

Tällä hetkellä tuhotaan Kansallismuseon ainutlaatuista puutarhapihaa lisärakennuksen tieltä. Hesperianrannan puistoaluetta kavennetaan ja puita kaadetaan, koska Mennerheimintietä levennetään. Miksi? Seuraavana vaarassa lienee Rautatieaseman ympäristö. Siihen halutaan rakentaa lisää. Ei ymmärretä että ainutlaatuisen kaunis rautatieasema tarvitsee ympärilleen tilaa tullakseen nähdyksi.

Samaan aikaan muualla Suomessa hakataan vanhoja metsiä.

Vaalikeskusteluissa kulttuuri määriteltiin luksukseksi, johon meillä ei ole varaa. Ilmeisesti näin todellakin on, koska raha mielessä tuhotaan niin paljon kulttuurihistoriallisesti arvokasta, sellaista mitä meillä jo on.

Se että kauniin Korppi-apteekin tilalla on investointipankki kuvaa hyvin vallitsevia arvoja.

Aurinko paistaa kauniisti. Linnut laulavat. Kesä on edessä. Silti mieli on hieman haikean surullinen. Voimattomuus muutosten edessä, se että asioihin ei voi mitenkään vaikuttaa, tekee olon vähän lohduttomaksi.

Häiriköintiä kulttuuritapahtumissa

Mediassa on kirjoitettu lisääntyvästä häiritsevästä käyttäytymisestä erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Eikä nyt tarkoiteta sitä, että rouva on laittanut liikaa hajuvettä, vaikka sekin on häiritsevää.

Tässä oma listani tältä keväältä. Merkille pantavaa on, että luettelossa on lähes kaikki kulttuuritapahtumat, joissa olen ollut eli häiriköinti on todellakin yleistynyt.

Klassisen musiikin konsertti Musiikkitalolla tammikuussa. Istuimme takarivillä korkealla. Pari penkkiä meistä alle kolmekymppinen mies jaksoi kuunnella ensimmäisen kappaleen. Sen jälkeen hän avasi kännykän ja katsoi jalkapalloa konsertin loppuun. Ilmeisesti mies ajatteli, että takarivillä kännykän katsominen ei häiritse ketään, mutta kyllä sen valo ja välke häiritsi meitä vieressä istuvia.

Stand-up ilta Kulttuurikeskus Stoassa maaliskuussa. Meidän edessä kaksi nuorta naista alkaa kesken esityksen keskustella. Odotin hetken. Ajattelin, että jos he vaihtavat ajatuksiaan vain nopeasti, mutta ei. Naiset ryhtyivät todellakin keskustelemaan. Kun jutusta ei näytttänyt tulevan loppua, enkä pystynyt seuraamaan esitystä, koputin toista naista olkapäälle ja pyysin olemaan hiljaa. Myös esiintyjät olivat huomanneet pölinän, se oli ilmeisesti häirinnyt myös esiintyjää, ja illan juontaja huomautti asiasta seuraavalla katkolla.

Samassa esityksessä katsomossa oli varsin humalainen mies. Mies istui meistä kaukana, joten en tiedä, aiheuttiko hän näytöksen aikana häiriötä lähellä istuville. Mutta väliajalla sama mies tuli vessasta, pysyi tuskin pystyssä ja hoki ”Minä olen tekninen isännöitsijä”. Tiettävästi mies ei ollut osa show’ta. Mutta meitä kyllä huvitti.

Eilen Maustetyttöjen konsertissa Kulttuuritalolla tapahtui kaksi välikohtausta. Ihan konsertin aluksi nuori mies pomppasi kesken biisin lavan eteen tanssimaan. Mies vaikutti olevan aineissa. Kädessään hänellä oli tuoppi. Aikansa muun yleisön edessä toikkaroituaan järjestysmiehet poistivat miehen. Huuteli vielä mennessään, että kyllä täällä pitää saada tanssia. Onneksi konsertissa oli hyvin tilaa. Me vaihdoimme heti miehen tanssin alettua paikkaa vähän rauhallisempaan riviin, mistä näimme esiintyjät.

Konsertin loppuhuipennukseksi mies eturiviltä pomppasi lavalle tanssimaan. Hänetkin järjestysmiehet poistivat.

Pääsiäisenä kirkossa ehtoollisen aikana nainen kuvasi tapahtumaa kännykällään. Satuin olemaan siinä vieressä. Pyysin naista lopettamaan toiseten ihmisten kuvaamisen.

Kyllä ihmetyttää. Yksi ihminen voi toiminnallaan pilata toisten tunnelman tai esiintyjän keskittymisen. Mistä huono käytös johtuu? Tuskin tiedon puutteesta, ehkä välinpitämättömyydestä ja itsekeskeisyydestä?

Eilen konsertista poistuttaessa huomasin järjestysmiehet ulko-oven pielessä. Kävin kiittämässä, kun olivat hoitaneet häiriköt nopeasti ja asiallisesti. Järjestysmiehiä tuskin kiitetään työstään turhan usein. Varsinkin viime aikoina ovat saaneet paljon kritiiikkiä osakseen. Mutta kerrankin näin päin.

Pohjoismaat ja patriarkaatin ylivalta

Helsingin Sanomissa oli torstaina 20.4. juttu ”Tyttöyden pimeä puoli”, jossa käsiteltiin jälleen kerran patriarkaatin ylivaltaa. Artikkeli perustui amerikkalaisen apulaisprofessori Melissa Febosin kirjaan ”Mitä on olla tyttö”. Kuvaavaa oli se, miten Hesarin artikkeli päättyi, jos olet kanssamme eri mieltä, tilanne hyödyttää sinua, olet patriarkaatin vallassa. Tällä asenteella yritetään vaientaa kritiikki. Minä nyt kuitenkin olen eri mieltä.

Kritiikin pihvi on tässä: miksi patriarkaatin ylivaltaa käsittelevissä jutuissa ei oteta huomioon kulttuurista taustaa? Ikään kuin naisten asema olisi kaikkialla samanlainen. Lähtökohdat ovat eri puolella maailmaa mielestäni hyvin erilaiset ja johtavat erilaiseen loppupäätelmään. Amerikkalaista asenneympäristöä ei voida suoraan kopioida tänne.

Meillä Suomessa naisen asema on ollut aina vahva ja tasa-arvoinen. Tilanne on täysin toinen macho-kulttuurimaissa tai esimerkiksi Amerikassa, missä on ollut vallalla kotirouvasysteemi, ei ole julkista päiväkotijärjestelmää, naisten työssäkäynti ja ura on ollut varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa vähäistä. Siellä naiset ovat usein päätyneet korkeakouluopinnoista kotirouvaksi. Näin ei ole Suomessa.

Suomessa kaupungistuminen tapahtui varsin myöhään, vasta 70-luvulla alkoi suuri maalta kaupunkiin muutto eli Suomi on perimältään maatalousvaltainen maa. Sen ansiosta olemme myös kehittyneet tasa-arvoiseksi maaksi. Maatilalla miehen ja naisen asema – vaikkakin työtehtävät ovat olleet eriytyneet – on ollut lähtökohdaltaan tasa-arvoinen. Maatilat ovat olleet pieniä, molempien työpanos on tarvittu. Naisten asema vahvistui entisestään sota-aikana, kun miehet olivat rintamalla, ja koko muu yhteiskunnan toiminta jäi naisten harteille. Naiset hoitivat työt maatiloilla ja tehtaissa.

Jokaisen feministin kannattaisi katsoa Niskavuori -sarja. Siinä näkyy lajitelma erilaisia vahvoja naisia, suomalaista feminismiä parhaimmillaan. On Niskavuoren vanha emäntä, joka on varsinainen boss-lady ja salasuhteessa elävä opettajatar, joka puolustaa oikeuttaan rakastaa. Vahvoja naisia omalla, erilaisella tavalla molemmat.

Toinen esimerkki elokuvakerronnasta: Pekka ja Pätkä -elokuvien Justiina. Laitan nämä elokuvavertaukset tähän, koska myös Hesarin artikkelissa käytettiin elokuvia esimerkittämään olettamuksia.

Tosin elokuvia voi katsoa monet, erilaiset lasit päässään. Ehkäpä se on fiktion tarkoituskin. Jokainen voi muodostaa niistä oman tulkintansa kokemustensa perusteella. Hesarin artikkelissa mainitun elokuvan American Beaty mieshahmoa ei mielestäni esitetty sankarillisena hahmona vaan säälittävänä surkimuksena. Joten mielestäni elokuva ei edistänyt patriarkkaalista katsantokantaa, päin vastoin.

Samoin suomalaiset Uuno Turhapuro -elokuvat voidaan nähdä siten että siinä se patriarkkaatti sohvalla makaa ja naisia juoksuttaa ja naurattaa, tai siten että elokuvissa mies on koominen hahmo, se jolle nauretaan, jota pidetään pilkkana. Valkoista heteromiestä saa aina pilkata, sille saa nauraa. Ei räjähdä pommit, eikä täyty mielipidepalstat. Naiselle nauraminen on jo vähän enemmän kyseenalaista, muista puhumattakaan… (Olen hieman huolissani huumorintajun katoamisesta, mutta siitä enemmän sitten joskus toiste.)

Suomessa naisten äänioikeus on ollut itsenäisyytemme alusta alkaen. Meillä on paljon esimerkkejä vahvoista, menestyneistä naisista monilla eri aloilla ja eri aikakausina. Esimerkkinä Minna Canth, Hertta Kuusinen, Tabe Slioor, Lenita Airisto, Armi Ratia, Kirsti Paakkanen, Siiri Rantanen, Leena Palotie, Vuokko Nurmesniemi, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Erja Lyytinen, uusimpia suomalaisia voimanaisia politiikan saralta Riikka Purra ja Sanna Marin.

Täällä nainen pärjää myös yksin. Nainen voi ja saa valita perheettömyyden. Menestymisen takana ei tarvitse olla perittyä valtaa ja rahaa, päin vastoin, yleensä suomalainen, menestynyt nainen on ihan tavallisista oloista tai peräti köyhistä oloista lähtöisin. Suomessa voi kouluttautua ilman pääomia niin pitkälle kuin ikinä jaksaa ja viitsii. Tällä hetkellä korkeakouluissa taitaakin olla naisenemmistö.

Toivoisin että patriarkaatin ylivallasta huolestuneet suomalaiset eivät kopioisi ajatusmalleja suoraan muualta maailmasta meille. Ne eivät ole vallitsevia totuuksia täällä. Tai ainakin se osoittaa äärimmäisen huonoa oman kulttuurin ja elinympäristön ymmärtämystä.

Se että heteromies tykkää katsoa kaunista, nuorta naista ei ole sen kummempi juttu kuin se että heteronainen tykkää katsoa komeaa nuorta miestä. Siinä ei ole mitään väärää, se on luonnollista. Minäkin vastikään ihailin TikTokissa tanssivia nuoria putkimiehiä. Eikä siinä katseessa ole mitään alistavaa, se on ihailua. Eikä se katse johda raiskaukseen, hyväksikäyttöön, ylipäätään mihinkään pahaan – toivon vain että TikTok näyttäisi lisää tanssivia nuoria miehiä raksamiehiä. Eikö oikeastaan ole vähän sairas ja syyllistävä ajatus että katse on jotakin paha?

Toivon että suomalaisesta sukupuolten välisestä aidosta tasa-arvosta ja sen pitkästä kulttuurihistoriasta puhuttaisiin enemmän. Siinä olisi esimerkkiä muille kansoille ja kulttuureille. Me voisimme olla esimerkkimaa. Onhan jos se että meillä on vain yksi pronomini hänelle, ei erikseen nais- ja miespronomia, ainutlaatuista ja jotakin, mihin muut vasta pyrkivät. Olemmeko peräti ainoa kansa, jolla ei ole erikseen mies- ja naispronominia? En tiedä, kielitieteilijät vastatkoon.

Sen sijaan että tuomme outoja ismejä muualta meille, voisimme viedä omia ismejä maailmalle. Se voisi olla rakentavaa ja tasa-arvoa edistävää. Miksi mennä mukaan johonkin amerikkalaiseen feministiseen patriarkkaattisotaan?

Toivon että Sanna Marinista tai Riikka Purrasta tulee Suomen seuraava presidentti. Tosin en halua nähdä toisen kierroksen vaalikeskustelua heidän välillään… Se näyttää kahden terrierin taistelulta sidostesukasta – muut buumerit tietävät mistä puhun. Ei ole patriarkaatin ylivaltaa täällä päin. Sen sijaan aika paljon boss-lady energiaa. Ihan jo toivoisi että Purralle ja Marinille löytyisi miesoletettuja vastavoimia. Mutta samanikäiset miespoliitikot näyttäytyvät heidän rinnallaan pehmoisilta ja vaarattomilta. Auktoriteettia, johtajuutta ja karismaa, sitä tarvitaan kaikilta johtavassa asemassa olevalta, miehiltä ja naisilta, varsinkin näin epävarmoina aikoina. Mooses voi olla nainen tai mies tai mitä näitä nyt on. Oleellista on ominaisuudet.

Summa summarum: amerikkalaista feminististä patriarkkaattikritiikkiä ei voida copy-pastata suoraan Suomeen. Kulttuuritausta ja historia ovat täysin erilaisia. Vai oletteko eri mieltä?

Ihme unia

Olen pitkään kärsinyt uniongelmista, ja helmikuun alussa kävin vihdoin asian tiimoilta lääkärissä. Nuorempana nukuin aina hyvin ja vieläkin nukahdan helposti, mutta uni on katkonaista. Uniongelmat johtuvat monista eri syistä. Minua on valvottanut atooppinen ihottuma, vaihdevuodet, kilpirauhasen liikatoiminta ja vanha kissa. Nyt kun nämä vaivat/ ongelmat oli saatu hoidettua, ajattelin että on hyvä kohta hoitaa kuntoon myös uniasiat.

Lääkäri määräsi lääkettä, mutta minäpä en sitä apteekista hakenut. Ajattelin vielä kerran kokeilla omin avuin, lääkeettömästi. Ei onnistunut. Niinpä sitten erään todella huonosti nukutun yön jälkeen, kun aamulla oli aikainen herätys, päätin että nyt tämä saa riittää, lääkkeet käyttöön. Hain apteekista lääkkeet, nappasin ensimmäisen puolikkaani illalla ja nukuin kuin tukki seuraavan yön. Heräämättä. Aamulla heräsin kello 7.20 ja ihmettelin, voiko tämä olla totta! Miten ihmeelliseltä olo tuntuikaan, kun yön oli nukkunut läpeensä.

Ainoa haittavaikutus on ollut unet. Varsin toden tuntuisia unia näyttää, vieläpä painajaisia. Ensimmäisenä yönä näin unta, että keskustelimme miehen kanssa uskottomuudesta. Mies kertoi olleensa muutaman kerran kohta 30-vuotisen avioliittomme aikana uskoton. Ensimmäisen kerran niihin aikoihin, kun sain keskenmenon. Ja viimeisin oli seikkailu hänellä oli ollut Anne Kukkohovin kanssa! Ihmettelin, miten en ollut huomannut. Mies vastasi että hän on sellainen salaisuuksien mies.

Uni oli kerta kaikkiaan niin toden tuntuinen että seuraavana päivänä luulin ihan tosissani, että tällainen keskustelu oli edellisiltana käyty, ja pohdin, miten ihmeessä pääsen siitä yli. Päivän verran asia painoi mieltä. Illalla kysyin, onko tällainen keskustelu käyty. Selvisi että ei ollut. Olin nähnyt unta. Lääke oli tehnyt tepposet.

Seuraavana yönä osasin jo odottaa uusia unia. Näin unta, että esimieheni oli ihastunut minuun. ja minä puolestani hänen poikaansa. Kolmiodraama oli kuin Kauniista ja rohkeista. Nyt tajusin aamulla nähneeni yöllä unta.

Romanttiset unet jäivät siihen, seuraavana vuorossa olikin sodan kauhut. Näin unta että Helsinkiä pommitettiin. Olin onneksi juuri pommituksen hetkellä käväisemässä yliopistolla, en tiedä miksi, mutta joka tapauksessa en ollut Tuomiokirkossa, mihin pommit osuivat. Pommien jälkeen kadulle vyöryivät venäläiset panssarivaunut. Sitten heräsin.

Varsin mielenkiintoiseksi on yöelämä mennyt. Mitähän seuraavaksi on odotettavissa? Ehkä paketin kyljessä kannattaisi olla varoitus että saattaa näkyä jänniä unia. Vieläpä varsin toden tuntuisia. Mitähän jännää ensi yönä näytetään?

Keväthangilla

Tuli tauko postauksiin, kun lähdimme pääsiäisen jälkeen Lappiin keväthangille hiihtämään, enkä viitsinyt ottaa mukaan läppäriä. Onkin mietinnässä, pitäisikö hommata iPad? Voisi olla kätevämpi mukaan otettava, ja sillä kuitenkin voisi jotakin kirjoittaakin. Kun ei ollut tietokonetta, niin keksin muuta viihdykettä ja latasin kännykkään TikTokin. Enpä olisi uskonut siitä innostuvani, mutta niin vain kävi! Nyt katsoa napitan TikTok-videoita. Minulle tulee niistä hyvä mieli. Videoiden perusteella voisi päätellä, että suomalaiset ovat varsin huumorintajuisia ja luovia ihmisiä! Ja kovia kokkaamaan! Paljon hyviä ruuanlaittovinkkejä, pitää kokeilla.

Olipa upeat kelit hiihdellä, ja laduilla tilaa. Murtsikkaladuilla näkee todellisia tervaskantoja, sellaisia ikihiihtäjiä, joilta ei ladut lopu. Miehellä on pohjehalvaus, ja sen takia hän on joutunut luopumaan jalkapallon peluusta ja lenkkeilystä. Mutta murtsikoida voi, vaikka pohjetta ei olekaan. On suuri ilo saada harrastaa hikiliikuntaa, missä vielä on vauhdin hurmaa. Sitä nimittäin on, vaikka tyylilaji onkin nautiskelijan. Kun pitkä alamäki alkaa, et voi muuta kuin antaa mennä ja luottaa että latu vie. Tai sitten hypätä pois ladulta ja aurata. Pakko oli niinkin välillä tehdä, kun tuntui eteen tulevan liian hurja alamäki. Jos jää ladulle, siinä ei voi sitten tehdä vauhdille yhtään mitään.

Murtsikkahiihto on siitä mukavaa että siinä tulee rasitusta aika kokonaisvaltaisesti koko keholle. Ensimmäisten päivien jälkeen tuntui aamuisin siltä kuin olisi jäänyt auton alle. Kolotti vähän sieltä ja täältä. Helposti tulee myös hiihdettyä pidempään kuin oli tarkoitus.

Kerran päivässä käytiin ulkona syömässä. Ruokaa ei itse laitettu ollenkaan, mitä nyt lohileipiä tehtiin. Tanssiravintolassa käytiin katsomassa Markku Aroa, ja harkittiin lavatanssin aloittamista yhteisenä harrastuksena ja projektina, sen verran mukavalta meno näytti. Olisi sielä vielä voinut vielä toisenkin viikon hiihdellä. Täytyy ensi vuonna olla pidempi kevätpätkä, vaikka vappuun asti jos mahdollista. Nautin siitä tilasta ja valosta ja rauhasta ja leppoisuudesta ja hyvistä mauista ja raikkaudesta.

Kun miehen eläkeikä alkoi lähestyä, pohdimme yhdessä, miten haluaisimme vanhana elää, minkälaista elämää elää ja missä? Harkinnassa oli myös asunnon hankkiminen Espanjasta. Minä googlasin sopivia kohteita ja mies kävi paikan päällä katsomassa, mitä olisi tarjolla. Tajusimme pian, että se ei ole meille sopiva elämäntapa. Meillä ei olisi siellä mitään tekemistä, kun emme golfaa. Meille tärkeää on se että ympärillä on luontoa, mahdollisuus liikkua ja syödä hyvin. Niinpä päädyimme ihan toiseen suuntaan, Lappiin. Hankimme pienen asunnon vastavalmistuneesta rivitalosta, alle kilometrin päässä kaupoista ja ravintoloista, latu lähtee 200 metrin päästä, joki virtaa 150 m päässä. Asunto on niin pieni, että edes meidän kolmen hengen perhe ei mahdu sinne yhdessä. Tilaa on vain kahdelle, mutta siellä on kaikki tarpeellinen, eikä mitään liikaa. Ja jos on asunto pieni, niin onpahan myös asumiskulut pienet!

Tällä kertaa auto ei ollut mukana lainkaan, menimme lentokoneella ja tulimme takaisin yöjunalla. Etukäteen vähän mietin, miten matka sujuu ilman autoa, olisiko sille kuitenkin tarvetta, mutta eipä ollut. Ei tullut ostettua kaupasta mitään turhaa, kun piti miettiä, mitä viitsii kantaa kämpälle. Bussiyhteydet toimivat hyvin sekä lentokentältä että rautatieasemalta ja tanssiravintolasta otettiin taksi, matka maksoi 16 euroa.

Seuraavan kerran menemme Lappiin kesällä. Haluan nähdä ja kokea aidon, oikean yöttömän yön. Tehdä päivävaelluksia tunturipoluilla. Nuorena harrastimme vaeltamista. Silloin yövyimme teltassa tai autiotuvissa. Nyt ei enää sellaista viitsi. Sitä haluaa päästä peseytymään ja sänkyyn nukkumaan.

Hiihtokenkä jäi nyt kyllä vipattamaan ja hiihtokausi pahasti kesken! Mutta onpahan mitä odottaa; ensi talvea ja uusia lumia!

Vaalit on ohi, elämä voi jatkua

Nyt on sitten vaalit pidetty. Meidän perheessä kaikki äänestivät, jokainen eri puoluetta, että sillä tavalla äänet jakautuivat tasaisesti ympäriinsä. Minun ehdokkaani ei mennyt läpi – niin kuin yleensäkään. Loppuun asti toivoin että äänet olisivat jakautuneet kolmen suurimman puolueen kesken tismalleen tasan. En olisi halunnut yksiselitteistä vaalivoittoja kenellekään. Siinäpä olisivat sitten sovitelleet näkemyksiään yhteen riitaisan kampanjan jälkeen.

Vaikeata oman ehdokkaan löytäminen kyllä oli! Piti miettiä asioita niin monelta kannalta. Onko sukupuolella väliä? Entä iällä? Voinko joustaa, jos en kaikesta ole ehdokkaan kanssa samaa mieltä? Mitkä asiat ovat sellaisia, joista en jousta? Etsinkö itseni kaltaisen, sellaisen joka ajaa minun etujani vai sellaisen, jonka katsantokanta on laajempi? Taktikoinko? Olenko lojaali, loikinko vai peräti nukun?

Aika monta vaalikeskustelua katsoin. Harmittaa että ne olivat sellaisia omien mantrojen hokemista. Jokaisella oli omat vakiolauseensa, mitä toistettiin ja jankutettiin. Mitään keskustelua ei ollut, ei aitoa läsnäoloa. Osalla tuntui jääneen päälle korona-aikojen tiedotustilaisuustyyli. Tuntui kuin seuraisi uutta tiedotustilaisuutta, missä naama peruslukemilla luetellaan asioita määrätietoisesti ja vakuuttavasti. Mutta vaalikeskustelu ei ole tiedotustilaisuus. Joku oli selvästi saanut neuvon hymyillä, ja yhtäkkiä kesken puheen naamalle pongahti hymy, kun puhuja muisti annetun neuvon.

No on kumminkin huojentunut olo että vaalit on ohi, kansalaiset saavat hetken hengähtää ennen kuin ensi vuonna sitten presidenttiä valitsemaan. Se se vasta mielenkiintoista on! Ketkähän asettuvat ehdolle?

Kevät on minulle rasittavaa aikaa. En osaa edes iloita kauniista säästä. Näen vain pientareelle unohdetut koirankakkapussit ja pölyn sälekaihtimissa. Omaan peilikuvaan talven aikana ilmaantuneet uudet rypyt. Tekemättömien asioiden lista tuntuu liian pitkältä. Pitäisi tarkistaa veroehdotus, vaihtaa kesärenkaat, katsastaa auto, pestä ikkunat, laittaa mökki kesäkuntoon, laihduttaa, siivota kaapeista turhat pois, putsata parveke, syödä pakastin tyhjäksi viime kesän marjoista, vaikka mitä.

Minulle sopii kevättä paremmin kaamos. Silloin olen positiivinen ja iloinen, erotun pimeästä kuin heijastin. Nytkin erotun, mutta toisella tapaa: olen kuin Haisulin ja Mörön yhdistelmä muuten niin onnellisessa Muumilaaksossa. Tiedän että tämä ankea olo menee ohi, kunhan elimistöni sopeutuu valoon, mutta tässä kohtaa on aina vähän tökkii.

Varasin ajan kampaamosta illaksi. Ehkä se auttaa.

Tsemppiä kaikille muillekin kevätapeudesta kärsiville! Kyllä se siitä.

Ruotsinlaivoista pohjoismaisen muotoilun lippulaivoja ja presidentinlinnaan kauppa

Kävin ruotsinlaivalla. Tuli siinä samalla sisustettua nekin uudelleen. Lempiajanvietepuuhaani on sisustaminen. Jos on tylsää tai muuten joutoaikaa, jos en saa unta, niin sisustan mielessäni paikat uudelleen.

Ruotsinlaivat edustavat jonkinlaista ränsistynyttä, halpaa glamouria. On kiiltävää glitteriä, messinkisiä kaiteita, kiiltävää mosaiikkilaattaa, mutta kaikesta näkyy ilman päivänvaloakin että kaikki on vain silmänlumetta, kuin yökerhomeikki aamulla. Jotkut ratkaisut ovat jopa hupaisia. Miksi ihmeessä hytin kokolattiamatto oli kuvioitu muistuttamaan lankkulattiaa? Käsittämättömän huono idea!

Voisi olla toisenlaista. Minkälainen olisi Alvar Aallon suunnittelema ruotsinlaiva? Sormipaneelia, selkeää, vaaleaa puuta, kaarevia linjoja. Aallon suunnittelma ruotsinlaiva voisi näyttää merellä lipuvalta Paimion parantolalta.

Tai mikä ettei, miksei ruotsinlaivat voisivat olla pohjoismaisen muotoilun lippulaivoja? Mitä jos ne sisustettaisiin parhaimmalla ja laadukkaimmalla ruotsalaisella ja suomalaisella designilla? Eri kahviloilla ja ravintoloilla olisi omat designinsa, joku olisi Svensk Tenn -teemainen bistro, Artek a la carte, tai Marimekko-kahvila. Buffet-osasto voisi olla sekalainen kattaus pieniä ehkä vielä tuntemattomia ruotsalaisia ja suomalaisia sisustusmerkkejä, todellinen Nordic design buffet.

Kun eri paikoilla olisi selkeästi eri teemat ja designit, niissä olisi myös mielenkiintoista käydä. Nykyisellään ruotsinlaivat tuntuvat yhdeltä ja samalta osastolta. Ei ole juuri eroa oletko yökerhossa, bistrossa vai a la carte -ravintolassa, aika lailla samanlaiselta halpaluksukselta näyttää joka puolella.

Eri kerrosten hyttiosastoilla voisi olla eri teemat. Esimerkiksi: metsä, puutarha, meri. Sisustus ja tekstiilit, tapetit, matot, kaikki tukisivat näitä teemoja. Lasten leikkiosastot olisi teemoitettu Muumi ja Peppi Pitkätossu -teemaisiksi.

Ruotsalaisella ja suomalaisella muotoilulla teemoitettu ruotsinlaiva olisi elämys. Kaiken lisäksi se edustaisi kestävää kehitystä. Pohjoismainen design ei mene pois muodista. Se on aina tyylikästä ja ajankohtaista.

Perillä Tukholmassa kävin tietenkin kuninkaanlinnan kaupassa ja ostin nättejä serviettejä ja painavan keraamisen ruukun, jota sitten piti loppupäivä kanniskella kaupungilla ja yrittää olla liukastumatta. Rakastan eri maiden linnojen kauppoja ja niiden tuotteita!

Ja taas tuli idea! Miksi ei meilläkin voisi olla Helsingissä kauppatorin kupeessa sijaitsevassa presidentinlinnassa oma linnakauppa, vaikka tasavalta olemmekin. Siellä voisi olla myynnissä kansalliskukka, -puu, -eläin aiheisia tuotteita, Akseli Gallen-Kallelan teoksista tehtyjä tuotteita, Kekkos-tavaraa, kansallispukukankaiden hienoista kuoseista tehtyjä laukkuja, Sisu-pastilleja, salmiakkia ja lakritsia hienoissa peltirasioissa, Jenni Haukion runokirja ja vaikka mitä! Kyllä meillä tasavallassa voi olla ihan yhtä upeita tuotteita kuin kuningaskunnissakin, ja kun meillä on presidentinlinna, niin miksi ei myös linnakauppa.

Kaikki elämäni tukat

Synnyin kaljuna ja sellaisena pysyin reilusti yli yksivuotiaaksi asti. Äiti kertoi että pyörittelin olemattomia haituvia korvan tyvessä etsien saparoita, joita ei ollut. Ilmeisesti haaveilin pitkästä tukasta. Presidenttinä oli Kekkonen.

Lopulta tukka tuli, vaaleat hiukset, jotka tummenivat murrosiässä. Kiharatkin tuli, mutta eivät eteen. Pyörteitä otsalla ja takana. Vaikeat hiukset laittaa, menevät minne haluavat ja miten haluavat. Sellainen olen itsekin.

Ala-asteella otsatukka oli samanlainen kuin lempiponilla. Iso, raskaana roikkuva, koko otsan – melkein silmätkin – peittävä. Olin ruma ankanpoikanen. En ollut kiinnostunut siitä miltä näytän tai mitä puen päälleni. Vain hevoset kiinnostivat.

Rippikuvassa olen rumimmillani. Sama raskas otsa, paksut muoviset silmälasinkehykset ruskeine linssineen korostavat tunkkaista tunnelmaa. Olen yrittänyt hävittää kaikki rippikuvat, mutta jostain niitä aina putkahtaa kuin pahoja muistoja, josta ei pääse eroon.

80-luvun permanenttiaineissa oli pistävä haju. Varmaan sillä myrkyllä olisi tappanut kaikki kylän rotat. Hyvä kun aivot eivät syöpyneet pois. Olin niin ylpeä ensimmäisestä permanentista! Oikeasti näytin Anita Hirvosen lapsiversiolta. Oli talvi, pakkasta yli 20 astetta, kotimatkaa kaksi ja puoli kilometriä. En laittanut pipoa päähän, korvat paleltuivat. Seuraava päivänä menin kouluun korvat tulipunaisina ja turvonneina. Revin ihon riekaleita oppitunnilla, pudotin niitä pulpetin reunan yli. 

Seuraavaksi kaikille kylän tytöille leikattiin Diana-tukat – sopi tahi ei. Vai oliko tämä ennen permanenttia, ehkä niin, mutta ei se sen kauniimpi tai onnistuneempi kampaus ollut. Koskaan en tohtinut sanoa kampaajalle että en tykkää, vaikka Diana-tukka ei nyt pahin mahdollinen look ollut. Silloin kauppoihin tulivat piippiraudat. Niillä taivutettiin hiusten reunat ylös ja taakse Dianan tapaan. Prinssiä ei vielä näkynyt, mutta ei Dianallakaan hyvin mennyt. Sen tukka lässähti häissä. Minun häätukkani sentään onnistui. Silloin hiukseni olivat pisimmillään, paksut ja pitkät.

Tukkani menee täysin pieleen, jos se föönataan tai leikataan ohentaen. Erään kerran pää näytti föönauksen jälkeen siltä kuin minulla olisi ollut barbin peruukki, työkaveri purskahti nauruun kun palasin lounastauolta uudessa barbitukassa. Toisella kertaa muistutin Dallasin Bobby Ewingia. Yleensä poistuin kiireesti kampaajalta kotiin kastelemaan pääni, ja kuljin pari ensimmäistä viikkoa pipo päässä.

2000-luvun puolessa välissä näin televisiojuontajalla ison pehkon. Marssin oitis kampaajalle teettämään samanlaisen. Lapsi alkoi kutsua minua Pöräykseksi. Osuva nimi.

Värjäys ei ole minun juttuni. Menin ilmaiseen opiskelijan tekemään ”muodonmuutokseen”. Tulin ulos kynittynä, oranssi leveä raita toisella puolen päätä. Lyhyt niska ei myöskään sovi. Sellainen kananpersekampauskin on minulle tehty, oivoivoi.Ehkä lapsuuden poniotsatukasta johtuen minulle tuli vaihe että en halunnut otsatukkaa lainkaan, mitenkään. Ensimmäinen ”rivi” leikattiin kokonaan pois. Se oli kyllä erikoinen ratkaisu.

Naapurikadun kampaaja leikkasi minulle tätitukan. Se oli ihan ok, kunnes ikää tuli lisää ja tulin täti-ikään. Tätikampaus täti-ikäisellä on nounou. Muutenkin tätikampaamon asiakaskunta oli elämän ehtoopuolella. Kerran kun menin sinne, edellinen asiakas kupsahti kesken leikkauksen, ambulanssi tuli ja vei pois.

Kampaamo Amiraalissa kävin monta vuotta, koska heillä oli pieni auto, mihin lapsiasiakkaat istutettiin. Siellä leikattiin meidän molempien tukat. Eräällä kampaamokäynnillä paikalle tuli kampaajan kaksoisolento. He olivat kaksoset, niin samanlaiset että oli vaikea toisistaan erottaaa. Oliko minua  ja poijan tukkaa leikannut vuosien saatossa vain toinen heistä, vai vuoron perään kumpikin, siitä en päässyt selvyyteen. 

Eräs kokeilukampaaja hipelöi tukkaani ja kysyi, pidänkö siitä isona? En osannut vastata oikein. Karjaalla kampaaja oli ruotsinkielinen, joka ei osannut suomea, enkä minä tarpeeksi ruotsia. Lopputuloksesta päätellen emme ymmärtäneet toisiamme.

Joskus vieläkin tulee kampaamopettymyksiä. Yleensä kesällä mökillä, kaukana omasta luottokampaajasta, kyllästyn kesälomatukkaani ja rohkaistun menemään satunnaiselle tekijälle. En osaa selittää, miten tukkani pitäisi leikata. 

Meni pitkään ennen kuin löysin kampaajan, johon luotan ja jonka luo voin mennä pelkäämättä lopputulosta. Voin nauttia kampaamossa olosta, tiedän että hän tekee minusta kauniin. Yleensä istun hiljaa paikoillani. Emme juttele. Hän keskittyy työhönsä, minä vain olen. Paikoillaan hiljaa oleminen on luksusta.

Ihailin äidin harmaita, mutta elinvoimaisia, kauniisti kihartuvia hiuksia. Minullakin on jo harmaata edessä. Tai mistä sitä tietää, onko takanakin, harvemmin tulee katsottua omaa päätä takaa päin. Menenkin tästä katsomaan, onko harmaa levittynyt jo koko päähän. Onhan se.

Onneksi lapsuuden raskaat otsatukat, nuoruuden permanentit ja kokeilut ovat takana päin ja oma tyyli löytynyt, vaikka siihen meni kyllä luvattoman kauan. Kampaamopettymyskiintiöni on fully booked!

Toisten tunteet väsyttävät

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon tunteista, ja asiaa on tullut pohdittua myös omassa pikku päässä. Nykylapset ja -nuoret on kasvatettu tunnistamaan ja puhumaan tunteista. Niin meilläkin. Kasvatustapa on ollut siinä suhteessa täysin erilainen verrattuna omaan kokemukseen.

Olen syntynyt vuonna 1967. Aika ihmeelliseltä tuntuu ajatus, että vain reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin minun syntymästäni oli sota. Omat vanhempani viettivät lapsuuttaan sota-aikana, äiti lähti 12-vuotiaana piiaksi sukulaistädille isoon taloon, mistä omat miehet olivat sodassa. Aputyövoimana tilalla oli äitini ja sotavanki. Ei siellä varmasti tunteista puhuttu. Harvoin niitä äiti myöhemminkään ainakaan isommasti kertoi, ehkä jollekin joskus yksityisesti avasi mieltänsä, mutta kyllä tunteet – varsinkin negatiiviset – kuului pitää omana tietonaan. ”Mölyt mahassa”, niin kuin oli tapana sanoa. Itkemiseen ei varsinaisesti kannustettu. Koskaan en nähnyt äidin itkevän.

Niinpä en ole kovin ekspertiksi tunteista puhumisessa itsekään kasvanut. Se taito on pitänyt opetella aikuisena, ja työlästä on vieläkin. Aika kauan pidän mölyt mahassa ennen kuin pamahtaa. Myös ei:n sanominen on ollut vaikeaa. Vanhemmiten oma sietokyky ilmeisesti heikkenee, on helpompi väittää vastaan ja sanoa myös ei.

Lapsuuden kokemukset kasvattivat kyllä erinomaisen taidon aistia muiden tunteita. Osaan aika hyvin lukea rivien välistä lähimmäisten tuntemuksia.

Kun sitten vihdoin ja viimein tulin itse äidiksi, oli päivänselvää että tunteet opetetaan tunnistamaan ja niistä puhumaan. Hyvin on mennyt oppi perille. Vähän liiankin. Kun mieltä painaa, me vanhemmat saamme sen varmasti kuulla.

Näiden omakohtaisten kokemusten perusteella ynnättynä viime aikoina lehdistä lukemaani, mielestäni nykyaikaisessa tunnepositiivisuudessa on jäänyt yksi merkittävä seikka huomioimatta. Se, mitä hyvää on siinä, jos tunteista ei puhuta. Siitä ei puhu kukaan. Siinä on se hyvä puoli, että tunteista puhuminen on yleensä aina aika paljon muiden mieltä rasittavaa. Siinä mielessä omista negatiivisista tunteista avautuminen on hieman itsekästä. Kuunnella empaattisesti ja eläytyä toisen tunteisiin, niiden vastaanottaminen rakentavasti, on varsin työlästä ja uuvuttavaa puuhaa. Kokemusta on.

Joissakin kulttuureissa on perinteisesti ollut arvostettua pidättäytyä näyttämästä omia negatiivisia tunteita. Näin on ollut perinteisessä brittiläisessä kulttuurissa, samoin japanilaisessa. En tiedä, mikä näissä maissa on ollut kehityksen suunta tunneasioissa viime vuosina, mutta ainakin brittiläisissä kuninkaallisissa piireissä on saatu tuta amerikkalaistyylisen tunteista puhumisen vaikutukset, kun entinen prinssi Harry on avautunut omista fiiliksistään varsin ”raikkaalla” ja ”tapoja uudistavalla” tavalla.

On hyvä että tunteista puhutaan. Sillä, että negatiiviset tunteet padotaan sisimpään, ei yleensä ole mitään hyviä seurauksia. Sen seurauksia ovat mm. perheväkivalta ja alkoholismi. Suunta on siis aivan oikea. Mutta nyt olisi myös syytä ottaa puheeksi ja huomion kohteeksi tunteista puhumisen negatiiviset vaikutukset. Se, kuinka ympäristöä rasittavaa, ihmissuhteita hiertävää, mielipahaa aiheuttavaa, voi olla kuunnella toisten negatiivisia tunteita. Tuntuu vähän siltä kuin ihmiset heittäisivät oman oksennusämpärinsä toisten päälle. Usein nämä tunteistaan avautuvat eivät huomaa tai käsitä, mikä vaikutus omalla tunnepuheella on muille. Niin hyvin oppi tunteista puhumisen tärkeydestä on mennyt perille. Näin näyttäisi käyneen entisen prinssi Harryn tapauksessa.

Eli kun lapselle opetetaan tunnistamaan omia tunteita ja kertomaan niistä, pitäisi opettaa myös se että toisia ei saa ylenmäärin rasittaa omilla negatiivisilla tunteilla. Kannattaa miettiä, mikä on oikea paikka, aika ja määrä negatiivisista tunteista kertomiselle, eikä heitellä estoitta omaa oksennusta muiden kestettäväksi. Mölyt kannattaa joskus pitää mahassa. Siinä mielessä äiti oli ihan oikeassa.

Ihmeitä, onko niitä?

Raamatussa tapahtuu ihmeitä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli veden muuttaminen viiniksi häissä. Hieno homma. Kukapa ei sellaista ihmettä haluaisi tapahtuvan illan viimeisinä tunteina. Tiedä sitten, oliko sitten niin ”tarpeellinen” ihmeteko. Ehkä se oli Jeesukseltakin sellainen nuoruuden teko, koska myöhemmin keskittyi parantamaan sairaita ja yhden herätti jopa kuolleista.

Muutenkin ennen tapahtui ihmeitä enemmän. Ihmiset puhuivat kielillä ja näkivät ennusnäkyjä. Nykyään on niin tylsää, kun mitään mainittavaa ei tapahdu. Edes ufoista ei enää puhuta. Joku mystinen lentävä pallo oli joku aika sitten Amerikan yllä, mutta sekin taisi olla vain kiinalaisten juttuja. Yhtä ihmettä kaikki tietenkin odottaa: että Putin ja Venäjä sanoisivat ”sori, meidän vika, me mennään pois” mutta sitä ihmettä saatetaan vielä joutua odottamaan.

Mutta minäpä tein ”ihmeen”. Ainakin ehkä erään tuntemattoman pikkutytön mielestä. Vieläpä kirkossa.

Eräänä arkipäivänä kirkossa oli pikkutyttö ilmeisesti äitinsä kanssa. Kirkon holvikatossa kaikui tasaiseen tahtiin ”hik-hik-hik”. Vaivahan on mitä kiusallisin. Satuin siinä juuri kulkemaan keskikäytävää tytön ohi jotakin asiaa toimittaakseni, ja sanoin että ”hei, minulla on toimiva konsti tuohon hikkaan. Katsopa minua oikein kunnolla silmiin ja sano voimakkaasti YKSI”. Tyttö katsoi minua silmät pyöreinä ja teki mitä pyysin. Ja kas, hikka hävisi.

Oli varmaan mieleenpainuva tapahtuma tytölle. Ihmeparantuminen hikasta kirkossa.

En viitsi kokeilla, onnistuisinko tekemään vedestä viiniä.

Kasvun ihme

Nykyajan Niksipirkka on Instagram. Erityisen ilahtunut olen moninaisista miniviljelyn vinkeistä mitä kyseinen alusta minulle vuolaasti suoltaa.

Viimeksi ihmeteltäväksi tuli sukkahousuvinkki. Nehän olivat aikoinaan Niksipirkan perusaineistoa. Tässä vinkissä nailonsukkaan tungettiin multaa, muutama puun lastu ja murskattu herkkusieni. Sen jälkeen sukkaan tehtiin saksilla pikku viiltoja. Ja kas, kohta jo viiltokohdista kasvoi herkkusienikasvustoa! Kerrassaan ihmeellistä. Arvaatkaapa, kenen keittiön tiskialtaan päällä roikkuu nyt ruma nailonsukka samaa ihmettä odottamassa? Olisipa mainiota olla herkkusieniomavarainen! Vielä parempi olisi olla siitakesieniomavarainen, koska ne ovat mielestäni vielä parempia, mutta nyt sattui jääkaapissa olemaan herkkusientä.

Uskaltauduin kokeilemaan sukkasieniviljelyä, koska edellinen Instagram-viljelykokeilu onnistui. Laitoin hortensianlehtiä perunanpaloihin tehtyihin viiltoihin – yksi lehti aina yhteen perunanpalaan – ja tuikkasin perunat multaan. En olisi ikinä uskonut, mutta nyt mullasta törröttää jotakin vihreää! Ilmeisesti onnistuin. En voi käsittää, mikä tämä perunahomma on? Jos joku tietää vastauksen niin kertokoon. Perunataktiikalla Instagrammissa on myös lisätty ruusuja yms. Minä päätin kokeilla lähtisikö lehtikaali samalla lailla lisääntymään perunanpalasesta.

Nyt on koti täynnä monenlaista viherpiiperryskokeilua. Ja uusia suunnitteilla. Näin myös videon, missä munankennon koloihin laitettiin multaa ja siihen sipulit kasvamaan. Tykkään käyttää wokeissa raikasta kevätsipulia, ja mikä ettei tällainen sipuliomavaraisuuskin kiehtoisi. Puhumattakaan yrittiomavaraisuudesta. Kaupan persiljan jo jaon – yhdestä persiljasta sain kolme – ja istutin jokaisen omaan törppöön. Vielä pitää hommata korianteri, basilika ja rosmariini.

Nyt on vain sellainen huolenaihe, että miten ihmeessä roudaan mukanani näitä kasvustoja paikasta toiseen, jos lähdetään mökille? En voi jättää niitä kotiin, nehän kuivahtavat ja kuolevat pois. En voi myöskään jättää mökille, sama homma. Eli pitäisikö tässä olla jonkinlainen kasvihuoneperäkärry, jota vetäisi perässään paikasta toiseen? Ilmeisesti. Näin sitä ihminen itselleen riesaa järjestää.

Mutta mielessäni näen itseni jonkinlaisena ”tanskalaisena maajussina”, joka lampsii tiluksillaan kumppareissaan ja farkkuhaalarissa kuin paraskin emäntäisäntä.

Väitöstilaisuudessa ja karonkassa

Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin siitä, millaista on olla vieraana väitöstilaisuudessa ja karonkassa, kun nyt tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen sain viime viikolla kokea. Oli mielenkiintoinen, mieliinpainuva, hieno päivä.

Ja pitkä! Itse väitöstilaisuus alkoi klo 12, miinus akateeminen vartti eli 12.15. Olin ajatellut etukäteen että en tule ymmärtämään hölkäsen pöläystä itse väittelykeskustelusta, käydäänhän se englanniksi ja lääketieteellinen termistö ei ole tuttua. Onneksi olin väärässä, ymmärsin yllätävän paljon, joten puheen seuraaminen ei ollut mahdotonta. Olimme saaneet väitöskirjan jo etukäteen ja tutustuneet siihen kotona, ts. lukeneet sen ainoan suomenkielisen aukeaman.

Väitöskirjan aihe on raskauden jälkeisen vatsalihasten erkaantumisen leikkaushoito. Vaiva on alidiagnosoitu, vaikka hyvin yleinen ja elämänlaatua heikentävä. Raskauden seurauksena vatsalihakset voivat erkaantua. Vaiva aiheuttaa virtsankarkailua, selkävaivoja ja esteettistä haittaa, ts. vatsa pömpöttää. Mikään jumppa, vatsalihasten tekeminen tms. ei auta, vaiva ei ole korjattavissa treenaamalla, ainoastaan leikkauspöydällä.

Väitöskeskustelu kesti kolme tuntia! Loppuvaiheessa alkoi tulla mieleen että tämä on kuin istuisi lentokoneessa, missä ei ole tarjoilua. Milloin tämä lentokone laskeutuu? Edessäni penkkirivillä istuivat väittelijän mies ja kolme poikaa, iältään 8 – 12v, yhdellä heistä diagnosoitu adhd. En tiedä, millä aineella pojat oli lääkitty / lahjottu, odottiko poni pihalla, mutta uskomattoman hienosti jaksoivat istua kolme tuntia paikoillaan!

Kun sitten vihdoin lopuksi opponentti ilmoitti hyväksyvänsä väitöskirjan, ja asiaankuuluvat kiitospuheet oli pidetty, väittelijä, opponentti ja kustos marssivat luentosalista ja me vieraat perässä. Ei saanut taputtaa, eikä huutaa ilonkiljahduksia, tämä oli meille etukäteen opastettu. Salin ulkopuolella odotti väittelijä ja otti vastaan onnittelut ja joimme onnittelumaljat. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut.

Kello on jo yli neljä, kun tulimme kotiin valmistautumaan seuraavaan etappiin eli iltakaronkkaan, joka alkoi klo 18. Pikkumusta vaihtui iltapukuun.

Juhlapaikassa oli tarjolla kasviruoka seisovasta pöydästä. Ruokailun päätteeksi tulivat pitkät ja perusteelliset kiitospuheet. Ensin väittelijä piti oman puheensa, kävi läpi eri ihmiset ja porukat. Sen jälkeen kiitospuheen kohteena olleet pitivät oman vastauspuheensa samassa järjestyksessä kun heidät oli mainittu väittelijän kiitospuheessa.

Erityisesti jäi mieleen ruotsalaisen opponentin puhe, missä hän puhui siitä, että nämä eivät ole yhden hengen hääjuhla, vaikka siltä päällisin puolin vaikuttaisikin, vaan että väittelijä on saavuttanut jotakin ihmiskunnan kannalta tärkeää, jotakin mikä tuo apua ihmisten ongelmiin ja vaivoihin. Se ei todellakaan ole mitä tahansa. Kuka tahansa voi rakastua, ja hetken päästä olla taas ei-rakastunut ja erota, mutta tämä on jotakin pysyvää ja ihmiskuntaa eteen päin vievää. Se oli mielestäni hienosti sanottu ja totta!

Ja tietenkin koskettava oli myös väittelijän isän, minun veljeni puhe. Hän lausui bravuurinsa eli runon Tarina vanhoista naisista. Hän osaa sen ulkoa, vaikka runo on pitkä, eikä niin helppo. Osaa esittää sen taiten, ja se sopi jälleen kerran – myös tähän tilaisuuteen. Veli oli pukenut päällensä meidän isän vanhan frakin. Minulla oli päälläni äitimme helmet, ja väittelijälle olin antanut lahjaksi hänen isoäitinsä vanhan kultaisen rannerenkaan, hänellä oli myös isoisoäidin kello, joten edelliset sukupolvet olivat siten hyvin edustettuna paikalla.

Yhteislahjana olimme keränneet potin taidehankintaa varten. Tähtäimessä on tietty luontoaiheinen taulu, minkä väittelijä haluaa ostaa itselleen. Osallistuimme taidepottiin ja annoimme vielä ekstralahjana messinkisen ovikyltin, mihin on kaiverrettu nimi siten että myös toisen nimen ensimmäinen kirjain on mainittu, alla titteli Ph.D Ehdotin että hän kiinnittäisi messinkikyltin kotiin lempituolinsa luo tai sitten sängynpäätyyn niin että heti aamulla herättyään tietäisi kuka ja mitä on.

Sitten kello olikin jo noin 21.30 ja bändi aloitti soiton. Tanssimme ringissä yksilötanssina kuin ennen vanhaan paitsi että nyt laukkuja ei heitetty keskelle niin kuin silloin kauan sitten. Bändi soitti hyvää vanhaa bailumusiikkia Abbaa yms. Yhdet hitaatkin tanssin miehen kanssa kaksin.

Kun bändi meni tauolle, ja olin hetken aikaa istunut paikoillani, alkoi jalkaterää tutusti jomottaa. Nivelrikko heräsi eloon niin kuin aina kun liikkeen lopettaa. Päivä oli ollut pitkä, kello oli jo yli iltayhdentoista. Lähdettiin kotiin iloisin ja onnellisin mielin. Tunnelma juhlissa oli samaan aikaan arvokas ja rento ja iloinen. Kiitos että saimme olla mukana.

Käsityöt ja keskittyminen

Tämän päivän (ma 13.3.23) Hesarissa on juttu keskittymiskyvystä, miten voisimme sitä parantaa ja miten some-elämäntapa heikentää keskittymistaitoa.

Jutussa kerrottiin keinoja, miten keskittymiskykyä voi parantaa – kuten liikunta – mutta ei mainittu lainkaan käsitöitä! Mielestäni erittäin hyvä keino keskittymiskyvyn kehittämiseen. Olisi todella tärkeää että kouluissa panostettaisiin kädentaitoihin. Tuntuu miltei että kädet on kokonaan unohdettu! Se että oppii tekemään itse uutta, uusia taitoja, voisi antaa lapselle/nuorelle tarpeellisia onnistumisen kokemuksia. Nyt melkein sanoisin että liikunnan merkitystä on tässä mielessä pidetty esillä aina, ja lasten liikuntaharrastusten tärkeys tiedetään, mutta entäpä kädentaidot? Tekeminen?

Tästä tuore oma esimerkki viikonlopun kankaanpainantakurssilta. Päivän aikana en tuntenut väsymystä. Olin niin innoissani uuden oppimisesta ja tekemisestä, mutta voi hyvänen aika, mikä väsymys iskikään kotimatkalla. Tajusin, miten väsynyt olen. Jalkoja jomotti koko päivän seisominen. Työ vaati tarkkuutta ja keskittymistä. En muista, milloin olisin ollut yhtä väsynyt! Samaa sanoivat muut kurssilaiset, minua huomattavasti nuoremmat. Kysyin heiltä seuraavana päivänä, oliko edellisenä iltana väsyttänyt, ja kaikki sanoivat samaa.

Väsymyksestä huolimatta olo oli hyvä. Koko päivän oli keskitytty käsillä tekemiseen, kukaan ei vilkuillut kännykkää.

Nyt on kurssi ohi, kankaat painettu. Kurssilta jäi käteen uusi taito ja itsetekemä kankaanpainoseula. Voin jatkaa monogrammien painamista kotona itsenäisesti. Hyvästi LV, tästedes MM! Mielessä on kyllä jo myös seuraava, toisenlainen projekti. Vähän liian iso, jälleen kerran. Haukkaankohan liian ison palan? Mutta ryijynteko innosti, ja kellarissa on vanha sohva, jonka päällys on kulunut. Tekisi mieli tehdä sille ryijyverhoilu, sellainen slip-cover ryijystä. En tiedä, miten edetä? Jotenkin pitäisi suunnitella kuvio ja värit. Hirveä homma siinä tietenkin on. Mutta innostuneena siitä ei välitä. Taas on Pikku-Minna lähdössä ilman mitään käsitystä realisimista kohti uutta, liian isoa projektia!

Mielenkiintoinen viikko tulossa. Sukulaistyttö väittelee tohtoriksi. Ensimmäinen meidän suvusta, meidän geeneillä. Ollaan kaikki ihan innoissaan. Perjantaina on väitöstilaisuus ja karonkkajuhlat. Iltapuvulle tulee käyttöä. Ihanaa! Jännittävää! Inspiroivaa!

Inspiroivaa kevättalvista viikkoa jokaiselle! Kohti uusia kädentaitoseikkailuja,

Ps. Hesarissa oli myös matematiikanopettajani muistokirjoitus. Sitä lukiessa tuli mieleen, miten lähtemättömän vaikutelman opettajat oppilaihinsa jättävätkään. Opettajia kun tuijottaa tunnista toiseen vuodesta toiseen. Eleet, ilmeet, liikkeet, tyyli pukeutua ja puhua, kaikki tallentuvat nuoriin aivoihin pysyvästi.

Minä epäonnistujana

Kirjoituskerhon seuraavan kerran tekstin aiheeksi annettiin ”Epäonnistuminen”. Yleensä ihmiset kirjaavat mieluummin saavutuksia ja onnistumisia, elämän huippuhetkiä, mutta joskus on ihan terveellistä pohtia omaa elämäänsä myös toiselta kantilta. Samalla on hyvä muistaa, että jokainen, myös huippumenestyjä, suurin idolisi ja sankarisi, ihan jokainen myös epäonnistuu. Voi olla niin että ne jotka pääsevät pisimmälle ovat jopa epäonnistuneet useimmiten, mutta jaksaneet nousta ja jatkaa yhä uudelleen, he eivät ole antaneet periksi. Harvoin vain epäonnistumisia tuodaan julki. Seuraavan tekstin olen kirjoittanut omista epäonnistumisistani. Olkaa hyvä!

————————————————————-

Olen epäonnistunut epäonnistujana. En ota opikseni. Toistan virheitäni. Lähden aina uudelleen innokkaana kohti seuraavaa epäonnistumista kuin ikuinen lottoaja. Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä en keskity asioihin joita jo osaan, kehitä niitä, tee vain niitä. Sen sijaan hukkaan aikaani, energiaani ja itsetuntoani uusiin pieleenmeneviin yritelmiin.

Aloittamisen hetkellä en epäröi, uskon vilpittömästi omiin taitoihini. Asennevian täytyy johtua lapsuudesta – sieltähän kaikki! Lapsuutta on hyvä syyttää, siihen on ainoana asiana maailmassa itse täysin syytön. Siksi sitä on hyvä hakata kuin nyrkkeilysäkkiä. 

Ehkä minua on lapsena kannustettu liikaa. Kyllä sinä osaat! Ai miten hienon teit! Hyvä, Minna! Niinpä Pikku-Minna lähtee tarmokkaasti kohti uutta ja ihmeellistä. Mikä se tällä kertaa olisi? Ryijy? Kankaanpainanta? Keramiikkatyöt? Maalaisiko kattoon pilvet vai lokkiparven ruokapöydän ylle? Kyhäisinkö ovikranssin? Kasvattaisiko omat porkkanat? Nikkaroisiko? Alkaisiko tehdä puuveistoksia? Höyläpenkin voisi ostaa.

Villasukista tulee eripariset. Ryijynhapsujen pituuteen en jaksa perehtyä. Kankaan kuviosta tulee vino. Pilvet katsossa näyttävät ihan kivoilta ilman silmälaseja. Kasvimaata pitää kastella myös silloin kun ei huvita, kitkeä ja harventaa. Minulta puuttuu pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja huolellisuus. Ilman näitä ominaisuuksia ihminen on hutilus. Minä olen hutilus. Mieluummin teen äkkiä ja poistun. Missä sellaista olisi hyötyä? En ole vielä keksinyt. Joskus ajattelin että formula-autojen renkaanvaihtajan homma voisi olla sopiva. Mutta sekin pitää tehdä huolellisesti muuten renkaat irtoavat ensimmäisessä kurvissa ja kuski on vainaa. Että ei se käy.

Perheellä on täysi työ jarrutella. Mies yritti sanoa että höyläpenkki on valtavan iso, mihin sellainen mahtuisi? Mökötin ja jätin ostamatta. Vuolin sen sijaan pikkulintuja puun oksalle. Ei niistä nyt varsinaisesti näköisiä tullut mutta kyllä ne linnuiksi tunnistaa. Mies teki hienomman perässä.

Viikonlopun lasihimmelikurssilta lähdin kesken pois. Himmelinteko edistyi n i i n v a l t a v a n  h i t a a s s a yhteistahdissa. Olisin halunnut tehdä nopeammin. Lounastauolla valehtelin, että anteeksi, pakko lähteä kesken kotiin, hätätapaus. Auton taustapeilissä roikkui monta vuotta minilasihimmeli muistona ja muistutuksena keskenjääneestä kurssista.

Keramiikkakurssille menin tehdäkseni pojalle kannustusmukin. Halusin siihen tekstin Be Brave, ole rohkea. Nopeasti sain mukin aikaiseksi, mutta kaiveruksen hetkellä tuli joku muistikatko ja kirjoitusvirhe. Mukissa lukee Be Prave. Nolotti mennä noutamaan kirjoitusvirhemukia polttamisen jälkeen pajalta.

Mökille olen ostanut vaikka mitä taimia. Vuosikymmenten saatossa sadoilla, jos ei tuhansilla euroilla. Eivät ne kasva ja menesty. Mitä tarkoittaa hapan maaperä? Ostan fiilispohjalta. Kirsikkapuu olisi ihana! Hamamia voisi viettää keväällä. Tökkään kirsikkapuun savimaahan, en ota selvää, minkälainen maaperän pitäisi olla, kuinka aurinkoinen tai varjoinen paikka, valitsen sillä perusteella että tuossa olisi ihana kirsikkapuu. En kaiva tarpeeksi isoa kuoppaa. Jos puuparka jaksaa jäädä henkiin, en ymmärrä, pitäisikö sitä jotenkin leikata, mitä sille pitäisi tehdä? Yleensä piha ja puutarha näyttää aina paljon paremmalta silloin kun olen ollut poissa. Mitä pidempään sen parempi. Ihan kuin luonto huokaisisi helpotuksesta. 

Olen hyvä risusavottatyyppisissä hommissa: raivauksessa, purkamisessa, kaatamisessa. Kerran olen onnistunut. Tein havupuuaidan. Siirsin tontilla jo olevia pieniä kuusen taimia riviin. Se oli ihmeellistä. Ne kasvoivat. Nyt aita on jo ihmisen kokoinen. Vieläkin ihmettelen, miten se on mahdollista. Tekisi mieli pystyttää aidan viereen kyltti: Tämän aidan teki Suuri Epäonnistuja Pikku-Minna. Onnea.

Hyvää Naistenpäivää, osa 2

Ei ole näköjään liputuspäivä tämä Naistenpäivä. Ei ainakaan meidän taloyhtiössä. Samaa ihmettelin jo maanantaina, kun luulin että Naistenpäivä on silloin. Nyt saan viettää juhlapäivää kahdesti. Maanantaina oli kyllä parempi sää, kaunis ja aurinkoinen, oikein keväinen. Nyt on lumipyryä ja talvista. Töppöset jalassa istun ja kirjoitan. Maanantaina jalassa oli pinkit lenkkarit. Ostin sellaiset. Ovat kuin vaahtokarkki, vähän lapselliset oikeastaan, mutta olen niihin kovin ihastunut, ja odotan jo kevättä että voin ne jalassa mennä myös ulos. Nyt käytän sisäkenkinä.

Tämä kevättalvi on niin innostavaa aikaa! Minulla on ainakin aina vaarana keväällä innostua liikaa, sitten väsähdän ja nuupahdan. Olisi tavallaan hyvä jos ei altistuisi kaikelle kiinnostavalle. Tänä aamuna innostuin kasvihommista. Tyypillinen kevätinnostuksen kohde. Instagrammissa törmäsin kikkaan, missä kasveja voi lisätä törkkäämällä niitä perunanpalasiin.

Ostin Naistenpäiväksi vaaleanpunaisen hortensian. Instagrammin filminpätkässä hortensiasta leikkattiin lehtiä, jotka sitten tökättiin perunanpalaan tehtyyn viiltoon, ja perunanpala istutettiin multaan. Muutaman viikon päästä hortensianlehti on tehnyt varteensa juuria. Eli yhdestä lehdestä saa aina yhden uuden hortensian.

Irroitin hortensiasta kymmenen lehteä, ja nyt minulla on kymmenen hortensiaa tulossa. Toivottavasti onnistuu. Todennäköisesti ei. Yleensä minun innostusjutut eivät onnistu…

Näin myös filmin, missä lisättiin ruusuja, yrttejä, puurunkoisia kasveja eri tavoin. Meinaan kokeilla ainakin pelargoniaa ja suosikkiyrttejäni.

Maailma on kyllä vinkkejä pullollaan. Yhdessä filmissä siemeniä istutettiin mansikoihin, joka tiputettiin läpinäkyvän muovihanskan sormiin. Muovihanska toimi ikään kuin kasvihuoneena, ja pian sormeen oli ilmestynyt kasvinalku. Ihmeellistä! Ja miten näppärin, pienin kotikonstein nämä idearikkaat kotipuutarhurit toimivatkaan. Ei tarvitse ostaa kalliita taimia, kasveja voi lisätä jo olemassa olevista.

Toinen innostuksen aihe on kangasvärjäys. Ensi viikonloppuna päästään vihdoin itse painohommiin. Tähän asti aika on mennyt kuvion suunnittelussa. Minulla se oli kyllä jo kurssille mentäessä tiedossa. Käytän painomallina monogrammia nimikirjaimistamme.

Eilen kävin ostamassa tummanvihreän pöytäliinakankaan, mihin kuvion painan. Täytyy käydä ostamassa vielä lisää kangasta niin että saan myös servietit. Nälkä kasvaa syödessä tässäkin hommassa. Nyt mietin, miten kiva olisi omistaa aamutakit omalla monogrammilla, nenäliinat, tyynyliinat jne.

Voi Minna, taas meinaa mopo karata!

Lumene

Se on sitten ärsyttävää, kun jokin alkaa ärsyttämään. Se on kuin kärpäsen surina. Varsinkin sellainen ärsyyntyminen on inhottavaa, mille ei voi mitään. Se on kärpänen mitä ei saa pois päiviltä. Nyt on muutaman päivän ärsyttänyt sinänsä turha asia. Minua on ärsyttänyt Lumenen mainonta. Neljä syytä ärsyyntymiselle.

1. Törmään mainokseen jatkuvasti Instagrammissa, joten altistun ärsyyntymiselle. Minun täytyy ilmeisesti piilottaa ko mainos järjestelmässä, se on mahdollista tehdä. Toisaalta en ole niin halunnut kategrorisesti tehdä sillä pidän Lumenen tuotteista ja käytän niitä. Haluan siksi myös saada heidän mainoksiaan, näen tarjoukset ja tutustun uusiin tuotteisiin.
2. Ärsyyntymisen syy on se, että Lumene käyttää nykyisin mainoksissa ruskeita tyttöjä. Minusta tämä tuntuu lähes kulttuuriselta omimiselta. Perustelut: Lumene on aiemmin mainostanut tuotteitaan erityisesti pohjoismaiselle iholle sopivina ja niille suunnitelluilla tuotteilla. Pohjoismaisen naisen iho on vaalea ja herkkä, altis couperosalle ja muulle punoitukselle, ja joutuu sietämään suuria lämpötilan vaihteluita, kuivaa sisäilmaa, pakkasta. Siis juuri minunkaltaiselleni on suunniteltu ja tehty kosmetiikkaa, ihanaa. Me vaalea ”kyyttökansa” olemme kuitenkin kansainvälisesti katsoen vähemmistö. Nyt Lumenen on tarkoitus kansainvälistyä ja siksi myös konsepti on muutettu. Vaaleaihoiset eivät riitä kohderyhmäksi.
3. Kolmas syy ärsyyntymiselle on ammattillinen. Olen entinen markkinoinnin ammattilainen ja mielestäni Lumene ei toimi nyt järkevästi edes kansainvälistymistään ajatellen. Markkinointi on mielikuvia. Ajatellaanpa esimerkiksi ranskalaista kosmetiikkaa. Kun ostamme Chanelin huulipunan tai Lancomen ihonhoitotuotteita ostamme pienen palan ranskalaisuutta. Ajattelemme että meistäkin tulee vähän ranskattaria, kun sipaisemme Chanel 5:sta kaulalle. Siksi ranskalaiset kosmetiikkafirmat näyttävät mainonnassaan ranskalaisilta, he käyttävät ranskalaisen naisen näköisiä malleja. Kun taas ranskalainen – tai minkä maalainen tahansa – ostaa Lumenea, hän haluaa pienen palan pohjoista. Hän ajattelee mielikuvissaan luontoa, puhtautta, luonnollista kauneutta, lähes meikkittömyyttä. Hän ajattelee saavansa vähän pohjoismaisen naisen itsetuntoa ja karismaa. Ehkä hän ajattelee että tätä se Sanna Marinkin varmasti käyttää, suomalaista, ja on niin lumovoimainen. Eli Lumenen kannattaisi kansainvälisessä mainonnassa käyttää vaaleaihoisia, pohjoismaisia malleja, ja siten tukea sitä mielikuvaa, joka on sen myyntivaltti, perussyy miksi tuotteita ostetaan.
4. Mielestäni tämä sama ilmiö näkyy varsin monella mainostajalla. Koetaan tärkeäksi että mainoksissa on etniseltä taustalta monenlaisia ihmisiä välittämättä siitä, sopiiko se itse asiassa omalle tuotemerkille. Tuoko se lisäarvoa vai viekö? Viekö se tuotemielikuvaa oikeaan vai väärään? Valitettavasti lopputulos näyttää ja tuntuu joskus vähän päälleliimatulta hyvistelyltä. Suvaitsevaisuuspesulta. Muistan ajan kun kaikki yritykset alkoivat yhtäkkiä käyttää ruskeaa paperia, mitään ei painettu valkoiselle paperille, ei varsinkaan korkeakiiltoiselle, koska se vaikutti epäekologiselta. Se oli sellaista viherpesua. Aika aikaansa kutakin, nyt on tällainen ruskea aika.

Nyt on saanut turskautettua omat turhautumiset pihoille, kiitos siitä. Voikin alkaa Naistenpäivän vieton. Ihanaa Naistenpäivää kaikenvärisille naisille. En tiedä, minkälaista on olla mies, mutta on ihanaa olla nainen! Aion laittaa nätin mekon päälle ja liihotella onnellisena naisena koko päivän.

Lehtikatsaus

Tämän päivän Hesarissa (5.3.2023) oli artikkeli putkakuolemista. Yhtenä tapauksista käsiteltiin nuoren pojan huumekuolemaa, joka tapahtui Jyväskylässä. Poika oli ryöstänyt apteekin saadakseen pillereitä, aiheuttanut häiriötä grillillä, mistä poliisit olivat hänet poimineet mukaansa. Putkassa poika oli kuollut yliannostukseen.

Artikkeli toi mieleeni aiemmin viikolla tapahtuneen. Astuin metrovaunuun samanaikaisesti kahden järjestyksenvalvojan kanssa. Sisällä vaunussa huomasin, miksi vartijat olivat tulleet juuri kyseiseen vaunuun. Ilmeisesti joku oli tehnyt hälytyksen. Vaunun perällä makasi nuori poika. Vartijat yrittivät puhutella poikaa, saada häneen kontaktia. Lopulta he nostivat pojan ylös ja kantoivat ulos. Pojan omat jalat eivät kantaneet, silmät sojottivat eikä suusta tullut mitään järkevää. En ole asiantuntija sanomaan, oliko poika tajuissaan, enkä tiedä, mitä hänelle metrovaunusta poistamisen jälkeen tapahtui, koska metro jatkoi matkaansa minä mukanani. Ilmeisesti vartijat jäivät sinne laiturille tutkimaan tarkemmin pojan terveydentilaa. Mielestäni vartijat toimivat tilanteessa hyvin ja rauhallisesti, eivätkä käyttäneet kovia otteita. Jäin vain silloin miettimään näkemääni, ja tapahtuma palautui mieleeni aamulla lehteä lukiessani.

Katselin sekaisin olevaa poikaa metrovaunussa ja ajattelin, että jonkun rakas poika tuokin on. Mitä hänelle on tapahtunut? Mitä aineita käyttänyt päästäkseen noin huonoon kuntoon? Mitä hänen elämäänsä ylipäätään kuuluu? Poikaparka. Vaatteet olivat ihan siistit ja normaalit.

Pojan äitinä olen aina vähän huolissani pojista ja siitä miten heihin suhtaudutaan. Usein liian kovasti. Kovakouraisesti. Aggressiivisesti. Nuoria miehiä pelätään. En sano, etteikö siihen olisi aihettakin. En itsekään mielelläni kävele asematunnelin läpi yksin. Huumenuoret voivat olla arvaamattomia ja vaarallisia. Toisaalta jokainen toivoo tulevansa kohdelluksi inhimillisesti ja ylipäätään kohdatuksi. Että käyttäytyisimme toisiamme kohtaan niin kuin ihminen ihmistä kohtaan. Hyväntahtoisesti. Ajatellen että jonkun rakas poika tuokin on.

Sitten toiseen aiheeseen. Meille on tullut muutaman kuukauden Gloria. Lueskelin uusinta numeroa. Joskus tällaiset luksuslehdet ovat tiedostamattaan vähän koomisia, koska se elämäntapa, jota ne kuvaavat on niin marginaalista, joskus jopa epätodellista luksusfantasiaa. Tällä kertaa hupia aiheutti pieni juttu puupalikkafirma Aarikan lanseeraamasta vaatemallistosta. Sinänsä vaatteet olivat kivoja pellavamekkoja, joiden konsepti oli monikäyttöinen ja mekot malliltaan sopivia ”kaikille”. Eli peukut siitä. Mekkojen suunnittelija kertoi, mistä oli saanut idean mekoille. Insipiraatio lähti hänen omista tarpeistaan kesäpaikassaan Hangossa. ”Rantapäivän jälkeen voi tulla yllättävä kutsu cocktaileille, jonne voi suunnata samalla mekolla – tarvitsee vain vaihtaa varvastossut iltakenkiin.” Yllättävä kutsu cocktaileille rantapäivän jälkeen! Kenestä hän puhuu? Suomessa on ehkä kymmenen ihmistä, joilla on tämänkaltainen ongelma, mihin suunnittelut mekot ovat ratkaisu.

Onneksi mekot toiminevat myös meille muille, jotka emme vietä kesäpäivää Hangon kasinon rantahietikolla, ja pohdi jatkuisiko päivä kasinolla drinksutellen vain kutsuisiko joku puuhuvilanomistaja yllätyscocktaileille?

Mieleeni on jäänyt kauankauan sitten muistaakseni Eeva-lehdessä ollut tyyliartikkeli tuntemattomasta hienostorouvasta, joka esitteli elämäntapaansa ja vaatetustaan. Eräästä vaatekokonaisuudesta rouva sanoi että kyseisen pukukokonaisuuden innoittajana on ollut sormus, jonka hän on saanut mieheltään. Hän on valinnut asun värit sormuksen väreihin sopivaksi.

Ihan klassikko on 90-luvun alun Gloria, missä ”kärsittiin” lama-ajan ongelmista hienoston tapaan. Kesämuotiartikkelissa matkattiin lomalle Rivieran sijaan sukulaisen maatilalle järvenrannalle, missä komeat hauikset ja rintalihakset omaava pehtoori lämmitti rouvalle saunan ja kantoi sinne vedet, eikä lomanvietto ollutkaan ollenkaan niin kauheaa vaikka ostereita ei ollutkaan. Lehtiartikkeli oli niin mainio – tahattomasti – että olen säästänyt sen. Minulla on yhä kyseinen Gloria tallessa.

Joskus sitä miettii, että pitäisikö jonkun esilukea nämä naistenlehtien artikkelit. Vältyttäisiin tahattomalta komiikalta.

En minä sitä sano, ettenkö itsekin kuvittelisi olevani vähintään prinsessa, ja nautin suunnattomasti leikkiä hienostoa, kukapa ei. Onhan se jokaisen pikkutytön lempileikki ja jotkut meistä eivät lakkaa leikkimästä ikinä. Leikkiminen on terveellistä – tai ainakin hauskaa. Mutta näitä naistenlehtijuttuja lukiessa tulee tunne, että he eivät leiki. He ovat tosissaan.

Tavaratalojen alakerrat uusiksi

Nyt on tullut Museokortista stressi. En ole käynyt pitkään aikaan museoissa, ja kortti on maannut käyttämättömänä lompakossa. Täytyi lähteä suorittamaan Museokorttia oikein urakalla. Kävin kerta laakista Kansallismuseon Gallen-Kallela näyttelyssä, Taidehallissa ja Kiasmassa. Olisin käynyt Hamissakin, mutta oli jo mennyt kiinni siltä päivältä.

Paluumatkalla tuntui keväiseltä, olo oli kaikesta taiteesta yhtä aikaa rasittunut että innostunut, teki mieli jäätelöä. Oikaisin Stockmannin alakerran läpi, ja löysin kaipaamani pistaasijäätelön Roberts Coffeesta. Ai että se maistui hyvältä – yhtä hyvältä kuin viime kesänä.

Stockmannin alakerta pisti miettimään että miksi ihmeessä yhä edelleen tavaratalojen alakerrat on varattu kalliille kosmetiikalle ja tuoksuille? Niin kuin on ollut siitä pitäen kun tavaratalot keksittiin. Ylellisyyskosmetiikka on toiminut ”sisäänheittäjänä” tavarataloon. Mutta olisikohan sen aika jo ohi? Mikä voisi toimia paremmin? Ainakin itselleni kosmetiikkaosaston myyjättäret ovat lähinnä pelottavia pitkine tekokynsineen, tekoripsineen ja botox-huulineen. Yhtään sen enempää ei hajuherkkää innosta mahdollinen parfyymin tuoksu. Harpon siis aina nopeasti alakerran läpi. Se ei toimi minulle sisäänheittäjän, pikemminkin osastona, jonka läpi pitää mennä päästäkseen sisälle.

Mutta entä jos alakerta olisikin toisinlainen? Millainen? Mitä jos tavaratalon alakerta olisi iso paratiisinomainen kasvihuone? Keskellä, korkeassa osassa kasvaisi täysikokoisia palmuja. Isoja akvaarioita, taustamusiikkina linnunlaulua. Myytävänä kukkia, kasveja, ja kasvi- tai puutarha-aiheisia esineitä. Siellä täällä erilaisia kahvioita ja baareja ja paikkoja, mistä saa pientä syötävää, jäätelöä, vihersmoothieita. Osa tilasta varattaisiin omille kojuille, joiden myytävät tuotteet vaihtelisivat ajankohdan mukaan niin että alakerrassa olisi aina jotakin uutta elämyksellistä nähtävää. Tunnelma olisi vähän niin kuin olisit talvipuutarhassa ja näyteikkunan sisässä ja kahviossa yhtäaikaa. Ehkä jossakin kulmassa olisi piano tai peräti flyygeli, jota joskus joku soittaisi. Tilassa voisi olla pienimuotoisia konsertteja tai muita taidetapahtumia.

Se olisi elämyksellistä, yllätyksellistä ja ihanaa ja saisi tulemaan tavarataloon.

Onkohan osa tavaratalojen ongelmaa se että ne ovat jämähtäneet menneisyyteen, alakerrassa on aina ollut kosmetiikka, eikä sitä ole koskaan kyseenalaistettu. Mutta mikä on nykyajan luksusta? Ei se ole kallis huulipuna. Se on ainutlaatuinen tunnelma, jos pystyt sellaisen luomaan, luonto ja aistinautinnot. Näistä aineksista syntyy nykyajan luksus.

Sisältää n-sanan

Alkuun varoitus. Teksti sisältää n-sanan, h-sanan ja v-sanan.

Katsoin UMK:n. Aluksi ajattelin että en jaksa. Olin jo ennakkoon valinnut esiintyjistä suosikkini. Nykyisin monet kappaleet tehdään liian laskelmoidusti. Biisileirille kokoontuu joukko musiikin tekijöitä kikistämään hittibiisiä. Lopputulos on kuin Myöhempien Aikojen Pyhien lehtisestä, minkä kuvissa leijonat ja lampaat makoilevat sulassa sovussa. Eli tulee mitäänsanomatonta valmiiksipureskeltua mössönmössöä. Niinpä ihastuttaa aina kun kuulee kappaleen, joka on syntynyt tekemisen hurmiossa ja innossa. Käärijän kappale on sellainen. Innostuin jopa äänestämään!

Mutta parasta ohjelman katsomisessa oli se, että löysin myös muuta minulle uutta musiikkia, esimerkiksi Portion Boys -bändin. Kunnon bilebändi, joka soitti ja lauloi hyvin, biisin teksti oli vähän naiivi omaan makuuni. Etsin youtubesta bändin ja katselin muutaman videon. Tykkäsin erityisesti Karjala takas ja Kyläbaari -nimisistä kappaleista.

Karjala takas -laulun sovinistinen, toksinen maailmankuva tuntui kovin raikkaalta! Nimenomaan raikkaalta! Olen niin kyllästynyt tähän piiperrykseen, missä kaikki suuttuvat ja loukkaantuvat ja cancelloivat ja keksivät uusia sääntöjä ja normeja. Vanhoja kirjoja kirjoitetaan uudestaan. Suhtaudutaan yksinoikeudella omaan kulttuuriperimään, vaikka koko ihmiskunnan kehittyminen on ollut sen ansiota että vaikutteita on saatu muilta, ja niitä on otettu omaan käyttöön. Mutta kun tämä on Minun kansallispukuni, sinä et saa sitä päällesi pukea! Intiaanipäähineitä saavat pitää vain intiaanit. Neljäntuulenhattua vain saamelaiset. En ihan älyä, miksi? Saadaanhan me pitää farkkujakin tai buutseja tai maihareita. No nyt kadotin alkuperäisen ajatukseni. Lähti vähän keulimaan, kun innostuin aiheesta.

On raikas tuulahdus kun näkee/kuulee toisenlaista. Itsetuntoisia ihmisiä, jotka osaavat nauraa toisilleen ja itselleen. Portion Boys tyypit ovat sellaisia. On hieno, arvokas ominaisuus osata nauraa itselleen, sellainen taito loukkaantujilta puuttuu. Meidän pitäisi pitää yllä ja edistää itselle nauramisen taitoa. Se on mielestäni jopa suomalaisen demokratian kovaa ydintä. Huumorilla olemme selvinneet monesta tukalasta paikasta. Itseironia tekee meistä myös tasa-arvoisia. Kaikki ovat huumorin kohteita, siltä ei säästy kukaan. Voidaan nauraa miehille, naisille, ruotsinkielisille, vanhoille, nuorille, laihoille, lihaville, snobeille, junteille, saamelaisille, helsinkiläisille, kaupunkilaisille, maalaisille, uskovaisille, ateistille. (Olen muuten kuullut sanottavan että ranskalaiset naiset eivät osaa nauraa itselleen, en tiedä pitääkö paikkansa. Onko ranskalaisia naiskoomikkoja olemassa, ei tule mieleen.)

Loukkaaminen ei ole kiinni yksittäisistä sanoista. Sanoja hävittämällä emme pääse loukkaamisesta emmekä voi muuttaa pahoja tekoja, joita on tehty aiemmin. Ihmiskunnan historia ei siitä paremmaksi muutu, että sitä jälkikäteen muokataan meidän nykyisille arvoille sopivaksi. Jopa kehun voi sanoa sarkastisesti ja loukkaavasti. Kyse on siitä, miten sanotaan. Tytöttely voi olla hellyttävää ja kivaa ja ihanaa, tai se voidaan sanoa loukkaamismielessä. Minä kutsun itseäni kotioloissa Pikku-Minnaksi, tytöttelen itseäni. Ja samaa hellittelynimeä lähimmäiseni käyttävät myös minusta.

Ehkä vielä näemme senkin ajan että tämä sensurointi ja cancel-suuntaus jää taakse. Joku uskaltaa nousta ensimmäisenä ylös seisomaan ja sanoa että hei minä olen muuten vanha homo neekeri ja ylpeä siitä! Ja muut vastaavat että aijaa, no mitä siitä, onhan me se tiedetty.

Tuli mieleen vanha Steve Martin -elokuva. Sekin on varmaan jo sensuroitu ja kielletty. En muista elokuvan nimeä, mutta se alkaa kohtauksella Amerikan etelävaltiosta. Tummaihoinen perhe istuu verannallaan kesäiltana kiikkustuoleissaan musisoimassa. Kaikki laulavat ja taputtavat käsiään, on hyvä meininki. Steve Martin esittää pereheeseen adptoitua valkoihoista poikaa, joka ei tajua olevansa erilainen. Hän yrittää taputtaa mukana, mutta ei saa tahdista kiinni, taputtaa aina väärään aikaan. Hänellä ei ole musiikki veressä kuten adptioperheellä. Kertojaääni sanoo: ” I was born as a negro child…”. Mielestäni elokuvan alku oli nerokas, siksi se on jäänyt mieleenkin. Sitä miten tarina siitä eteni, sitä en muista ja ehkä sillä ei ole väliäkään.

ps. Sen verran paljon innostuin Portion Boysta että ostin liput kesäfestareille, missä he esiintyvät. Ja Erika Vikman! Kaksi kärpästä yhdellä kertaa.

Kankaanpainokurssilla

En olekaan pitkään aikaan ollut kurssilla. Olen oikea vanha, kunnon kurssiaktiivi! Tykkään erilaisista lyhyistä kädentaitokursseista. Olen ollut mm. lasihimmelikurssilla, savenvalanta- ja keramiikkakursseilla ja ikebana-kurssilla.

Nyt olen palannut kurssille, oikealle täsmäkurssille, halusin pöytäliinan, missä on painokuviona miehen ja minun etunimien kirjaimet vastakkain. Samanlaisella kuviolla meillä on keraamiset lautaset. Nyt tekeillä on pöytäliina.

Kurssi pidetään Espoon aikuislukiossa ja se kestää vain kaksi kertaa + viikonlopun. Ensimmäinen kerta on nyt käytynä. Vapise Maija Isola, täältä tulee mrs middleage, ja uudet upeat painokuosit!

Mutta olipa haastetehtävä löytää perille. Voi hyvä tavaton sentään! Olen kerran aikaisemmin käynyt Ainoassa, ostoskeskuksessa Tapiolassa, jo se itsessään on uuvuttavan vaikea, hyvä kun löytää itsensä ulos. Kaiken lisäksi ulkona on massiivinen rakennustyömaa, jonka toisella puolella opisto sijaitsee. Google Maps ehdotti pitkää kiertoreittiä opistolle. HSL näytti että olisi suorempikin reitti, mutta en ymmärtänyt, miten ja missä se menisi? Jonkinlainen käytävä? Maan allako, joku tunneli vai mikä?

Myöhästyin kymmenen minuuttia. Kysyin reittiä useammalta vastaantulijalta. Sain kaikilta ystävällisiä neuvoja, mutta ne eivät johtaneet oikeaan, kunnes viimein tuli nuoripari, joka osasi neuvoa kummajaiskäytävään, joka mutkitteli rakennustyömaan yläpuolella ja jota kautta pääsi toiselle puolelle. Missään en nähnyt tienviittoja Omniaan. Viittoja oli kyllä monelaisiin paikannimiin, mutta jos Tapiolan aukio tai Sammonkäytävä ei sano sinulle mitään, ei niistä ole apua.

Ihmetyttää. Tuntuu siltä kuin paikat suunniteltaisiin aina vain heille, jotka siellä asuvat ja tuntevat kuin omat taskunsa. Samanlainen kokemus oli, kun joku aika sitten labrakokeet oli määrätty otettavaksi Kalasataman uudessa hyvinvointilaitoksessa. Sinne oli varsin kätevä mennä metrolla, mutta aikaa kului tuplasti enemmän itse paikan löytämiseen ja Redin läpi kulkemiseen. Kun tulet metrosta ylös ostariin, et tajua missä kerroksessa olet. Pitääkö mennä ylös vai alas päästäkseen katutasoon. Tällaiset perusasiat pitäisi olla itsestäänselvästi merkitty ja opastettu. Säälin kauppojen myyjiä, jotka joutunevat vastaamaan useamman kerran päivässä samoihin paikannuskysymyksiin. Luulisi että menee hermot eksyneisiin asiakkaisiin. Eikä sekään ole kiva, jos myöhästyy vastaanotolta, koska on eksynyt, vaikka on varannut runsaasti aikaa löytääkseen perille.

Sadussa lapset ottivat metsään lankakerän ja rullasivat sen auki löytääkseen takaisin. Takaisin on helpompi löytää. Mutta miten löytää perille? Meilahden sairaaloissa lattioihin on maalattu erivärisiä viivoja. Seuraamalla oikean väristä viivaa löytää perille. Toimii vähän lankakerän tapaan. Ehkä tulevaisuudessa apunamme on jonkinlaiset opasrobotit, jotka johdattavat perille eksyneen. Metroasemalla olisi rivissä opasrobotteja valmiina palvelemaan. Kerrot vain sille, minne olet menossa ja kävelet sitten robotin perässä. Oikeastaan odotan robottiaikaa. Kotona olisi kiva sellainen robotti, joka toisi aamukahvit ja lehden sänkyyn. Onhan minulla kyllä mies sitä varten, mutta kun hän nukkuu yleensä pidempään. Joten minä olen aamiaisrobottihommissa meillä.

Ketä äänestäisi?

Eduskuntavaalit lähestyvät. Ensi kertaa elämässäni minulla ei ole hajuakaan mitä puoluetta äänestän, saati että ketä. Olen aina äänestänyt. Ei ole kertaakaan jäänyt väliin. Ja kyllä nytkin äänestän, mutta ketä? Mikään puolue ei ihan täysin istu omaan ajatteluuni ja maailmankuvaani. Lähestyn asiaa negaation kautta. Listaan puolueet oikealta vasemmalle. Saa ihan vapaasti suuttua ja loukkaantua. Tämä on vain minun tuntemukseni.

Liike Nyt: en halua äänestää perhettä, haluan äänestää aatetta.

Perussuomalaiset: pelkään puolueen sisällä toimivia fasistisia ääriliikkeitä ja epämääräisiä rikollistaustaisia ehdokkaita. Liian riidanhaluinen.

Kristillisdemokraatit: edustaa uskonnollisia kristillisiä ääriliikkeitä, ei evl.lutia. Ylipäätään en pidä uskonnon ja politiikan sekoittamisesta keskenään, vaikka sen suon että päättäjille ruokoillaan viisautta tehdä oikeita päätöksiä.

Kokoomus: ajattelee vain rahaa ja ajaa vain menestyvien asioita. Kokoomuksen Suomi sijaitsee Westendissä, muuta Suomea ei ole , paitsi Lapissa voi käydä lomalla.

Keskusta: ei uudistu, ei halua ymmärtää että maailma ei pysy samanlaisena on pakko muuttua ja joskus hylätä vanha, haluaa hakata kaikki metsät. Pitäisi positioida puolueena maltilliseksi oikeistoksi, mutta positioi itsensä maaseutupuolueeksi ja kaikki ihmiset eivät ole joko tai, on myös sekä että ihmisiä. Minä olen sekä että ihminen tai maalainen kaupungissa. Matti Vanhasta ihalen: ei provosoidu, ajattelee kokonaisuutta, mielentyyneys, selkeys, valtiomies. Mutta hänhän on jo vetäytynyt, eikä edes olisi ehdokkaana omassa vaalipiirissäni.

Vihreät: haluaa hakata kaikki puut Helsingistä ja rakentaa joka paikan täyteen, mieluiten pilvenpiirtäjiä ja pyöräteitä. Jos Kokoomuksen Suomi on Westend, vihreiden Suomi on Punavuori tai Käpylä/Kumpula. Haluaa lisää kaupunkia kaupunkiin ja kaikki kaupunkiin.

SDP: olen tippunut kärryiltä mitä puolue edustaa paitsi Sanna Marinia. Oli aiemmin ammattiyhdistysihmisten puolue. Yksihenkilöpuolue. Missä muut ovat?

Vasemmistoliitto: sama kuin edellinen eli mitä edustaa? Ihailen kyllä Li Anderssonia ja Anna Kontulaa, molemmat ovat selkeäsanaisia, jämptejä, pelottomia naisia, ihan priimatavaraa, mutta olen suku- ja perhetaustaltani oikeistolainen, olisi iso hyppy minulle jos äänestäisin puoluetta vasemmalta. Toisaalta miksi itsensä pitäisi asfaltoida puoluekartan jonnekin kohtaan? Kyseiset ihalemani naiset eivät ole ehdokkaina omassa vaalipiirissäni, joten heitä en voi äänestää.

Nyt unohtui RKP, ehkä siksi kun en ole ruotsinkielinen. Kerran nuorena olen kyllä äänestänyt RKP:täkin, muistaakseni. Sympatiseeraan RKP: n liberaalia ja suvaitsevaista fiilistä, mutta onko se vähän liiankin ”kaikki käy meille kunhan kaikilla on kivaa ja diskuteerataan”-puolue. Sitä paitsi en kannata pakkoruotsia. Kielten opiskelu on tärkeää, monien kielten opiskelu, mutta onko sen oltava Ruotsi? Tarvitaan kiinan kielen osaavia, venäjää puhuvia, ei varmaan olisi pahitteeksi osata arabiaa. Kauppa käy sitä paremmin, mitä paremmin osaa ja ymmärtää vastapuolen puhetta. Ja ”vihollisienkin” kieltä on hyvä osata.

Tässä sitä nyt ollaan. Olen maalannut itseni poliittiseen nurkkaan.

Onko Käärijä ehdokkaana? Äänestän sitä.

Suomi – douze point!

Miltä tuntuisi lähteä Helsingistä päivystykseen Tampereelle?

Oltiin alkuvuodesta Pohjoisessa. Ennen paluumatkaa junalla päätettiin käydä syömässä vähän suolaista. Lumisen maiseman keskellä oli kivannäköinen vanha kahvilaksi muutettu talo. Sinne siis. Sisällä meitä odotti väsynyt kahvilanpitäjä oikea käsi paketissa. Rouva kertoi edellisen yön tapahtumista. Oli talvimyrsky, mutta koira tahtoi pihalle. Hän avasi koiralle oven, ja ovi läiskähti kiinni hänen kädelleen. Piti lähteä päivystykseen. Kahden ja puolen tunnin ajomatkan päähän. Pelkkine ajoineen viiden tunnin reissu, päälle jonotukset perillä. Sama matka kuin Helsingistä Tampereelle, tosin tie on huonompi, ei mikään monikaistainen moottoritie.

Suolaisen valinta oli meille varsin helppo, vaihtoehtoja oli verrattaen vähän. Käsi kipeänä rouva ei ollut pystynyt leipomuksia valmistamaan. Teki mieli sanoa, että laita nyt hyvä ihminen lappu luukulle ja mene nukkumaan.

Samalla reissulla tapasimme paikallisen onnellisen nuoren naisen, joka oli viimeisillään raskaana. Hän pohti, milloin pitäisi lähteä kohti Rovaniemeä. Matkaa synnyttämään oli samaiset kaksi ja puoli tuntia. Hän kertoi että monet hankkivat synnyttämistä varten air-bnb -asunnon. Muuttavat sinne asumaan ja odottamaan synnytyksen alkamista. Joka vuosi vähintään yksi vauva syntyy silti autoon. Mutta ei väliaikainen Rovaniemelle muuttokaan helppo ratkaisu ole. Menetkö sinne yksin odottelemaan jos miehellä on kotipaikkakunnalla työ, eikä pääse mukaan. Ja jos päätät että et muuta Rovaniemelle, minkälaisen autokuskiringin itsellesi järjestät mahdollista synnytyslaitoskyyditystä varten? Kuka on 24h/7vrk lähtövalmiina monen tunnin synnytysmatkalle, kun riskinä on että kuskin lisäksi voi joutua kätilön tehtäviin? Siinä kannattaa youtubista synnyttämisasiaa opiskella etukäteen.

Sellaisia haasteita Pohjoisessa. Mutta ei se ole helppoa täällä ruuhka-Suomessakaan. Appi joutui toissa viikolla sairaalaan. Ikää kohta 90-v ja nyt iski yhtä aikaa korona ja haimatulehdus. Viikon miestä pidettiin sairaalassa, mutta kun viikonloppu koitti, piuhat irroitettiin ja sorsa tyhjennettiin, laitettiin kotiin. Edes kengät eivät mahtuneet jalkaan. Lähiomaiset googlasivat tietoa taudin hoidosta ja muodostivat ympärivuorokautisen hoitoringin. Näin selvittiin viikonlopusta, maanantaina tuli taas lähtö lasarettiin.

Joka kerta kun ajaa ohi Meilahden sairaala-alueen, se on kasvanut. Uusi valkoinen pömpeli on ilmestynyt kuin korvasieni hakkuualueelle keväällä. Ja tien toiselle puolelle nousee lisää uusia sairaalarakennuksia. Sisällä taitaa kumista tyhjyys, kun hoitajia ja lääkäreitä ei riitä. Ei ainakaan suomea puhuvia ja ymmärtäviä. Välillä sitä huomaa miettivänsä, että onpa onnekasta sitten joskus 20-30 vuoden päästä, kun ollaan päästy eroon suurista ikäluokista, kun ne on kaikki hoidettu ja haudattu. Väkeä on paljonpaljon vähemmän. On varmaan lekoisat olot sairastella ja kuolla sitten. Riittää paikkoja ja hoitajia kun hoidettavia on vähän. Sairasta sarkasmia tai sarkasmia sairauksilla. Kannattaa yrittää pysyä terveenä.

Kehonrakennusta

Tuli taas taukoa tänne kirjoittamisessa, koska piti kirjoittaa yksi pakina, mistä maksetaan sekä kirjoituskerhon teksti, mihin jäin jumiin aihevalinnasta johtuen. Aiheena oli keho ja fyysisyys. Päässä löi tyhjää. Ainoa mikä tuli mieleen oli se että vanhemmiten nautinnot keskittyvät suuhun ja peräsuoleen. Eli kaikki on hyvin kun suoli toimii ja suussa vielä maistuu suklaa. Ja että lopullinen metamorfoosi lienee muuntuminen jonkinlaiseksi Muumimammaksi, jolla ei ole suolta eikä suuta. Ymmärrettävästi näistä kammottavista ajatuksista ja lähtökohdista en saanut juttua syntymään. Kunnes vihdoin tänä aamuna sain tekstin harsittua kasaan. Laitan sen tähän teille ”nautittavaksi”. Eli tässä teksti aiheena keho ja fyysisyys, nimesin sen Kehonrakennukseksi. Teksti kuvaa niitä huomioita, joita ikääntyminen on tuonut tullessaan.

————————-

Nostin jalat saunan lauteille – ne olivat äidin jalat.

Ensimmäinen harmaa tuli alapäähän. Kilautin kauhuissani kaverille. Värjäävätkö naiset nekin? Minä en kyllä värjää mitään!

Valitin alusvaatemyyjälle, miten pikkuhousuista oli tullut niin pieniä ymmärtämättä että vika ei ollut housuissa.

Ostin monet kauniit kengät. Meuhkasin miten huonoja kengät nykyään ovat, ennen oli paremmin, kunnes tajusin että vika ei ollut kengissä. 

Tajusin miksi vanhoilla naisilla on mukana istuintyyny kesäteatterissa.

Ymmärsin, miksi silkkinen kaulahuivi on keski-iän ylittäneen tärkein asuste. Ja joustava vyötärö vaatteen ehdoton edellytys.

Minua teititeltiin. Istumapaikkaa ei ole vielä tarjottu, kiitos nykynuorison, joka ei ole niin kohteliasta kuin ennen.

Luulin hymyilleeni kuvassa. Näytin Larin Paraskeelta.

”Mikä tuo on?” kysyi pieni poika ja painoi sormellaan ryppyä otsassani. 

”Meillä olisi rouvalle tarpeellisia anti-age hoitoja” sanoi kosmetologi. Vastasin että haluan näyttää terveeltä – en nuoremmalta. Vaihdoin kosmetologia.

”Rouvan kannatta pukeutua löysiin vaatteisiin” sanoi terveyskeskuslääkäri Muhammed.

Algorytmi syöttää somefeediin kuvia tanssivista eläkeläisistä ja tenatuotteista. Vielä hetki sitten se näytti steppaavia puumanmetsästäjiä ja skumppapulloja. Pelkään, milloin tilalle tulevat arkkuvaatteet ja hautakivet.

Kaksi vuotta sitten en käyttänyt mitään lääkkeitä. 56-vuotissyntymäpäivälahjaksi tilasin Buckinghamin palatsin verkkokaupasta tyyriin pillerirasian. Illalla laitan valmiiksi seuraavan päivän mikstuuran: kaksi vaaleanpunaista, neljä valkoista joista kaksi pyöreää, kaksi soikeaa, yhdestä puolikas ja joskus vaaleansininen.

Pyhä kolminaisuus tarkoittaa minulle nykyisin avaimia, puhelinta ja – mikä se kolmas nyt olikaan? No joku kolmesta kuitenkin jää aina kotiin.

Mitä seuraavaksi?

Älkää kertoko. 

Mietteitä 56. syntymäpäivien alla

Täytän tällä viikolla 56 vuotta. Ihan älytöntä. Hullua. En olisi voinut ikinä kuvitella itseäni tämän ikäisenä. Sisältä tuntuu tietenkin ihan samalta kuin aina ennenkin, sielu ei vanhene, mutta kroppa rapistuu. Ei voi mitään. Siihen sopeutuminen on vain yllättävän hidas prosessi.

Viime viikolla päätin yrittää viritellä lenkkeilyä uudelleen. Edellisistä lenkeistä on niin kauan että en enää muista. Ehkä viime keväänä, miltei vuosi sitten. Kesän 2022 alussa olin vielä hyvässä kunnossa. Onneksi. Sillä silloin teimme pojan kanssa matkan Lofooteille, ja tuli kivuttua korkealle, kunto riitti. Nyt jäisi ne kiipeilyt tekemättä. Loppukesästä kilpirauhanen laittoi kaasun pohjaan ja sitä vaivaa on siitä pitäen korjailtu. Nyt olo tuntui sen verran kohentuneelta, että ajattelin, josko kokeilisin lenkkeilyä. Teki mieli hikoilla.

Kolmena päivänä kävin lenkillä. Pieniä pyrähdyksiä vain. On aloitettava varovasti. Neljäntenä päivänä makasin sängyssä rättiväsyneenä. Sydän oli yhä lenkillä, ei rauhoittunut. Oli pakko aloittaa beetasalpaajan käyttö uudelleen, ja lopettaa juoksu. Miksi minun kaaliini ei mene, että en saa rehkiä? Pitää välttää sellaista, harrastaa hitaita lajeja.

Tilaisin syntymäpäivälahjaksi itselleni Buckinghamin palatsin verkkokaupasta kuningatar Elisabethin pillerirasian ja pyyhkeen. En malttanut odottaa syntymäpäivään asti, avasin paketin heti kun lähetti oli sen eteiseen jättänyt. Oi kun se on kaunis! Pillerirasiaan on maalattu samanlaisia kukkia kuin kuningattaren arkkukukissa oli, ja sisälle on kirjailtu prinssi Charlesin muistosanat äidilleen: ”May flight of Angels sing thee to thy rest”. Vähän vanhahtavaa kieltä, en ihan ymmärrä thee ja thy, mutta kaiketi siinä toivotaan enkelien laulavan kun matkaa lepoon. Asettelin rasiaan pillerit seuraavaa päivää varten, sen seitsemän sorttia, ja kylläpä ne näyttivät kauniilta, kuin karkeilta. On vaaleanpunaisia, sinisiä ja valkoisia pillereitä.

Veljeni kuoli neljä vuotta sitten juuri tämän ikäisenä, 56 vuotiaana. Viime päivinä olen miettinyt häntä paljon, on ollut ikävä. Hänen kuolemansa jälkeen en ole käynyt siellä lapsuuden kotikylässä. Ensi kesänä on aikomus mennä. Huomaan että minua jännittää mennä sinne. Pelkään omia reaktioitani, muistojen aktivoitumista. Sitä hautariviä, missä ovat isovanhempani, vanhempani ja veli, ja niiden jatkona paikka minullekin. Beetasalpaajan ansioista korvissa ei enää tykytä sydän, mutta siellä soi Georg Ots: ”Aika pois paljonkin vie. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan käy huomispäivän tie.”

Hyvää ystävänpäivää sinulle tuntematon

Käyn nykyään harvakseltaan kampaajalla, parin kuukauden välein. Edellinen kerta oli juuri ennen joulua, nyt käynti osui ystävänpäiväksi. Harvatahtiseen käyntiin on hyvä syy: käyn mieluummin harvemmin ja kalliimmin kuin useammin ja halvemmin. Otan aina ns. energiahiustenleikkuun. Palvelun nimi on hieman harhaanjohtava. Osuvampi nimi olisi Rauhoittava hemmotteluhoito. Sessio kestää puolitoista tuntia ja alkaa pään ja hartioiden hieronnalla. Yleensä valitsen tuoksuksi laventeliöljyn, se lisää rauhoittavaa vaikutusta. Kaiken ihanuuden lisäksi hoito tehdään omassa, sille varatussa tilassa, missä ei ole muita asiakkaita, joten siellä on täysi hiljaisuus. Ah, miten ihanaa. Käsittelyn jälkeen olo on kuin taivaassa käyneellä.

Olin juuri maksamassa kampaamokäyntiä, kun katsoin liiketilan ikkunasta ulos. Ostoskeskuksen sisäpihalla kuljeskeli päämäärättömästi nuori reppana. Tai ei hän päämäärätön ollut, etsi jotakin, keneltä pyytää rahaa. Niinpä ei ollut suuri yllätys, kun törmäsin poikaan viereisen kahvilan ovella. Olin ajatellut ostaa sieltä itselleni take away kahvin nautittavaksi bussiin kotimatkaa varten. ”Voitko antaa minulle euron, niin saisin energiajuoman”, poika kysyi. ”Tottakai!” vastasin iloisesti niin kuin olisin tavannut vanhan ystävän. Ajattelin että heille varmaan ollaan yleensä tylyjä ja typeitä. ”Se on kyllä tosi epäterveellistä”, jatkoin. Teki mieli sanoa että osta mieluuummin vaikka olut, se on sentään tehty viljasta, eikä ole pelkkä kemiallisten aineiden makea sotku, mutta en viitsinyt sanoa mitään, terveysvalistus ei ehkä ollut se, minkä tarpeessa poika oli.

Kaivon käsilaukusta kolikkokukkaron. Siellä olikin jokunen euro, kaadoin ne kaikki pojan kouraan ja sanoin, ota vaan nämä kaikki. ”Hyvää ystävänpäivää”, sanoin. ”Hyvää ystävänpäivää” poika vastasi.

Outo olo rautakaupassa

Kävin Lanternan Askossa ostamassa tyynynsuojia. Parkkipaikalla tuli mieleen että viereisestä K-raudasta saattaisi löytyä tuhkaämpäri. Sellainen kannellinen, mihin kaminan tuhkat voi tyhjentää. Sinne siis.

Jäin ihmettelemään grillitarvikeosaston laajuutta. Kylläpä on ulkoruuanlaittoon vaikka mitä härpäkkeitä tarjolla!

Ajatella, aikojen alussa luolaihminen laittoi aina ruokansa ulkona nuotiolla. Sitten kehitys kehittyi, lopulta saimme täysinvarustellut keittiöt sisätiloihin juoksevalla vedellä – jopa lämpimällä vedellä! – tulikuumaa vettä lorisee kun vain hanasta kääntää, liesi lämpenee nappia painamalla, on mikroaaltouunia, kahvinkeitintä, leivänpaahdinta yms. Mitä tekee ihminen? Haluaa takaisin ulos laittamaan ruokaa. Mutta tietenkin täysin varusteltuna. Ulkokeittiöt ovat parimetrisiä lentokoneohjaamoja ja grillaaja jonkin sortin ruuanlaiton sankarihahmo aseenaan grillipihdit.

Siellä Lanternan K-raudassa minulle tuli kummallinen olo. Tajusin että olin samaisessa paikassa miltei tasan neljä vuotta sitten, kun puhelin soi. Kolmesta veljestäni keskimmäinen soitti pahat uutiset: nuorimmainen veljistä oli ollut jo jonkin aikaa sairaalassa, nyt lääkäri oli sanonut että kyse on päivistä, ehkä vain tunneista. Lähdin saman tien ajamaan 400 kilometriä veljen luo. Veli oli juuri täyttänyt 56-vuotta. Minä täytän parin viikon päästä 56-vuotta.

Mies aina vitsailee innolleni käydä rautakaupoissa. Ne ovat suosikkikauppojani. Kerran ostin jopa kaikki joululahjat rautakaupasta. Tällä kertaa rautakaupasta tuli hetkeksi mystinen paikka. Jonkinlainen yhteys menneisyyteen, edesmenneisiin. En löytänyt tuhkaämpäriä, tuhkaksi moni vainajakin nykyisin päätyy. Tyhjin käsin lähdin K-raudasta. Tyhjin käsin lähdetään jonakin päivänä täältä jokainen.

Olipa outo olo Lanternan K-raudassa. Ei paha, mutta vähän pyhä.

Kaksi pientä kohtausta

Yöjuna pohjoiseen. Ikkunoiden takana livahtaa talvinen Suomi-maisema. Spagetti carbonara ja piccolopullo syrah-punaviiniä Vr-kanta-asiakashintaan takaavat hyvät unet kahden hengen makuuhytissä, jonka petien lakanat on käsitelty palamisenestoaineella niin koviksi että rikkovat ihon. Oranssi lavuaari hytin nurkassa näyttää 70-luvun perintöesineeltä. Kuinkahan moni mies on käyttänyt lavuaaria pisuaarina? En halua tietää.

Ravintolavaunun vastapäisessä pöydässä istuu vanha pariskunta. Harmaat muuttuneet jo valkoisiksi. Näen heissä meidät tulevaisuudessa. Heilläkin pöydällä syrahit ja pohjapiirros. Kuulen rouvan puheen, kuulen siinä itseni. Nainen piirtää kynällä pohjapiirrokseen, selittää innostuneesti: ”Tänne hylly, sinne voi laittaa jotakin pieniä, nättejä juttuja. Sohva tähän. Täältä tulee valo kauniisti.” En kuule miehen ääntä. Sanooko hän mitään? Ei se ole oleellista. Ei hänellä kuulu ollakaan vuorosanoja tässä keskustelussa. Kuuluu kuunnella, nyökätä hyväksyvästi, myötäillä. Niin se heillä menee, meillä menee. Nainen on terve niin kauan kuin sisustaa. 

—————

Kotikadulla, juuri samalla kohtaa – yhtäaikaa kauan sitten ja hetki sitten – otin valokuvan pienestä pojasta, jolla oli suhteettoman iso reppu ja joka lähti ensimmäiseen koulupäiväänsä. Vierellä kulki isompana isä. Silloin puissa oli lehdet, kesä vielä. Tennarit jalassa. Innostusta ilmassa. Nyt samassa kuvassa on isommaksi venähtänyt poika, vierellä pienemmäksi muuttunut isä, joka nilkuttaa rikkimennyttä jalkaansa. Pojan reppu on nytkin iso, mutta mittasuhteiltaan sopiva. Repussa on maastokuvio, niin kuin pojan puvussakin. Jalassa mustat maihinnousukengät. Pieni Suomen lippu olkavarressa. 

Minä kuljen takana – laahuksena – silloin ja nyt. Otan salaa asetelmaltaan samanlaisen kuvan. Salaa pyyhin silmäkulmaani. Päivä on harmaa ja synkkä. Lannistusta ilmassa. Mitäpä minä muuta voin kuin laahuksena takana kulkea, mielessäni siunausta pyytää pienelle pojalle, isolle pojalle, tälle maalle, maailmalle.

Tammikuu, talviunikuukausi

Tammikuu on kyllä mahdottoman pitkä kuukausi! Paljon muita pidempi. Jotkut kuukaudet livahtavat. Nopeimpia on toukokuu ja elokuu. Silloin aika juoksee, nyt matelee. Eihän se tietenkään haittaa. Hyvä vain kun aika menee hitaasti, sitä on sitten enemmän.

Tammikuun hitaus johtunee pimeydestä ja siitä että ei ole mitään mitä odottaa. Ei tarvitse valmistautua mihinkään. Eikös sekin ole vain hyvä asia, saa hetken hengähdyksen. Ehkä tammikuu pitäisi julistaa viralliseksi talviunikuukaudeksi, jolloin keskityttäisiin nukkumiseen ja lepoon, laitettaisiin moottori pienemmälle.

Nyt muistuikin mieleen hassu uni viime yöltä. Olin lääkärissä paitsi että lääkäri oli yksi tuttu pappi. Kysyin, mitä minun pitäisi tehdä korkealle verenpaineelle ja pitäisikö syödä beetasalpaajia. Lääkäri, ts.pappi, tutki tutkmustuloksia. Pahus kun olen unohtanut, minkälaisen lääkityksen hän minulle unessa määräsi. Uni taisi tulla siitä, että kävin juuri laboratoriossa tarkistuttamassa kilpirauhasarvot seuraavaa lääkärissäkäyntiä varten. Tuloksia tupsahteli perjantaina päivän mittaan tasaiseen tahtiin. Kaikki arvot olivat viiterajoissa! Olipa iloinen uutinen.

Tänään tosin tulee muutos omaan talviunilepoon, lähdemme yöjunalla Pohjoiseen. Mielenkiintoinen reissu tiedossa. Nuorena yksi tulevaisuuden toiveammateistani oli sisustussuunnittelija. Jostain syystä hylkäsin tämän ammatin, en edes pyrkinyt opiskelemaan sisustusalaa, en tiedä/muista miksi näin kävi. Sinänsä ei haittaa. En usko että se ammattina olisi ollutkaan minulle paras mahdollinen, koska olen persoonallinen sisustaja, tuskin pystyisin suunnittelemaan valko-harmaita ”avotakka”-sisustuksia. Nyt kuitenkin olen suunnitellut sisutuksen ja konseptin vuokrahuoneistolle. Täytyy mennä hoitamaan homma loppuun. Vähän jännittää nähdä lopputulos! Tai siis aika paljonkin.

Ryijyhommat jäävät nyt hetken tauolle. Se vähän harmittaa, olin niin hyvässä vauhdissa, kahta riviä vaille puolivälissä. Mutta ehdin kyllä tehdä ne kaksi riviä vielä tänään. Ryijyn tekeminen on mahdottoman mukavaa puuhaa, mutta huono puoli on tekeleen koko. Sitä ei voi pakata mukaan matkalle niin kuin kudinta.

Kirjoittelen reissulta jos ehdin. Voin kunpa näkyisi revontulia. En ole nähnyt koskaan! Voi tietenkin johtua siitä että aina nukun. Pitänee yrittää pysyä välillä hereillä. Googlattiin jo valmiiksi kaikki lähitienoon ruokapaikat ja niiden menut. Sisustuspuuhailun lisäksi päiväohjelmaan kuuluu reipas kävely ruokapaikkoihin. Aiotaan syödä rautua ja poronkäristystä. Murtsikkasuksetkin on pakattu mukaan, toivottavasti ehdin ja jaksan hiihtämään. Ja eihän sitä tarvitse mitään kokopäivän hiihtoretkeä lykkiä, voi hiihtää ihan pienestikin.

Palataan!

Viestejä menneisyydestä

Mies etsi kätköistään jotakin itselleen tärkeää ja löysi samalla pari minun kirjoittamaa lappusta. Ryppyiselle paperinpalaselle olen kirjoittanut 30. 3. 2009 näin: ”Minna R, sinun ei kannata lähteä matkoille. Pysy kotona. Muista tämä. Kaikella kunnioituksella, oma allekirjoitus.”

Muistan elävästi tuon tilanteen! Olimme perhelomalla Agadirissa Marokossa, poika oli 6-vuotias. Hotelliksi olimme valinneet hyvätasoisen all-inclusive paikan. Ajattelimme että se on helpointa lapsen kanssa. Ruokaa olisi tarjolla aina kun pikkuiselle tulee nälkä. Olimmeko peräti kaksi viikkoa, sitä en muista, mutta ikuisuudelta se tuntui! Hohhoijaa, ei mitään tekemistä. Päiväaktiviteetteihin kuului hyvännäköisen pojan vetämä joogantapainen jumppa altaan reunalla naisille. Miehille oli samanaikaisesti hyvännäköisen nuoren naisen johdolla dartsia. Hotellin käytävällä tuli säännöllisesti vastaan englantilaisnainen molemmissa käsissään drinkkilasit. Juomat sisältyivät hotellihintaan. Naisen olemus rähjääntyi päivien edetessä. Hotellin ulkopuolella ei ollut oikein mitään. Joku rantabulevardi, missä kävimme kävelyllä. Kovin kauaksi perheestä ei kannattanut livetä, muuten sai kintereilleen paikallisia miehiä ehdotuksineen. Kerran otimme taksin ja ajelimme läheiselle ostarille toteamaan että eipä siellä mitään meille ollut. Olin ikionnellinen, kun pääsin kotiin. Mitääntekemättömyys ja joutilaisuus sopivat erittäin huonosti minulle. Niinpä kirjoitin tuon lappusen lupaukseksi itselleni että lomamatkoille ei kannata lähteä. Sittemmin olen rajannut lomamatkan maksimipituudeksi kolme vuorokautta, niin kauan jaksan levätä.

Miehen arkistoista löytyi myös taidepostikortti. Mustavalkoisessa kuvassa nuori nainen on kuvattu takaa päin kädet ylhäällä yrittäen päästä ulos kaariholvista, mutta joku näkymätön estää häntä etenemästä. Kortin kuva kuvaa hyvin ahdistunutta tunnelmaa. Kortin tekstipuolelle olen kirjoittanut paksulla mustalla tussilla: ”Lauantaina 11.6.2005. Jos ikinä koskaan sanon lähteväni L:n kanssa kaksin Saarijärvelle, pyydän, että aikeeni evätään. Kaikki keinot ovat siinä sallittuja. Aikomus on huono, vaikka tarkoitus on hyvä. Voin mennä yksin tai perheen kera. Todistettavasti, oma allekirjoitus.”

Tämänkin tilanteen muistan. Olin ollut kaksivuotiaan kanssa kaksin vanhempieni luona Keski-Suomessa. Äidin Parkinson oli jo ollut diagnosoituna pari-kolme vuotta ja tauti näytti jo vaikuttavuutensa. Äitini ei jaksanut pienen pojan aiheuttamaa hälinää ja levottomuutta. Olin kuin kahden tulen välissä yrittäen pitää lasta häiritsemästä ja toisaalta auttaa omaa äitiäni. Eihän siitä mitään tullut. Jatkossa matkustin vanhempieni luokse yksin tai menimme sinne kaikki niin että mieheni keskittyi lapsiasiaan ja minä äitiini.

Vuotta aiemmin – 16.2.2004 – tilanne oli vielä ollut toinen. Olin silloin mummilassa pojan kanssa ja lähetin sieltä kortin miehelle Helsinkiin. Kortissa lukee: ”Terveisiä mummilasta! L:n mielestä mummilassa on paljon tavaroita. Niitä on kiva katsella. Tai sitten voi köllötellä oranssilla kukkatäkillä. Maito maistuu mummilassa yhtä hyvältä kuin kotona. Saarijärveksi äiti on äet. Sekös L:ää naurattaa. Terveisiä ja pusuja!” Kortin päiväys on myös isäni syntymäpäivä. Suvussa moni on syntynyt vesimiehen merkissä ja taisimmekin tuolloin viettää kaikille yhteistä vesimiesten syntymäpäivää. Minulla on jossakin kuva synttäreistä. Oli rattoisaa.

Mukava että tuollaiset lippulaput ovat tallessa. Ne vievät mukanaan muistoihin, jotka nyt tuntuvat tapahtuneen jossakin toisessa ajassa melkeinpä jollekin toiselle ihmiselle, niin kauan niistä on. Moni mainituista vesimiehistä jo kuollut. Eikä mummilaakaan enää ole. Tai on, mutta se on ehkä jonkun muun mummila, ja siellä tehdään joidenkin muiden muistoja. Omat uudet muistot syntyvät nyt täällä toisaalla.

Rauha maassa – ihan konkreettisesti. Miten pois hektisestä kaupunkitunnelmasta?

Stressi, uniongelmat ja kiire tuntuvat olevan nykyajan vitsauksia. Mediassa jaetaan ohjeita stressin välttämiseksi, varoitellaan pitkäkestoisen stressin vaaroista ja annetaan ohjeita mielenrauhan saavuttamiseksi.

Minäkin olen ollut unikoulussa. Ihan itse itselleni kehittämässä ja organisoimassa. Uniongelmat ovat vuosien myötä kroonistuneet. Saan kyllä hyvin unen päästä kiinni, vähän liiankin hyvin. Olen iltanukkuja ja aamuvirkku. Ongelmana on katkonainen yöuni. Herään monta kertaa yössä, ja jos aivot naksahtavat silloin päälle, unenpäästä uudelleen kiinni saaminen on vaikeaa. Silloin laitan korvanapit korviin ja alan kuunnella jotakin rauhallista puheohjelmaa tai podcastia ja nukahdan uudelleen. Huono tapa. Olen nyt vieroittanut itseni siitä. Luen sen sijaan kirjaa. Se vain toimii huonommin, valvon pidempään. Mutta olen joka tapauksessa jättänyt kuuntelun pois ja yrittänyt saada yöheräämiset kokonaan loppumaan. Mutta asian tahtominen ei yksin auta.

Koska olen ihmistyypiltäni nopeatempoinen ja sähäkkä, elääkseni terveellisesti ja tasapainoisesti minun kannattaa lisätä elämään rauhoittavia elementtejä, ei niinkään sykettä nostavia elämyksiä.

Ihmisillä on hyvin erilainen stressinsietokyky. Omani on huono. En yhtään tykkää siitä jos ”asiat ovat levällään”, hoitamattomia asioita on liikaa tai olen tilanteessa, missä en koe hallitsevani sitä. Verenpaineeni on koholla, enkä saa sitä alas.

Näitä omanapaisia ongelmia pohtiessa on myös tullut kiinnitetyksi huomiota ympäröivään yhteiskuntaan, ja siihen miten huonosti se tukee rauhoittumisen tarvetta. Päin vastoin. Tuntuu että yleisilmapiiri on sykettä nostattavaa. Valot ja äänimaailma on hektisyyttä korostavaa. Kaupoissa on ”innostavaa” taustamusiikkia. Liikennevalot ovat hektiset, niin kuin ne olisi ohjelmoitu ”mene nyt äkkiä siitä kadun yli äläkä vätystele” -moodille. Jopa radio- ja televisio-ohjelmat ovat hektisiä. Niin kuin kaikilla olisi koko ajan kiire ja siksi pitää puhua nopeasti ja tehdä nopeita leikkauksia. Keskusteluohjelmissa ei ehditä keskustella, ehditään vain sanoa oma mielipide.

Televisio-ohjelmien hektisyyteen kiinnitin huomiota, kun löysin Britboxilta Touch of Frost -nimisen vanhan sarjan. Olisikohan 80-luvun tuotantoa? Vaatteista päätellen ehkä niin. Kuvakokokin on neliö, eikä suorakaide niin kuin nyt modernien digitelevisioiden aikaan. Mutta sarjan kerronta! Ihanan rauhallista. Kuvissa viipyillään, ei ole kiire mihinkään. Niin rentouttavaa katseltavaa!

Jos ihminen tekee ensin päivän stressaavaa työtä, käy töiden jälkeen ruokaostoksilla stressaavissa kaupoissa, sukkuloi kotiin stressaavassa liikenteessä, ja viettää illan yrittäen rentoutua sohvalla katsoen hektisiä ohjelmia, joissa huudetaan ja meuhkataan, ei siinä ehkä rentoudu. Voi olla että liikuntasuorituskin tuo vain lisää stressaavia elementtejä elämään. Kovissa valoissa, musiikki lujaa, korkeasykkeinen jumppa täydessä jumppa- tai kuntosalissa voi olla vain yksi stressaava asia lisää elämään. Ehkä yksinäinen juoksulenkki luonnossa iltapimeässä voisi olla kokonaistilanteen kannalta parempi vaihtoehto.

Viikonloppulauantai vietetään ostoskeskuksessa, missä aistiärsykkeitä on enemmän kuin ämpäriin mahtuisi. Kuulutukset, taustamusiikit, feissarit, muut asiakkaat, tungos, osta sitä-ja-tätä, nyt on halpaa. Ei ihme että avantouinnin suosio on räjähtänyt. Se on rauhoittavaa ja toisenlaista.

Eli summa summarium; jos yhteiskunnallisesti ollaan huolestuneita ihmisten stressaantumisesta ja sen mukanaan tuomista negatiivisista ilmiöistä kuten sairauksista, liikenneraivosta, mielenterveysonglemien lisääntymisestä, koulupudokkaista, irtisanoutumisista, syrjäytymisistä, burn-outeista ja muista, olisiko syytä katsoa peliin myös yhteiskuntana? Tukeeko elinympäristö rauhoittumista? Miten sitä voisi lisätä joka tasolla? Päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, liikenteessä, kaupoissa, harrastuksissa, odotussaleissa. Miksi yleistunnelma on juuri päinvastainen, sykettä ja ”kiihkoa” nostattavaa? Pientä parannusta näen jo, monet pikkuputiikit laittavat kynttilälyhdyn palamaan oven pieleen kadulle. Eikö jo se luo rauhoittavaa tunnelmaa? Olisiko mielyttävämpi odotella vuoroaan lääkäriasemalla tai hammaslääkärissä, jos odotussalin tunnelmaan olisi lisätty rauhoittavia elementtejä valoin ja äänimaailmalla. Vaikka linnunlaulua tai puronsolinaa tai takkatulen ritinää televisioon.

Ja sähköautot, ne ovat onneksi hiljaisia! Ehkä niiden myötä kaupunkien äänimaailma hiljenee. Vielä kun saataisiin harrikoihin ja muihin kovaäänisiin moottoripyöriin sähköt. Loppuisi niiden kesäaikainen pörinä. Entä kovaääninen kälätys busseissa, raitiovaunuissa ja junissa. Joku kirjoittikin yleisöosastossa että juniin pitäisi saada omat mökävaunut, mihin kälättäjät voisi laittaa, niin että muut vaunut olisivat hiljaisia, jos haluaa tehdä keskittymistä vaativia töitä tai nukkua.

Ps. Tätä kirjoittaessa taustahälynä on ollut porakoneen ääni. Jossakin ylemmissä kerroksissa tehdään remonttia, ja poran ääni resonoi talon rakenteissa.

Ulkoilmaihmisestä sisäilmaihmiseksi

Olen aina kategorisoinut itseni aktiiviseksi ulkoilmaihmiseksi. Tykkään kaikenlaisesta ulkona tapahtuvasta: puuhastelusta pihamaalla, luonnossa liikkumisesta tai ihan vain sauvakävelystä lähipuistossa tai rannoilla. Murtomaahiihto on ihanaa! Heti kun lumi sataa maahan kaivan sukset esiin, ja lähden lykkimään. Joka päivä pitää ulkoilla, luulen tulevani hulluksi ilman raitista ilmaa. Nyt olen kuitenkin löytänyt itsestäni uusia puolia eli sisäilmaihmisen!

Kaikki alkoi alkuvuoden flunssasta. Siinä meni reilu viikko. Sitten saapui ryijypaketti ja sateet. Sää on ulkona näyttänyt harmaalta ja vetiseltä. Kaunis, valkoinen talvi katosi. Tilalle tuli mörkö.

Vedin verhot ikkunoiden eteen, sytytin kynttilän ja takan. Tästä pitää kertoa että kun takkapuut alkoivat käydä vähiin, huomasin taloyhtiön jätekatoksen luona – siinä mihin oli jätetty joulukuuset – pienen jätelavan, ehkä noin neljäsosan kokoisen tavallisesta kuution kokoisesta lavasta. Roudasin lavan sisälle, kuivattelin kylpyhuoneessa, pienin palasiksi vasaralla – sahaa meillä ei kaupungissa ole, pieni kirves ostettiin klapien pilkkomiseen – ja poltin takassa. Iloisesti räiskyi. Hetken jo harkitsin, pitäisikö joulukuuset käydä myös pilkkomassa takkapuiksi, mutta en sentään siihen puuhaan ryhtynyt.

Tuli, verhot kiinni, kynttilä ja radiosta jotakin rauhallista puheohjelmaa tai youtubesta barokkimusiikkia. Siinä sopiva taustahäly ryijyn ompelulle. Ei yhtään haitannut sää ulkona, eikä mikään. En edes kaivannut ulkoilua, d-vitamiiniannosta lisäsin. Tuskin siitä nyt ihmiselle mitään haittaa on jos vaikka yhden kuukauden vuodesta on sisällä? Voihan sitä sitä paitsi jumpata ja venytellä. Ei tarvitse olla täysin liikkumatta. Huomaan kyllä farkkujen alkaneen vähän kiristää. Pahuksen laskiaispullat!

Lempinimi ”Rönsy”

Minulla on ollut elämäni aikana monia hauskoja lempinimiä. Lapsena olin partiossa ja meidän ryhmämme nimi oli Kääpiöt, Lumikki ja seitsemän pientä kääpiötä sadun mukaan. Jokaisella seitsemällä jäsenellä oli oma kääpiönimi. Minä sain nimekseni Jörö. Se sopi minulle hienosti, koska olin ihmisenä kaikkea muuta kuin jörö. Juuri epäsopivuutensa takia nimi tuntui istuvan kuin hansikas. Pidin siitä kovasti.

Kun poika oli pieni, hän keksi minulle lempinimen Pöräys. Sekin tuntui ja tuntuu edelleen omalta ja identiteettiin istuvalta.

Eilen keksin sattumalta itse itselleni lempinimen: Rönsy. Juttuni tahtovat aina vähän rönsyillä, ne eivät pysy kasassa tai pysyvät ihmeen kaupalla, ja tilanteet johtavat toiseen, rönsyilevät. Lisäksi tässä nimessä on yhtymäkohtia sukunimeeni.

Olen nyt siis Jörö Pöräys Rönsy.

Ryijyasiaa: Tänään alkaa kolmas päivä ryijypuuhissa. Vielä ei into laantunut, päinvastoin! Tosin olen myös joutunut kantapään kautta oppimaan asioita eli ei kannata yrittää nopeuttaa puuhaa tekemällä joitakin värejä etukäteen, pitää pysytellä rivi kerrallaan -taktiikassa, muuten tulee virheitä, on jo tullut. Yritin nopeuttaa, jouduinkin purkamaan eli nopeutus olikin hidastus.

Ryijypuuha vaatii yllättävän paljon tilaa. Nyt joka paikassa on lankavyyhtejä ja muuta tarpeistoa. Yksi pöytä on kokonaan varattu ryijyn tekemiselle, ja yleisnäkymä olohuoneessa on varsin ryijysekasortoinen. Olisi mahtavaa jos olisi oma työhuone. Siellä tavarat voisivat olla ihan rauhassa hujanhajan, ja koti pysyisi muuten siistinä ja järjestyksessä. Salaa rupesin haaveilemaan pojan huoneen valtaamisesta omaksi työhuoneeksi. Ehkä se jonakin päivänä lähivuosina voisikin olla mahdollista. Se olisi ihanaa! Rönsyilen itseni sinne.

Etukäteen mietitytti, mitenkä uusi elämänvaihe kaksin miehen kanssa alkaa sujumaan. Osaammeko olla enää vain kaksin? Edes kissaa ei enää ole. Nyt tätä uutta elämäntilannetta on takana puolitoista viikkoa, ja voin todeta että huoli oli turha, on ollut ihanaa! On syöty pakastinta tyhjäksi, ruokaa ei ole juuri laitettu, mitä nyt kaurapuuroa iltapalaksi keitetty. Ja mäkimiesten superruokaa: siihen tulee nuudelia, raejuustoa, hernemaissipaprikaa ja tonnikalaa. Jääkaappi on kivan tyhjä, siellä on vain se mitä tarvitsemme. Astianpesukone tarvitsee laittaa käyntiin vain kerran viikossa ja pyykkikonekin on pyörinyt harvakseltaan. Autokaan ei ole, poika meni sillä armeijaan, totesimme että ei me sitä tarvita. Elämä on yksinkertaista ja simppeliä hyvällä tavalla. Aamuisin luemme Hesarin sängyssä aamukahvit yöpöydällä ja kommentoimme lukemaamme, sellainen aamun uutiskatsaus. Sitten on vuorossa aamujumppa, mies tekee omaa treeniohjelmaansa, minulla omat vakioliikkeeni. Yleensä miehellä on jotakin läppärihommia, hän jää niitä tekemään, minä menen omiin puuhiini. Lounaalla tavataan. Elämä on hyvää. Toivottavasti saamme jakaa monta, tervettä yhteistä vuotta – ja että loppu on nopea ja kivuton.

Uusi harrastus, ryijyn ompelu

Vuoden vaihtuessa lähdetään harrastamaan. Kuntosalit ja jumpat täyttyvät. Minäkin päätin aloittaa uuden harrastuksen, vaikkakaan en liikunnallista. Ostin ryijypaketin.

Harkitsin asiaa pitkään, syksystä saakka. Arvelutti. Olen luonteeltani nopea ja lyhytjänteinen, olisiko ryijyn ompeleminen liian pitkäpiimäistä puuhaa luonteelleni? Toisaalta olin täysin kyllästynyt kutomiseen. Villapaitoja alkoi olla liikaa.

Lisäksi mietitytti ryijypaketin hinta, ne ovat varsin arvokkaita. Malli, jonka valitsin ”Kotipiha”, on pieni (70 x 80 cm), mutta hinta suuri, 471€. Mitä jos siitä ei tulekaan mitään ja rahat menevät hukkaan?

Eilen tarvikepaketti saapui postiin. Aloitin saman tien ryijyn ompelun. Luin ohjeet. En heti sisäistänyt kaikkea lukemaani, ja aloitin ryijyn ompelun alimmalta riviltä. Ei oikein onnistunut, loimilanka lähti purkautumaan, solmutkaan eivät meinanneet onnistua. Luin ohjeet uudestaan ja katsoin pari Youtube-videota. Tarkoitus oli jättää pohjakangasta alareunasta vapaaksi. Ompelu lähti sujumaan. En olisi millään malttanut lopettaa. Illalla nukkumaan mennessä ajattelin, onpa ihanaa, huomenna voin tehdä ryijyä koko päivän! Olen löytänyt uuden lempiharrastuksen!

Ryijyn ompelu on rauhoittavaa – se on juuri sitä mitä minä tarvitsen. Meditatiivista. Ja helppoa! Nyt puikot lentävät nurkkaan, tästedes ryijyjä! Jos ryijy onnistuu, tarkoitus on tehdä siitä iso tyyny. Valitsen taustakankaaksi jokin ryijyn väreihin sopivan kankaan ja vien ompelijalle, joka voi tehdä siitä ison tyynyn.

Äitini teki monta ryijyä, vieläpä varsin isoja. Nyt ymmärrän, miten valtavan iso työ niissä on ollut! Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa missä ja milloin äiti ryijyjä ompeli. Oliko niin että hän teki ne kaikki ennen minun syntymääni? Niin sen on täytynyt olla. Joka tapauksessa meillä oli lapsuudenkodin seinällä monta äidin ompelemaa ryijyä, kunnes hän rupesi maalaamaan öljyväritauluja – silloin minä olin jo olemassa – ja seinät alkoivat täyttyä tauluilla. Äiti oli kyllä parempi ryijyntekijä kuin taulumaalari, ja siinä suhteessa omena on ihan puun juurella!

Olen myös ilmoittautunut kankaanpainantakurssille. Kurssi on lyhyt, pari kertaa + viikonloppu, ja menen sinne tietty agenda mielessäni: kuvio, joka muodostuu minun ja miehen nimikirjaimista. Haluan tehdä mökille pöytäliinan, missä esiintyy tämä kirjainkuvio. On mukava kun opistoissa on tarjolla tällaisia pieniä lyhytkursseja. Ei tarvitse sitoutua koko lukukauden kestäviin aikatauluihin. Ainoa pitkä kurssi tälle keväälle on kirjoituskurssi, sitä jatkan edelleen, mutta se on vain joka toinen viikko, joten tahti on varsin rauhallinen.

Pitääkin lopettaa. Ryijy odottaa tekijäänsä. Mukavaa päivää uusien ja vanhojen harrastusten parissa!

Armeijassa

Viikonloppuna oli vierailupäivä armeijaan. Jos joskus eteesi tulee tällaiseen mahdollisuus, niin suosittelen. Oli varsin mielenkiintoinen ja avartava kokemus. Arvostus nousi huimasti! Päivä alkoi luennolla, missä kantahenkilökuntaan kuuluvat kertoivat armeijasta, eri koulutusvaihtoehdoista ja lopussa käsiteltiin lyhyesti jopa Ukrainan sotaa ja Suomen Nato-jäsenyyttä.

Pataljoonan komentaja, eversti näytti karttaa Euroopasta. Sen itäisellä reunalla ainoastaan Suomella, Puolalla ja Turkilla on oma, uskottavankokoinen armeijansa, joka pystyy puolustamaan omia rajojaan. Kaikki muut maat ovat riippuvaisia muiden avusta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on huojentavaa että Suomi on pitänyt kiinni omasta puolustuksestaan, vaikka on ollut aikoja ja tilanteita, missä asiaa on kritisoitu tai tarpeellisuutta epäilty.

Komentaja sanoi että armeijassa kaikella mitä tehdään on syy miksi se tehdään juuri niin kuin se tehdään. Kaikki tarpeeton ja turha on riisuttu pois. Kuulostaa hyvältä periaatteelta. Sopisi itse kullekin. Turhan ja tarpeettoman riisuminen elämästä pois.

Ihailen myös kielenkäyttöä. Siitäkin on riisuttu kaikki turha ja tarpeeton, sanotaan asiat jämptisti niin kuin ne on. Kaikki on suoraviivaista kuin päiväpeiton ruudut. Taidan olla armeijafani. Ehkä se johtuu siitä että olen itse niin rönsyilevä ja en-asiassa-pysyvä. Armeija olisi sitä mitä itse tarvitsisin.

Mutta minusta ei kyllä armeijaan olisi! Mieluummin synnytän ilman kivunlievitystä kymmenen lasta kun menen armeijaan! Muille sitä kyllä suosittelen. En kestäisi nukkua yhdentoista muun kanssa samassa tuvassa puolta vuotta tai jopa vuoden. Tuskin kestäisin viikkoakaan! Tai sitä, miten oma identiteetti otetaan pois, ei ole omia vaatteita tai tavaroita, mitään persoonallista ja omaa. Se ottaisi koville.

Mielenkiintoista seurata pojan armeijakokemusta. Hänellä on omat haasteensa, mutta toivon että kokemus kasvattaa itseluottamusta ja -tuntoa sekä pärjäämisen tunnetta. Silloin armeija on onnistunut.

Tutustumiskäynti laittoi myös pohtimaan menneitä. Minkälainen kokemus armeija onkaan mahtanut olla sodanjälkeiselle sukupolvelle, kun esimiesasemassa ovat olleet oikean sodan kokeneet, traumatisoituneet miehet?

Juttelin asiasta 90-vuotiaan sukulaismiehen kanssa. Hän kertoi, kuinka eräs esimies oli aina vuorossa ollessaan, noin kerran kuukaudessa, riisuttanut miehet alasti ja tutkineensa heidän sukupuolielimensä mahdollisten sukupuolitautien varalta. Kokemus oli kammottava nuorille, kokemattomille 19-vuotiaille. Eihän toimenpiteen oikeellisuutta ollut osannut kyseenalaistaa. Vasta myöhemmin sukulaismies oli ymmärtänyt että esimies oli homo ja siksi suoritti näitä itsekeksimiään tarkastuksia. Onneksi nyt ajat ja toimintatavat ovat toiset. Jo pelkästään sosiaalinen media luo painetta siihen että väärin ei voi toimia, siitä jää kiinni.

Seuraavana on vuorossa sotilasvala. Siihen päättyy kuusi viikkoa kestävä alokasaika. Sen jälkeen kouluttaudutaan omalle erikoisalalle. Sanoin pojalle että armeija on kuin auto. Toimiakseen kunnolla autossa pitää olla vaikka mitä osia. On moottori, kaasu, jarru, ratti, hätäjarru, taustapeili, valot, pissapojat, renkaat jne. Mitään ei voi ottaa pois ja kaikki ovat tärkeitä. Kaikki eivät voi olla moottoreita tai kaasuja, eikä myöskään ole hyvä jos jarruksi päätyy kaasu tai toisin päin. Jokaisella oma oma, tärkeä paikkansa kokonaisuuden kannalta. Siksi sillä miksi armeijassa kouluttautuu, ei ole väliä. Väliä on vain sillä että se vastaa omia taitoja. Että annetun tehtävän voi suorittaa hyvin. Niinhän se on elämässä ylipäätään. Jokaista tarvitaan johonkin.

Algoritmien armoilla

Nykyihmisen elämä on helppoa. Ei tarvitse edes itse tietää, mitä seuraavaksi tarvitsee tai tahtoo, kone kertoo. 

Algoritmit raksuttavat, ne ovat meitä aina askeleen edellä. Ne ovat kuin jumala, joka tietää tarpeemme. Herätys, nyt on aika tarkistaa kaivoveden laatu, huoltaa katto, kylvää tomaatit, viedä auto katsastukseen, nyt tarvitset ryppyvoiteen, hamam-pyyhkeen, verkkodieetin, uuden harrastuksen, kävisikö padel vai suppailu, jätä nyt ainakin se perinteinen shoppailu, täältä saat kaiken, napin painalluksella, kohta jo ovikello soi pimpom, ja joku joutava ja tuikitarpeellinen härpäke on saapunut iloksesi ja hyllyjesi täydennykseksi. 

Mutta eipä hätää, jos hyllyt ovat täynnä, voit tilata algoritmin suositteleman taskujärjestelmän hyllyysi, taskujen lokeroihin saat mahtumaan kaiken ja vielä lisää. 

Taittele servietit näin, letitä pullat uudella tavalla, ja pää myös! Huivin voit taitella näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin, loputtomasti uudella tavalla. Ai mutta sinullahan on jalkakipua, ei hätää, nämä kengät auttavat, ja jos ei niin voit kokeilla vitaeprota tai ortopedista tukea, paina vain nappia, älä mieti kauan, niinjaniin moni painoi jo, kohta loppuu.

Jos pidät kissavideoista, kone toimittaa niitä loputtomasti lisää ja musiikkimakusi mukaista musiikkia on aina tarjolla. Steppaavat kaksospojat ja hiphoppaavat pienet afrikkalaispojat oranssinpunaiselta savannilta ilmestyvät tanssimaan ruudullesi uudelleen ja uudelleen, jos olet edes hetkeksi pysähtynyt katsomaan heidän edellistä tanssivideotaan.

Sitä vain olen miettinyt, kun kone on niin sangen viisas, ja aina niin sopivasti hivenen edellä tulevista tarpeistamme, niin miten tämä päättyy? 

Kaiken tämän opitun logiikan mukaan kone rupeaa jossakin vaiheessa ehdottamaan hautajaiskukkia, arkkuja ja tuhkauspalveluja, saattohoitopaketteja ja testamentteja. Siitä tietää, mitä tuleman pitää.

5.1.2023

Tänään on merkkipäivä. Seurustelumme alkoi 5.tammikuuta vuonna 1990 eli kolmekymmentäkolme vuotta sitten. Tapasimme ravintola Kaarle XII:sta, mikä oli suosittu paikka silloin. Tai voi se olla nykyäänkin, en tiedä. Mutta siihen aikaan Kalleen oli pitkät jonot ja jonon ohi pääsi, jos tuikkasi rahaa ovimiehelle pois lähtiessä tai oli kuuluisuus.

Ovimies Antti oli varsinainen vallankäyttäjä, ja tarina kertoo mitä hurjempia juttuja siitä, kuinka varakkaaksi mies oli tullutkaan näillä pimeästi tienatuilla ovirahoilla. Kävin säännöllisesti Kallessa, koska paras ystäväni oli ihastunut valtameripurjehtia Wiikeriin, joka nähtiin silloin tällöin kyseisessä ravintolassa. Minulla, 23-vuotiaalla, ei ollut haku päällä. Ei ollut tarve vakiintua, tarkoitus oli vain nauttia nuoruudesta ja Helsingin yöelämästä hissukaisella pikkupaikkakunnalla kasvamisen jälkeen. Mutta niin siinä sitten kävi. Tärkeä palikka koko loppuelämän kannalta tuli lukkoon lyödyksi.

Tuntuu ihmeelliseltä. Saman aikaan siltä kuin tuosta kaikesta olisi ihan älyttömän kauan ja toisaalta siltä kuin se olisi eilen. On tapahtunut niin paljon ja monenlaista. Ja ihmisenähän on tietenkin kasvanut 23-vuotiaasta aika paljon! Onkohan minussa mitään jäljellä siitä Minnasta?

Elimme pitkään kahdestaan. Aluksi emme halunneet lasta, työ ja ura olivat tärkeämpiä. Sitten kun olisimme halunneet lapsen, emme sitä saaneet. Meni siis kauan ennen kuin meistä tuli lapsiperhe. Mutta hyvä niin. Saimme keskittyä rauhassa työhön. Sitten perheeseen. Nyt emme tiedä mihin keskittyä. Olemme jälleen uuden aikakauden edessä. Poika on armeijassa ja me olemme jälleen kahden. Mielenkiintoista nähdä, mitä tuleman pitää. Olemme aika energisiä ihmisiä. Vai olemmeko sittenkin laiskoja. Vai molempia. Tavallaan voisi olla kiehtovaa aloittaa kokonaan uusi ura. Ainakaan me emme ole niitä joiden elämän sisällöksi riittää golf tai matkustaminen, eikä lapsenlapsia todennäköisesti ole näköpiirissä pitkään, pitkään aikaan. Tässä on nyt sellaiset ”välivuodet” käsillä.

Tuntuu kahtalaiselta, toisaalta siltä että olisi hyvä kohta elämässä vähentää kaikkea, yrittää päästä eroon asioista jotka vievät energiaa ja keskittyä vähempään. Toisaalta tuntuu ihan päinvastaiselta; siltä että juuri nyt pitäisi paina kaasu pohjaan, nyt kun vielä voi.

Toisaalta tässä on viime vuosina saanut kantapään kautta oppia siitä että terveys ei ole itsestäänselvyys. Ja miten voimattomaksi ja mihinkään kykenemättömäksi ihminen sairaana itsensä tunteekaan! Mutta eihän sitä voi jäädä seuraavaa sairaushaastetta odottamaan. Eteenpäin vaan, mummot lumessa!

(Tähän pieni välihuomautus: kilpirauhasen liikatoiminta on tällä hetkellä hyvässä tilassa ja hoidossa. Seuraava kontrollikäynti tammikuun lopulla ja sitä ennen labrat. Allergiatkin on suht. hyvässä tilanteessa. Ei kutita, paitsi silmiä, johtuu ehkä myös joulukuusesta, joka yhä edelleen on olohuoneessa ja silmien kuivumisesta. Ja saan kyllä urtikariakohtauksen, jos altistan itseni isoille lämpötilanvaihdoille, se on hieman kiusallista ja elämää rajoittavaa, mutta sekään ei lääkityksen ansiosta enää kutita, tulee vain ihoreaktio.)

Ehkä käperrymme molemmat omille sohville läppärit sylissä kirjoittamaan. Teemme välillä pienen päiväkävelyn ja ihastelemme lähiluontoa, pistäydymme kahvilassa. Näinkin tästä toissa yönä enneunta. Unessa kävelin Helsingin Korkeavuorenkatua keskustasta etelään. Jostain syystä minulla oli päällä sellainen pitkä, röyhelöinen epookkimekko. Itse asiassa kaikki muutkin olivat pukeutuneet kuin naamiaisiin. Menin kahvilaan ja siellä oli aivan ihana kakku! Unessa kutsuin sitä tiramisuksi, mutta ei se sitä ulkonäöllisesti ollut, siinä oli eri värisiä kerroksia, pinkkiä, marenkia, ym. Kakkupalaa jonottaessa mietin, ostaisinko yksi vai kaksi palaa? Päätin ostaa yhden. Se olisi kuitenkin niin iso että siitä riittäisi meille molemmille, niin ajattelin ennen kun heräsin.

Vuosi vaihtui

Pitkästä aikaa. Tässä tuli huomaamatta kuukauden tauko blogi-postauksissa. Adventtiaika on monine tapahtumineen ja aktiviteetteineen kuin kiihdytyskaista, joka päättyy äkkipysähdyksellä kallioseinään, jouluun. Yritän joka vuosi vähentää adventtiajan tapahtumia koskaan siinä onnistumatta. Itse asiassa meni tänä vuonna ihan päin vastoin. Työvuorot olivat omituiseen aikaan. Puolitoista viikkoa meni niin että vuorot alkoivat klo 6.30. Vaikka olenkin aamuvirkku ihminen, käynnistyn hitaasti.

Ajanjaksolle osui myös mm. tädin muistotilaisuus, palohälystys ja evakuointi kesken työntekijöiden joulujuhlan sekä lukuisa määrä kulttuuritapahtumia. Poika kiinnostui käsikirjoittamisesta ja dramaturgiasta ja ryhdyttiin käymään erilaisissa taidepläjäyksissä.

Paras oli Musiikkiteatteri Kapsäkin Saiturin joulu. Miten hienosti pienellä työryhmällä tehty erilaisia ääniefektejä hyväksi käyttäen. Joskus kun poika oli alakoulussa käytiin katsomassa Kansallisteatterin Saiturin joulu. Nyt tuumittiin, että tästähän voisi tulla oma joulutraditio; käydä katsomassa aina uusi Saiturin joulu versio.

Kun adventti ja joulu olivat oli, tuntui kuin olisi lennähtänyt ulos vinhaa vauhtia pyörineestä karusellista. Ja niinhän siinä sitten käy, kun kiire ja stressi ovat ohi, sairastuu, vuosi vaihtui flunssassa.

Vuosi vaihtui myös uudessa elämäntilanteessa! Pojan pitkä tukka leikattiin siilisängeksi – näyttää ihan sotavangilta. Eilen auto lähti pihasta kohti Haminan kasarmia, asepalvelus alkoi. Ja kun kissankin elämä päättyi joulukuussa, on meitä täällä kotona enää me kaksi. On hiljaista ja tyhjää, emmekä tiedä mitä tehdä, kun ei tarvitse tyhjentää hiekkalaatikkoa eikä raivata kenkiä eteisestä. Jääkaapissa ja huoneissa on tyhjää.

Mielessä pyörii huoli siitä, miten poika pärjää. Ja niin kauan! Vähintään puoli vuotta, jopa vuosi! Luulen että tälle koronanuoruuden viettäneelle sukupolvelle armeija voi olla aika kummallinen kokemus, vaikkakin myös tarpeellinen. On opittava ryhmäytymään ja jakamaan elintila muiden kanssa. 2000-luvun alussa syntyneet ovat kasvaneet koronana takia erakkonuoruuden. Armeijassa ei voi olla erakkona.

Poika lähti kyllä positiivisella mielellä. Se helpottaa omaa oloa.

Meidän oli tarkoitus lähteä saman tien Lappiin, oli autojunapaikka varattuna. Pelkkä menolippu. Olisi varmasti ollut paras ratkaisu lähteä pois, ei jäädä tyhjenevään kotiin kaipailemaan mennyttä aikaa.

Mutta täällä sitä nyt ollaan ja ihmetellään uutta tilannetta ja elämää. Mitä tästä tulee? Minkälainen vuosi tästä tulee?

Kohtaamisia kaamoksessa

Jäi mieltä kaihertamaan kaksi kohtaamista saman päivän aikana. Molemmat tapahtuivat töissä.

Kirkossa oli tilauskonsertti. Olimme sopineet tilaisuuden järjestäjän kanssa, että ovi suljetaan konsertin ajaksi. Jäin kuitenkin kuulolle oven lähettyville siltä varalta että joku mattimyöhäinen saapuisi. Konsertti oli jo miltei lopuillaan, kun oveen koputettiin. Menin katsomaan. Siellä on kaksi naista. Toinen nainen sanoi ”Poikani on kuollut, minun täytyy päästä sisälle”. Päästin naiset sisään ja he istuutuivat takapenkkiin. Katsoin kuinka nainen huojui edestakaisin niin kuin tuskassa huojutaan, ja kuinka toinen nainen piti kättään tämän harteilla lohduttaen. Poikakuoro lauloi: ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”.

Nainen oli puhunut suomea slaavilaisittain murtaen. En kysynyt, mihin ja missä poika oli kuollut, mutta väistämättä ajattelin, että sodassa, jommalla kummalla puolella. Tunsin äidin tuskan.

Kun konsertti loppui, vein naisille kynttilät että he voisivat sytyttää ne palamaan kynttelikköön, esitin vielä osanottoni ja kerroin, milloin pappi on tavattavissa, jos haluaa purkaa sydäntään.

Vieläkin nainen on ajatuksissani. Hänen tuskansa oli niin käsinkosketeltavaa. Ja miten voimaton pieni ihminen on maailman myllerryksissä. Maailman äideille riittää itkettävää.

Olin poikkeuksellisesti mennyt autolla töihin. Yleensä kävelen. Mutta sää oli eilen niin karmea, ja työvuoro päättyi vasta iltakymmeneltä, että olin antanut periksi mukavuudenhalulleni. Olin siivonnut paikat konsertin jäljiltä, lukinnut ovet, sammuttanut valot ja lähdin kohti parkkipaikkaa ja autoa, kun kuulin lauleskelua roskakorin luota. Siellä oli nuori suomenromanipoika. Kaiveli roskakorista pulloja. Iso kassillinen oli jo kerätty. Poika huomasi minut ja huudahti, olisiko minulla antaa joku lantti pullopanttien lisäksi, hänellä oli kova nälkä. Poika kertoi että oli päässyt aamulla Pasilan poliisivankilasta, että ei ollut saanut siellä mitään syödäkseen, kotona ei ollut yhtään ruokaa ja kela-rahat eivät tulisi vielä moneen päivään. Kysyin ”Mitä sinä siellä Pasilan poliisivankilassa teit? Miksi olit sinne joutunut?” Poika kertoi, että oli yrittänyt varastaa autosta rahaa ja jäänyt rysän päältä kiinni.

Tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, vaikka olin myöhään illalla pimeällä parkkipaikalla eikä ketään muita näköpiirissä. Poika oli jotenkin hellyttävän rehellinen ja aito. Tosissaan nälkäinen. Sanoin että odotas kun katson. Kaivoin laukustani kolikkopussini ja tyhjensin sen pojan kouraan. Sanoin että menepäs nyt ostamaan itsellesi ruokaa, ja toivotin vielä perään ”Jumalan siunasta sinulle”.

Tämäkin poika jäi vaivaamaan mieltäni. Miten vaikeaa elämä voi olla, jos ei ole rahaa, ei töitä. Onko töitä edes helppoa saada, jos ei ole koulutusta ja on romani. Ja miten suuri riski silloin on yrittää hankkia rahaa rikollisin keinoin? Onko edes vaihtoehtoja? Leipäjono, kenties.

Kotona muistin että minulla olisi ollut laukun sivutaskussa lounasseteli. Miksi en ollut sitä muistanut! Olisin halunnut antaa sen pojalle. Tiedän, miten nälkäisiä nuoret pojat voivat olla! Heidän vatsansa on pohjaton.

Lehdestä voi lukea siitä kaikesta huono-osaisuudesta mitä ympärillämme ja keskuudessamme on. Ryösteleviä nuorisojengejä, sotaa paossa olevia perheitä, kutsuntoja paossa olevia nuoria miehiä jotka eivät halua lähteä sotimaan sotaa, jolle ei ole oikeutusta, köyhiä suomalaisia perheitä, joissa köyhyys on ylisukupolvista, maahanmuuttajia jotka eivät ole päässeet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan, lapsia ja nuoria jotka eivät ole oppineet suomalaisessa pisa-voittoisassa peruskoulussa edes perusasioita; lukemaan ja laskemaan.

Se kaikki, he kaikki ovat täällä joukossamme. Ohitammeko vai ojennammeko käden. Joskus joku heistä voi tulla sinua vastaan. Minulle tuli eilen kaksi. Lounasseteli polttaa laukussani. Kun seuraava tulee kohdalleni, hän saa sen.

Yöllä heräsin ja valvoin hetken. Mietin, miten kauniisti poikakuoro oli laulanut, miten hyväosaisia he ovat, eivät sitä edes tajua, eikä tarvitsekaan. Muistelin naista, tunsin yhä hänen tuskansa. Ajattelin nälkäistä poikaa, toivottavasti hän oli saanut syödäkseen ja nukkui nyt omassa kotonaan turvassa ja lämpimässä.

Vaihteeksi totta, osa 2

Jatkoa eiliseen postaukseen.

Jos edellinen viikko oli Jin, niin tämä viikko on ollut Jang. Kokonaisuus tasapainossa, voitaisiin siis todeta.

Auto korjattiin uudelleen samalla korjaamolla, he eivät veloittaneet siitä mitään ja vaihtoivat vielä talvirenkaatkin kaupan päälle. Katsastusmies kävi toteamassa että merkkivalo ei enää loimota ja leimat paperiin. Matka jatkuu taas.

Oli myös varsin aktiivinen ja kulttuuripainotteinen viikko. Kävin pojan kanssa katsoamassa Dostojevskin Idiootin. Venäläiset klassikot ovat aika vaikeita, koska niissä tapahtuu niin paljon, käänteitä ja vääteitä on vähän liikaakin, mutta hienosti teatteriryhmä piti tarinan kasassa. Teatteri oli minulle uusi, Avoimet Ovet. En ole koskaan ennen käynyt, mutta tuli heti olo että näitten pienten teatterien tarjontaa pitää jatkossa seurata paremmin ja mahdollisuuksien mukaan osallistua.

Torstaina oli vuorossa Linnanjuhlat. Se oli aivan mahtava kokemus! Interaktiivinen. Olet ikään kuin esityksen sisällä. Teos oli loistavasti käsikirjoitettu ja illan ohjelma tasapainossa. Sopivasti esitystä, sopivasti taukoja, jolloin nautittiin ruuasta ja juomasta. Humoristinen. Linnanjuhlat pitivät sisällään kaikki elementit, jopa veteraanit ja jatkot, sekä tietenkin televisioselostuksen puvuista ja illan vieraista. Tämä oli tanssiteatteri Tsuumin ohjelmistoa ja esitys matkasi seuraavaksi Kuopioon.

Kävin myös pojan kanssa aamiaisella. Teemme molemmat keikkatyötä, ja kun kummallakin sattui sopiva vapaa aamu, menimme aamupalalle hotelli Vaakunaan. Parilla kympillä mahtava, monipuolinen buffet-pöytä, rauhallinen tunnelma, maisema yli kaupungin kattojen. Nautin myös Vaakunan tyylipuhtaasta sisustuksesta. On Artekin tuolit, alkuperäiset seinäpaneelit ja seinien freskot. Ja sijainti ei voisi olla keskeisempi. Poika jatkoi matkaansa rautatieasemalta lähijunalla töihin, minä laskeuduin alakertaan Sokokselle jouluostoksille.

Huomasin että Vaakunassa on myös varsin monipuolinen jouluaaton buffet kahdella kattauksella. Mielessäni jo kuvittelin että sitten joskus vanhana – milloin on tarpeeksi vanha olemaan vanha? – mennään ensin piispan aattopäivän jouluhartauteen kello 15 ja sen jälkeen tullaan Vaakunaan aattobuffeeseen. Siitä sitten vatsat pinkeinä kotiin sohvalle köllöttelemään ja joululahjoja avaamaan.

Loistoviikko loppui taas mielenkiintoisiin ja hivenen koomisiin asetelmiin. Olin työvuorossa yksityistilaisuudessa. Hälytyksen menevät päälle kello 23, ja meni viime tippaan että saatiin tehtyä tilaisuuden purku aikarajoissa. Hiki päässä siirreltiin tuoleja ja pöytiä paikoilleen ja siivottiin. Tilaisuuden järjestäjältä jäi paljon viiniä, joka oli yhä karahveissaan. Hän sanoi, ”tässä on rouva suntiolle kiitokseksi, saat pitää karahvin kanssa”. Niinpä kävelin kotiin läpi kauniin kaupungin, lunta sateli hiljalleen, nastakengät ropisivat, kädessäni valkoviinikarahvi, jonka suu oli tukittu vinyylihanskalla! Vinyylisormet sojottivat karahvin suulla. Mahdoin olla näky! Luulivatkohan minut nähneet että olen lähtenyt ravintolasta viinikarahvin kanssa lipettiin, vai ajateltiinko että olen kenties karannut sairaalasta ja kannan kädessäni jonkinlaista lasista virtsapussia?

Kotona söin iltapalan ja odotin että kello tulee kaksitoista, että voisin avata adventtikalenterin ensimmäisen luukun. Adventtikalentereita on kahdenlaisia. Niitä jotka alkavat kalenterin mukaan 1.12. ja sitten toisia, jotka alkavat ensimmäisestä adventista eli tänä vuonna 27.11.

Kylläpä uni maistui. Tänään leivotaan pipareita. Eilen ostettiin jokaiselle oma muotti. Minulle kruunu – tietenkin. Poika valitsi ketun, mies pingviinin. Miirun muistoksi ostettiin kissamuotti. Tein piparitaikinan itse. Se on ollut vuorokauden tekeytymässä jääkaapissa.

Hyvää adventin aikaa kaikille!

Vaihteeksi totta, osa 1

Jospa kirjoittaisi pitkästä aikaa ihan reaalielämän kuulumisia ja tapahtumia reaaliajassa tai ainakin melkein. Edellinen viikko oli kamala. Siihen sattui monta huonoa asiaa. Oli varmaan planeetat ihan vinksin vonksin. Miten voikaan olla niin että joskus ”kaikki” menee pieleen?

Viikko alkoi jo niin ankeissa tunnelmissa, koska olimme varanneet kissalle viimeisen eläinlääkäriajan isänpäivän jälkeiseksi maanantaiksi. Se oli hirveä päivä. Eläinlääkäri sijaitsee vain parin korttelin päässä. Kävelimme sinne kuin jossakin kuoleman saattueessa viimeiselle tuomiolle. Olin käynyt etukäteen sopimassa yksityiskohdista samalla kun varasin ajan. Se oli hyvä juttu. Ei tarvinnut siellä enää tunnetiloissa ryhtyä mihinkään käytännön asioista sopimiseen. Minä jäin odotustilaan, mies meni päätyyn asti. Lasi-ikkunoiden läpi näin kuinka valot hämärrettiin ja siellä puuhattiin. Itkin. Odotustilassa oli nuori tyttö koiransa kanssa, olivat edelliset asiakkaat. Tyttö näki suruni ja kysyi saako halata. Halattiin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan nenäliinaa. Olin unohtanut omani, eikä takintaskussa ollut edes vanhaa. Tytölläkään ei ollut, joten niistin silkkihuiviini.

Mies tuli kyynelhtien pois, halasimme ja kävelimme käsi kädessä kuin kaksi lasta takaisin kotiin. Poika oli vienyt sillä välin kissan kiipeilytelineen roskiin. Minä olin jo lähtiessä hävittänyt hiekan ja hiekkalaatikon. Kissasta jäi jäljelle enää lelut sohvalla ja raapimisjäljet sohvan päädyssä. Päivä tuntui loputtoman pitkältä. Illalla lähdin kävelylle, palautin kirjan kirjastoon ja paluumatkalla huomasin paperikaupan ikkunassa kissa-aiheisen adventtikalenterin, ostin sen.

Muita monttuja edelliseltä viikolta. Jo marraskuun alussa olin törmännyt Instagrammissa mainokseen, missä kaupattiin tyylikästä, mutta rentoa miesten neuletakkia. Näytti laadukkaalta, harmaahapsinen italialaisen näköinen mies mallina. Päätin tilata apelle joululahjaksi. Nyt takki vihdoin saapui. Kiinasta! 95% polyesterihöttöä! Aivan hirveä! Jos olisin tajunnut tilaavani Kiinasta, en olisi tilannut. Se oli peitetarinaa ja bluffia kaikki, ja minä menin kirjaimellisesti halpaan.

Lähetyksessä ei ollut mitään palautuslappuja. Rupesin selvittämään, miten tuotteen saisi palautettua. Selvisi että he eivät palauttaisi kuin 80% hinnasta ja minun pitäisi maksaa postitus. Vieläkin nousee kaikki tietämäni kirosanat mieleen ja hiki pintaan asiaa ajatellessani. Mielessäni näin taivaalla edestakaisin lentävät lentokoneet, jotka kuljettavat näitä polyesterihöttöjä Kiinaan ja sieltä pois. Hetken suunnittelin vieväni takin Kiinan suurlähetystöön ja tekeväni valituksen ko huijarifirmasta. Lopulta päädyin siihen, että takki on piilossa verhon takana makuuhuoneen ikkunalaudalla. Yritän unohtaa sen, keksiä sille jotakin käyttöä – vaikka siivousrättinä.

Käväisin myös suosikkikauppani kanta-asiakasillassa. Mitään ei pitänyt ostaa, kun en tarvitse, mutta heti sisään astuttuani iskin silmäni aivan ihanaan ja minulle sopivaan ”halattiin”, sellaiseen sisällä pidettävään pitkään takkiin/viittaan. Se sopii väreiltään meidän kodin väreihin ja minulle. Koen olevani kuin kuningatar se päällä laahustaessani. Pakkohan se oli ostaa. Ja vaikka kanta-asiakasillassa sai 20% alennusta, koin järkeväksi kompensoida korkeaa hintaa juomalla niin paljon ilmaista skumppaa kuin vain ehdin. Klassinen virhe! Paluumatkalla kotiin ei meinannut jalkakäytävän leveys riittää. Voi taivas, että piti tämäkin häpeä vielä kokea!

Viikko jatkuu kuin ostoskanavan mainoksessa: ”Ei tässäkään vielä kaikki!”

Auto, joka piti katsastaa jo syyskuun puolivälissä, mutta jota en ollut voinut katsastaa, koska merkkikorjaamolla, johon olin sen hyvissä ajoin vienyt, ei ollut tarvittavaa varaosaa. Varaosan saapuminen kesti viisi viikkoa –varmaan sekin tuli Kiinasta– ja kun osa viimein saapui, uutta huoltoaikaa ei ollut heti saatavilla, kunnes koitti viime perjantai. Auton piti olla valmis. Koska minulla sattui olemaan juuri silloin työvuoro, mies ja poika lähtivät asiaa hoitamaan. Hakivat auton korjaamolta, ajoivat 800 metriä katsastusasemalle, ja PIM! Auto ei mene läpi! Se sama hälytysvalo syttyi palamaan, se mitä oltiin korjattu jo kaksi kuukautta! Auto piti ajaa takaisin korjaamolle. Kaiken lisäksi seuraavana yönä tuli talvi, autossa kesärenkaat ja talvirenkaat toisella paikkakunnalla 60 kilometrin päässä. Sain kälyltä lainaksi auton talvirenkaiden hakemiseen lumimyrskyisenä päivänä. Kehä kolmosella siihen syttyy hälytysvalo ja Kirkkonummen kohdalla minun on vietävä auto korjaamolle että vika saadaan selvitettyä. Tunnelma oli jokseenkin epätoivoinen.

Näissä tunnelmissa olemme päässeet viikon tapahtumissa lauantaihin. Mieli oli kaikin tavoin apea ja lyöty. Tuntui että mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Olin työvuorossa lauantaina. Ensi töikseni kerroin kollegalle kaikki viikon episodit. En tiedä kuunteliko hän, asiaa oli niin paljon, mutta tuntui hyvältä purkautua jollekin. Vähän kuin olisi ripittäytynyt. Vähän jo naurattikin omat töppäilyt.

Iltapäivällä oli vain yksi avioliiton siunaus, kahden morsiamen vihkipari. Nuoria, hoikkia, niin kauniita. Tunnelma oli hieno. Vihkimisen jälkeen avasimme kirkon ovet kohti Senaatintoria. Siellä paloivat jo joulukuusen valot. Joku mielenosoituskin taisi olla alhaalla torilla, mutta se peittyi kirkonkellojen kuminaan, eikä haitannut tunnelmaa, vihkiparin ja heidän vieraittensa iloa ja tunnelmaa. Omakin mieli nousi.

Uusi kirkkovuosi alkaa adventtina ja päättyy tuomiosunnuntaihin. Sunnuntain teksti luetaan jo lauantaina iltakirkossa. Nyt oli siis jo tuomiosunnuntai, vaikka oli vasta lauantai-ilta. Ajattelin että miten hienosti se sopiikaan omaan epäonniseen viikkoon ja sen tapahtumiin. Että onpas hyvä olla ”tuomiolla”! Täydellinen ajoitus. Kuuntelin papin puheita, sain anteeksi syntini, alttarikaiteella lähetin terveiset yläkertaan ”kyllä täällä pärjätään, no worries, toivottavasti Miiru pääsi perille sinne luoksenne”. Hyvillä mielin, huojentuneena, askel keveänä – mitä nyt nivelrikko jomotti oikeassa – kävelin kotiin läpi lumisen, kauniin kaupungin.

Tämä viikko on ollut ihan toisenlainen. Oikein hyvä. Autokin on nyt katsastettu ja talvirenkaat alla. Neuletakki on yhä ikkunalaudalla, mutta se ei enää paina mieltä. Voin kertoa lisää huomenaamulla. Nyt en ehdi enempää.