blogipostaus

Tammikuu, talviunikuukausi

Tammikuu on kyllä mahdottoman pitkä kuukausi! Paljon muita pidempi. Jotkut kuukaudet livahtavat. Nopeimpia on toukokuu ja elokuu. Silloin aika juoksee, nyt matelee. Eihän se tietenkään haittaa. Hyvä vain kun aika menee hitaasti, sitä on sitten enemmän.

Tammikuun hitaus johtunee pimeydestä ja siitä että ei ole mitään mitä odottaa. Ei tarvitse valmistautua mihinkään. Eikös sekin ole vain hyvä asia, saa hetken hengähdyksen. Ehkä tammikuu pitäisi julistaa viralliseksi talviunikuukaudeksi, jolloin keskityttäisiin nukkumiseen ja lepoon, laitettaisiin moottori pienemmälle.

Nyt muistuikin mieleen hassu uni viime yöltä. Olin lääkärissä paitsi että lääkäri oli yksi tuttu pappi. Kysyin, mitä minun pitäisi tehdä korkealle verenpaineelle ja pitäisikö syödä beetasalpaajia. Lääkäri, ts.pappi, tutki tutkmustuloksia. Pahus kun olen unohtanut, minkälaisen lääkityksen hän minulle unessa määräsi. Uni taisi tulla siitä, että kävin juuri laboratoriossa tarkistuttamassa kilpirauhasarvot seuraavaa lääkärissäkäyntiä varten. Tuloksia tupsahteli perjantaina päivän mittaan tasaiseen tahtiin. Kaikki arvot olivat viiterajoissa! Olipa iloinen uutinen.

Tänään tosin tulee muutos omaan talviunilepoon, lähdemme yöjunalla Pohjoiseen. Mielenkiintoinen reissu tiedossa. Nuorena yksi tulevaisuuden toiveammateistani oli sisustussuunnittelija. Jostain syystä hylkäsin tämän ammatin, en edes pyrkinyt opiskelemaan sisustusalaa, en tiedä/muista miksi näin kävi. Sinänsä ei haittaa. En usko että se ammattina olisi ollutkaan minulle paras mahdollinen, koska olen persoonallinen sisustaja, tuskin pystyisin suunnittelemaan valko-harmaita ”avotakka”-sisustuksia. Nyt kuitenkin olen suunnitellut sisutuksen ja konseptin vuokrahuoneistolle. Täytyy mennä hoitamaan homma loppuun. Vähän jännittää nähdä lopputulos! Tai siis aika paljonkin.

Ryijyhommat jäävät nyt hetken tauolle. Se vähän harmittaa, olin niin hyvässä vauhdissa, kahta riviä vaille puolivälissä. Mutta ehdin kyllä tehdä ne kaksi riviä vielä tänään. Ryijyn tekeminen on mahdottoman mukavaa puuhaa, mutta huono puoli on tekeleen koko. Sitä ei voi pakata mukaan matkalle niin kuin kudinta.

Kirjoittelen reissulta jos ehdin. Voin kunpa näkyisi revontulia. En ole nähnyt koskaan! Voi tietenkin johtua siitä että aina nukun. Pitänee yrittää pysyä välillä hereillä. Googlattiin jo valmiiksi kaikki lähitienoon ruokapaikat ja niiden menut. Sisustuspuuhailun lisäksi päiväohjelmaan kuuluu reipas kävely ruokapaikkoihin. Aiotaan syödä rautua ja poronkäristystä. Murtsikkasuksetkin on pakattu mukaan, toivottavasti ehdin ja jaksan hiihtämään. Ja eihän sitä tarvitse mitään kokopäivän hiihtoretkeä lykkiä, voi hiihtää ihan pienestikin.

Palataan!

Normaali
blogipostaus

Viestejä menneisyydestä

Mies etsi kätköistään jotakin itselleen tärkeää ja löysi samalla pari minun kirjoittamaa lappusta. Ryppyiselle paperinpalaselle olen kirjoittanut 30. 3. 2009 näin: ”Minna R, sinun ei kannata lähteä matkoille. Pysy kotona. Muista tämä. Kaikella kunnioituksella, oma allekirjoitus.”

Muistan elävästi tuon tilanteen! Olimme perhelomalla Agadirissa Marokossa, poika oli 6-vuotias. Hotelliksi olimme valinneet hyvätasoisen all-inclusive paikan. Ajattelimme että se on helpointa lapsen kanssa. Ruokaa olisi tarjolla aina kun pikkuiselle tulee nälkä. Olimmeko peräti kaksi viikkoa, sitä en muista, mutta ikuisuudelta se tuntui! Hohhoijaa, ei mitään tekemistä. Päiväaktiviteetteihin kuului hyvännäköisen pojan vetämä joogantapainen jumppa altaan reunalla naisille. Miehille oli samanaikaisesti hyvännäköisen nuoren naisen johdolla dartsia. Hotellin käytävällä tuli säännöllisesti vastaan englantilaisnainen molemmissa käsissään drinkkilasit. Juomat sisältyivät hotellihintaan. Naisen olemus rähjääntyi päivien edetessä. Hotellin ulkopuolella ei ollut oikein mitään. Joku rantabulevardi, missä kävimme kävelyllä. Kovin kauaksi perheestä ei kannattanut livetä, muuten sai kintereilleen paikallisia miehiä ehdotuksineen. Kerran otimme taksin ja ajelimme läheiselle ostarille toteamaan että eipä siellä mitään meille ollut. Olin ikionnellinen, kun pääsin kotiin. Mitääntekemättömyys ja joutilaisuus sopivat erittäin huonosti minulle. Niinpä kirjoitin tuon lappusen lupaukseksi itselleni että lomamatkoille ei kannata lähteä. Sittemmin olen rajannut lomamatkan maksimipituudeksi kolme vuorokautta, niin kauan jaksan levätä.

Miehen arkistoista löytyi myös taidepostikortti. Mustavalkoisessa kuvassa nuori nainen on kuvattu takaa päin kädet ylhäällä yrittäen päästä ulos kaariholvista, mutta joku näkymätön estää häntä etenemästä. Kortin kuva kuvaa hyvin ahdistunutta tunnelmaa. Kortin tekstipuolelle olen kirjoittanut paksulla mustalla tussilla: ”Lauantaina 11.6.2005. Jos ikinä koskaan sanon lähteväni L:n kanssa kaksin Saarijärvelle, pyydän, että aikeeni evätään. Kaikki keinot ovat siinä sallittuja. Aikomus on huono, vaikka tarkoitus on hyvä. Voin mennä yksin tai perheen kera. Todistettavasti, oma allekirjoitus.”

Tämänkin tilanteen muistan. Olin ollut kaksivuotiaan kanssa kaksin vanhempieni luona Keski-Suomessa. Äidin Parkinson oli jo ollut diagnosoituna pari-kolme vuotta ja tauti näytti jo vaikuttavuutensa. Äitini ei jaksanut pienen pojan aiheuttamaa hälinää ja levottomuutta. Olin kuin kahden tulen välissä yrittäen pitää lasta häiritsemästä ja toisaalta auttaa omaa äitiäni. Eihän siitä mitään tullut. Jatkossa matkustin vanhempieni luokse yksin tai menimme sinne kaikki niin että mieheni keskittyi lapsiasiaan ja minä äitiini.

Vuotta aiemmin – 16.2.2004 – tilanne oli vielä ollut toinen. Olin silloin mummilassa pojan kanssa ja lähetin sieltä kortin miehelle Helsinkiin. Kortissa lukee: ”Terveisiä mummilasta! L:n mielestä mummilassa on paljon tavaroita. Niitä on kiva katsella. Tai sitten voi köllötellä oranssilla kukkatäkillä. Maito maistuu mummilassa yhtä hyvältä kuin kotona. Saarijärveksi äiti on äet. Sekös L:ää naurattaa. Terveisiä ja pusuja!” Kortin päiväys on myös isäni syntymäpäivä. Suvussa moni on syntynyt vesimiehen merkissä ja taisimmekin tuolloin viettää kaikille yhteistä vesimiesten syntymäpäivää. Minulla on jossakin kuva synttäreistä. Oli rattoisaa.

Mukava että tuollaiset lippulaput ovat tallessa. Ne vievät mukanaan muistoihin, jotka nyt tuntuvat tapahtuneen jossakin toisessa ajassa melkeinpä jollekin toiselle ihmiselle, niin kauan niistä on. Moni mainituista vesimiehistä jo kuollut. Eikä mummilaakaan enää ole. Tai on, mutta se on ehkä jonkun muun mummila, ja siellä tehdään joidenkin muiden muistoja. Omat uudet muistot syntyvät nyt täällä toisaalla.

Normaali
blogipostaus

Rauha maassa – ihan konkreettisesti. Miten pois hektisestä kaupunkitunnelmasta?

Stressi, uniongelmat ja kiire tuntuvat olevan nykyajan vitsauksia. Mediassa jaetaan ohjeita stressin välttämiseksi, varoitellaan pitkäkestoisen stressin vaaroista ja annetaan ohjeita mielenrauhan saavuttamiseksi.

Minäkin olen ollut unikoulussa. Ihan itse itselleni kehittämässä ja organisoimassa. Uniongelmat ovat vuosien myötä kroonistuneet. Saan kyllä hyvin unen päästä kiinni, vähän liiankin hyvin. Olen iltanukkuja ja aamuvirkku. Ongelmana on katkonainen yöuni. Herään monta kertaa yössä, ja jos aivot naksahtavat silloin päälle, unenpäästä uudelleen kiinni saaminen on vaikeaa. Silloin laitan korvanapit korviin ja alan kuunnella jotakin rauhallista puheohjelmaa tai podcastia ja nukahdan uudelleen. Huono tapa. Olen nyt vieroittanut itseni siitä. Luen sen sijaan kirjaa. Se vain toimii huonommin, valvon pidempään. Mutta olen joka tapauksessa jättänyt kuuntelun pois ja yrittänyt saada yöheräämiset kokonaan loppumaan. Mutta asian tahtominen ei yksin auta.

Koska olen ihmistyypiltäni nopeatempoinen ja sähäkkä, elääkseni terveellisesti ja tasapainoisesti minun kannattaa lisätä elämään rauhoittavia elementtejä, ei niinkään sykettä nostavia elämyksiä.

Ihmisillä on hyvin erilainen stressinsietokyky. Omani on huono. En yhtään tykkää siitä jos ”asiat ovat levällään”, hoitamattomia asioita on liikaa tai olen tilanteessa, missä en koe hallitsevani sitä. Verenpaineeni on koholla, enkä saa sitä alas.

Näitä omanapaisia ongelmia pohtiessa on myös tullut kiinnitetyksi huomiota ympäröivään yhteiskuntaan, ja siihen miten huonosti se tukee rauhoittumisen tarvetta. Päin vastoin. Tuntuu että yleisilmapiiri on sykettä nostattavaa. Valot ja äänimaailma on hektisyyttä korostavaa. Kaupoissa on ”innostavaa” taustamusiikkia. Liikennevalot ovat hektiset, niin kuin ne olisi ohjelmoitu ”mene nyt äkkiä siitä kadun yli äläkä vätystele” -moodille. Jopa radio- ja televisio-ohjelmat ovat hektisiä. Niin kuin kaikilla olisi koko ajan kiire ja siksi pitää puhua nopeasti ja tehdä nopeita leikkauksia. Keskusteluohjelmissa ei ehditä keskustella, ehditään vain sanoa oma mielipide.

Televisio-ohjelmien hektisyyteen kiinnitin huomiota, kun löysin Britboxilta Touch of Frost -nimisen vanhan sarjan. Olisikohan 80-luvun tuotantoa? Vaatteista päätellen ehkä niin. Kuvakokokin on neliö, eikä suorakaide niin kuin nyt modernien digitelevisioiden aikaan. Mutta sarjan kerronta! Ihanan rauhallista. Kuvissa viipyillään, ei ole kiire mihinkään. Niin rentouttavaa katseltavaa!

Jos ihminen tekee ensin päivän stressaavaa työtä, käy töiden jälkeen ruokaostoksilla stressaavissa kaupoissa, sukkuloi kotiin stressaavassa liikenteessä, ja viettää illan yrittäen rentoutua sohvalla katsoen hektisiä ohjelmia, joissa huudetaan ja meuhkataan, ei siinä ehkä rentoudu. Voi olla että liikuntasuorituskin tuo vain lisää stressaavia elementtejä elämään. Kovissa valoissa, musiikki lujaa, korkeasykkeinen jumppa täydessä jumppa- tai kuntosalissa voi olla vain yksi stressaava asia lisää elämään. Ehkä yksinäinen juoksulenkki luonnossa iltapimeässä voisi olla kokonaistilanteen kannalta parempi vaihtoehto.

Viikonloppulauantai vietetään ostoskeskuksessa, missä aistiärsykkeitä on enemmän kuin ämpäriin mahtuisi. Kuulutukset, taustamusiikit, feissarit, muut asiakkaat, tungos, osta sitä-ja-tätä, nyt on halpaa. Ei ihme että avantouinnin suosio on räjähtänyt. Se on rauhoittavaa ja toisenlaista.

Eli summa summarium; jos yhteiskunnallisesti ollaan huolestuneita ihmisten stressaantumisesta ja sen mukanaan tuomista negatiivisista ilmiöistä kuten sairauksista, liikenneraivosta, mielenterveysonglemien lisääntymisestä, koulupudokkaista, irtisanoutumisista, syrjäytymisistä, burn-outeista ja muista, olisiko syytä katsoa peliin myös yhteiskuntana? Tukeeko elinympäristö rauhoittumista? Miten sitä voisi lisätä joka tasolla? Päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, liikenteessä, kaupoissa, harrastuksissa, odotussaleissa. Miksi yleistunnelma on juuri päinvastainen, sykettä ja ”kiihkoa” nostattavaa? Pientä parannusta näen jo, monet pikkuputiikit laittavat kynttilälyhdyn palamaan oven pieleen kadulle. Eikö jo se luo rauhoittavaa tunnelmaa? Olisiko mielyttävämpi odotella vuoroaan lääkäriasemalla tai hammaslääkärissä, jos odotussalin tunnelmaan olisi lisätty rauhoittavia elementtejä valoin ja äänimaailmalla. Vaikka linnunlaulua tai puronsolinaa tai takkatulen ritinää televisioon.

Ja sähköautot, ne ovat onneksi hiljaisia! Ehkä niiden myötä kaupunkien äänimaailma hiljenee. Vielä kun saataisiin harrikoihin ja muihin kovaäänisiin moottoripyöriin sähköt. Loppuisi niiden kesäaikainen pörinä. Entä kovaääninen kälätys busseissa, raitiovaunuissa ja junissa. Joku kirjoittikin yleisöosastossa että juniin pitäisi saada omat mökävaunut, mihin kälättäjät voisi laittaa, niin että muut vaunut olisivat hiljaisia, jos haluaa tehdä keskittymistä vaativia töitä tai nukkua.

Ps. Tätä kirjoittaessa taustahälynä on ollut porakoneen ääni. Jossakin ylemmissä kerroksissa tehdään remonttia, ja poran ääni resonoi talon rakenteissa.

Normaali
blogipostaus

Ulkoilmaihmisestä sisäilmaihmiseksi

Olen aina kategorisoinut itseni aktiiviseksi ulkoilmaihmiseksi. Tykkään kaikenlaisesta ulkona tapahtuvasta: puuhastelusta pihamaalla, luonnossa liikkumisesta tai ihan vain sauvakävelystä lähipuistossa tai rannoilla. Murtomaahiihto on ihanaa! Heti kun lumi sataa maahan kaivan sukset esiin, ja lähden lykkimään. Joka päivä pitää ulkoilla, luulen tulevani hulluksi ilman raitista ilmaa. Nyt olen kuitenkin löytänyt itsestäni uusia puolia eli sisäilmaihmisen!

Kaikki alkoi alkuvuoden flunssasta. Siinä meni reilu viikko. Sitten saapui ryijypaketti ja sateet. Sää on ulkona näyttänyt harmaalta ja vetiseltä. Kaunis, valkoinen talvi katosi. Tilalle tuli mörkö.

Vedin verhot ikkunoiden eteen, sytytin kynttilän ja takan. Tästä pitää kertoa että kun takkapuut alkoivat käydä vähiin, huomasin taloyhtiön jätekatoksen luona – siinä mihin oli jätetty joulukuuset – pienen jätelavan, ehkä noin neljäsosan kokoisen tavallisesta kuution kokoisesta lavasta. Roudasin lavan sisälle, kuivattelin kylpyhuoneessa, pienin palasiksi vasaralla – sahaa meillä ei kaupungissa ole, pieni kirves ostettiin klapien pilkkomiseen – ja poltin takassa. Iloisesti räiskyi. Hetken jo harkitsin, pitäisikö joulukuuset käydä myös pilkkomassa takkapuiksi, mutta en sentään siihen puuhaan ryhtynyt.

Tuli, verhot kiinni, kynttilä ja radiosta jotakin rauhallista puheohjelmaa tai youtubesta barokkimusiikkia. Siinä sopiva taustahäly ryijyn ompelulle. Ei yhtään haitannut sää ulkona, eikä mikään. En edes kaivannut ulkoilua, d-vitamiiniannosta lisäsin. Tuskin siitä nyt ihmiselle mitään haittaa on jos vaikka yhden kuukauden vuodesta on sisällä? Voihan sitä sitä paitsi jumpata ja venytellä. Ei tarvitse olla täysin liikkumatta. Huomaan kyllä farkkujen alkaneen vähän kiristää. Pahuksen laskiaispullat!

Normaali
blogipostaus

Lempinimi ”Rönsy”

Minulla on ollut elämäni aikana monia hauskoja lempinimiä. Lapsena olin partiossa ja meidän ryhmämme nimi oli Kääpiöt, Lumikki ja seitsemän pientä kääpiötä sadun mukaan. Jokaisella seitsemällä jäsenellä oli oma kääpiönimi. Minä sain nimekseni Jörö. Se sopi minulle hienosti, koska olin ihmisenä kaikkea muuta kuin jörö. Juuri epäsopivuutensa takia nimi tuntui istuvan kuin hansikas. Pidin siitä kovasti.

Kun poika oli pieni, hän keksi minulle lempinimen Pöräys. Sekin tuntui ja tuntuu edelleen omalta ja identiteettiin istuvalta.

Eilen keksin sattumalta itse itselleni lempinimen: Rönsy. Juttuni tahtovat aina vähän rönsyillä, ne eivät pysy kasassa tai pysyvät ihmeen kaupalla, ja tilanteet johtavat toiseen, rönsyilevät. Lisäksi tässä nimessä on yhtymäkohtia sukunimeeni.

Olen nyt siis Jörö Pöräys Rönsy.

Ryijyasiaa: Tänään alkaa kolmas päivä ryijypuuhissa. Vielä ei into laantunut, päinvastoin! Tosin olen myös joutunut kantapään kautta oppimaan asioita eli ei kannata yrittää nopeuttaa puuhaa tekemällä joitakin värejä etukäteen, pitää pysytellä rivi kerrallaan -taktiikassa, muuten tulee virheitä, on jo tullut. Yritin nopeuttaa, jouduinkin purkamaan eli nopeutus olikin hidastus.

Ryijypuuha vaatii yllättävän paljon tilaa. Nyt joka paikassa on lankavyyhtejä ja muuta tarpeistoa. Yksi pöytä on kokonaan varattu ryijyn tekemiselle, ja yleisnäkymä olohuoneessa on varsin ryijysekasortoinen. Olisi mahtavaa jos olisi oma työhuone. Siellä tavarat voisivat olla ihan rauhassa hujanhajan, ja koti pysyisi muuten siistinä ja järjestyksessä. Salaa rupesin haaveilemaan pojan huoneen valtaamisesta omaksi työhuoneeksi. Ehkä se jonakin päivänä lähivuosina voisikin olla mahdollista. Se olisi ihanaa! Rönsyilen itseni sinne.

Etukäteen mietitytti, mitenkä uusi elämänvaihe kaksin miehen kanssa alkaa sujumaan. Osaammeko olla enää vain kaksin? Edes kissaa ei enää ole. Nyt tätä uutta elämäntilannetta on takana puolitoista viikkoa, ja voin todeta että huoli oli turha, on ollut ihanaa! On syöty pakastinta tyhjäksi, ruokaa ei ole juuri laitettu, mitä nyt kaurapuuroa iltapalaksi keitetty. Ja mäkimiesten superruokaa: siihen tulee nuudelia, raejuustoa, hernemaissipaprikaa ja tonnikalaa. Jääkaappi on kivan tyhjä, siellä on vain se mitä tarvitsemme. Astianpesukone tarvitsee laittaa käyntiin vain kerran viikossa ja pyykkikonekin on pyörinyt harvakseltaan. Autokaan ei ole, poika meni sillä armeijaan, totesimme että ei me sitä tarvita. Elämä on yksinkertaista ja simppeliä hyvällä tavalla. Aamuisin luemme Hesarin sängyssä aamukahvit yöpöydällä ja kommentoimme lukemaamme, sellainen aamun uutiskatsaus. Sitten on vuorossa aamujumppa, mies tekee omaa treeniohjelmaansa, minulla omat vakioliikkeeni. Yleensä miehellä on jotakin läppärihommia, hän jää niitä tekemään, minä menen omiin puuhiini. Lounaalla tavataan. Elämä on hyvää. Toivottavasti saamme jakaa monta, tervettä yhteistä vuotta – ja että loppu on nopea ja kivuton.

Normaali
blogipostaus

Uusi harrastus, ryijyn ompelu

Vuoden vaihtuessa lähdetään harrastamaan. Kuntosalit ja jumpat täyttyvät. Minäkin päätin aloittaa uuden harrastuksen, vaikkakaan en liikunnallista. Ostin ryijypaketin.

Harkitsin asiaa pitkään, syksystä saakka. Arvelutti. Olen luonteeltani nopea ja lyhytjänteinen, olisiko ryijyn ompeleminen liian pitkäpiimäistä puuhaa luonteelleni? Toisaalta olin täysin kyllästynyt kutomiseen. Villapaitoja alkoi olla liikaa.

Lisäksi mietitytti ryijypaketin hinta, ne ovat varsin arvokkaita. Malli, jonka valitsin ”Kotipiha”, on pieni (70 x 80 cm), mutta hinta suuri, 471€. Mitä jos siitä ei tulekaan mitään ja rahat menevät hukkaan?

Eilen tarvikepaketti saapui postiin. Aloitin saman tien ryijyn ompelun. Luin ohjeet. En heti sisäistänyt kaikkea lukemaani, ja aloitin ryijyn ompelun alimmalta riviltä. Ei oikein onnistunut, loimilanka lähti purkautumaan, solmutkaan eivät meinanneet onnistua. Luin ohjeet uudestaan ja katsoin pari Youtube-videota. Tarkoitus oli jättää pohjakangasta alareunasta vapaaksi. Ompelu lähti sujumaan. En olisi millään malttanut lopettaa. Illalla nukkumaan mennessä ajattelin, onpa ihanaa, huomenna voin tehdä ryijyä koko päivän! Olen löytänyt uuden lempiharrastuksen!

Ryijyn ompelu on rauhoittavaa – se on juuri sitä mitä minä tarvitsen. Meditatiivista. Ja helppoa! Nyt puikot lentävät nurkkaan, tästedes ryijyjä! Jos ryijy onnistuu, tarkoitus on tehdä siitä iso tyyny. Valitsen taustakankaaksi jokin ryijyn väreihin sopivan kankaan ja vien ompelijalle, joka voi tehdä siitä ison tyynyn.

Äitini teki monta ryijyä, vieläpä varsin isoja. Nyt ymmärrän, miten valtavan iso työ niissä on ollut! Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa missä ja milloin äiti ryijyjä ompeli. Oliko niin että hän teki ne kaikki ennen minun syntymääni? Niin sen on täytynyt olla. Joka tapauksessa meillä oli lapsuudenkodin seinällä monta äidin ompelemaa ryijyä, kunnes hän rupesi maalaamaan öljyväritauluja – silloin minä olin jo olemassa – ja seinät alkoivat täyttyä tauluilla. Äiti oli kyllä parempi ryijyntekijä kuin taulumaalari, ja siinä suhteessa omena on ihan puun juurella!

Olen myös ilmoittautunut kankaanpainantakurssille. Kurssi on lyhyt, pari kertaa + viikonloppu, ja menen sinne tietty agenda mielessäni: kuvio, joka muodostuu minun ja miehen nimikirjaimista. Haluan tehdä mökille pöytäliinan, missä esiintyy tämä kirjainkuvio. On mukava kun opistoissa on tarjolla tällaisia pieniä lyhytkursseja. Ei tarvitse sitoutua koko lukukauden kestäviin aikatauluihin. Ainoa pitkä kurssi tälle keväälle on kirjoituskurssi, sitä jatkan edelleen, mutta se on vain joka toinen viikko, joten tahti on varsin rauhallinen.

Pitääkin lopettaa. Ryijy odottaa tekijäänsä. Mukavaa päivää uusien ja vanhojen harrastusten parissa!

Normaali
blogipostaus

Armeijassa

Viikonloppuna oli vierailupäivä armeijaan. Jos joskus eteesi tulee tällaiseen mahdollisuus, niin suosittelen. Oli varsin mielenkiintoinen ja avartava kokemus. Arvostus nousi huimasti! Päivä alkoi luennolla, missä kantahenkilökuntaan kuuluvat kertoivat armeijasta, eri koulutusvaihtoehdoista ja lopussa käsiteltiin lyhyesti jopa Ukrainan sotaa ja Suomen Nato-jäsenyyttä.

Pataljoonan komentaja, eversti näytti karttaa Euroopasta. Sen itäisellä reunalla ainoastaan Suomella, Puolalla ja Turkilla on oma, uskottavankokoinen armeijansa, joka pystyy puolustamaan omia rajojaan. Kaikki muut maat ovat riippuvaisia muiden avusta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on huojentavaa että Suomi on pitänyt kiinni omasta puolustuksestaan, vaikka on ollut aikoja ja tilanteita, missä asiaa on kritisoitu tai tarpeellisuutta epäilty.

Komentaja sanoi että armeijassa kaikella mitä tehdään on syy miksi se tehdään juuri niin kuin se tehdään. Kaikki tarpeeton ja turha on riisuttu pois. Kuulostaa hyvältä periaatteelta. Sopisi itse kullekin. Turhan ja tarpeettoman riisuminen elämästä pois.

Ihailen myös kielenkäyttöä. Siitäkin on riisuttu kaikki turha ja tarpeeton, sanotaan asiat jämptisti niin kuin ne on. Kaikki on suoraviivaista kuin päiväpeiton ruudut. Taidan olla armeijafani. Ehkä se johtuu siitä että olen itse niin rönsyilevä ja en-asiassa-pysyvä. Armeija olisi sitä mitä itse tarvitsisin.

Mutta minusta ei kyllä armeijaan olisi! Mieluummin synnytän ilman kivunlievitystä kymmenen lasta kun menen armeijaan! Muille sitä kyllä suosittelen. En kestäisi nukkua yhdentoista muun kanssa samassa tuvassa puolta vuotta tai jopa vuoden. Tuskin kestäisin viikkoakaan! Tai sitä, miten oma identiteetti otetaan pois, ei ole omia vaatteita tai tavaroita, mitään persoonallista ja omaa. Se ottaisi koville.

Mielenkiintoista seurata pojan armeijakokemusta. Hänellä on omat haasteensa, mutta toivon että kokemus kasvattaa itseluottamusta ja -tuntoa sekä pärjäämisen tunnetta. Silloin armeija on onnistunut.

Tutustumiskäynti laittoi myös pohtimaan menneitä. Minkälainen kokemus armeija onkaan mahtanut olla sodanjälkeiselle sukupolvelle, kun esimiesasemassa ovat olleet oikean sodan kokeneet, traumatisoituneet miehet?

Juttelin asiasta 90-vuotiaan sukulaismiehen kanssa. Hän kertoi, kuinka eräs esimies oli aina vuorossa ollessaan, noin kerran kuukaudessa, riisuttanut miehet alasti ja tutkineensa heidän sukupuolielimensä mahdollisten sukupuolitautien varalta. Kokemus oli kammottava nuorille, kokemattomille 19-vuotiaille. Eihän toimenpiteen oikeellisuutta ollut osannut kyseenalaistaa. Vasta myöhemmin sukulaismies oli ymmärtänyt että esimies oli homo ja siksi suoritti näitä itsekeksimiään tarkastuksia. Onneksi nyt ajat ja toimintatavat ovat toiset. Jo pelkästään sosiaalinen media luo painetta siihen että väärin ei voi toimia, siitä jää kiinni.

Seuraavana on vuorossa sotilasvala. Siihen päättyy kuusi viikkoa kestävä alokasaika. Sen jälkeen kouluttaudutaan omalle erikoisalalle. Sanoin pojalle että armeija on kuin auto. Toimiakseen kunnolla autossa pitää olla vaikka mitä osia. On moottori, kaasu, jarru, ratti, hätäjarru, taustapeili, valot, pissapojat, renkaat jne. Mitään ei voi ottaa pois ja kaikki ovat tärkeitä. Kaikki eivät voi olla moottoreita tai kaasuja, eikä myöskään ole hyvä jos jarruksi päätyy kaasu tai toisin päin. Jokaisella oma oma, tärkeä paikkansa kokonaisuuden kannalta. Siksi sillä miksi armeijassa kouluttautuu, ei ole väliä. Väliä on vain sillä että se vastaa omia taitoja. Että annetun tehtävän voi suorittaa hyvin. Niinhän se on elämässä ylipäätään. Jokaista tarvitaan johonkin.

Normaali
blogipostaus

Algoritmien armoilla

Nykyihmisen elämä on helppoa. Ei tarvitse edes itse tietää, mitä seuraavaksi tarvitsee tai tahtoo, kone kertoo. 

Algoritmit raksuttavat, ne ovat meitä aina askeleen edellä. Ne ovat kuin jumala, joka tietää tarpeemme. Herätys, nyt on aika tarkistaa kaivoveden laatu, huoltaa katto, kylvää tomaatit, viedä auto katsastukseen, nyt tarvitset ryppyvoiteen, hamam-pyyhkeen, verkkodieetin, uuden harrastuksen, kävisikö padel vai suppailu, jätä nyt ainakin se perinteinen shoppailu, täältä saat kaiken, napin painalluksella, kohta jo ovikello soi pimpom, ja joku joutava ja tuikitarpeellinen härpäke on saapunut iloksesi ja hyllyjesi täydennykseksi. 

Mutta eipä hätää, jos hyllyt ovat täynnä, voit tilata algoritmin suositteleman taskujärjestelmän hyllyysi, taskujen lokeroihin saat mahtumaan kaiken ja vielä lisää. 

Taittele servietit näin, letitä pullat uudella tavalla, ja pää myös! Huivin voit taitella näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin, loputtomasti uudella tavalla. Ai mutta sinullahan on jalkakipua, ei hätää, nämä kengät auttavat, ja jos ei niin voit kokeilla vitaeprota tai ortopedista tukea, paina vain nappia, älä mieti kauan, niinjaniin moni painoi jo, kohta loppuu.

Jos pidät kissavideoista, kone toimittaa niitä loputtomasti lisää ja musiikkimakusi mukaista musiikkia on aina tarjolla. Steppaavat kaksospojat ja hiphoppaavat pienet afrikkalaispojat oranssinpunaiselta savannilta ilmestyvät tanssimaan ruudullesi uudelleen ja uudelleen, jos olet edes hetkeksi pysähtynyt katsomaan heidän edellistä tanssivideotaan.

Sitä vain olen miettinyt, kun kone on niin sangen viisas, ja aina niin sopivasti hivenen edellä tulevista tarpeistamme, niin miten tämä päättyy? 

Kaiken tämän opitun logiikan mukaan kone rupeaa jossakin vaiheessa ehdottamaan hautajaiskukkia, arkkuja ja tuhkauspalveluja, saattohoitopaketteja ja testamentteja. Siitä tietää, mitä tuleman pitää.

Normaali
blogipostaus

5.1.2023

Tänään on merkkipäivä. Seurustelumme alkoi 5.tammikuuta vuonna 1990 eli kolmekymmentäkolme vuotta sitten. Tapasimme ravintola Kaarle XII:sta, mikä oli suosittu paikka silloin. Tai voi se olla nykyäänkin, en tiedä. Mutta siihen aikaan Kalleen oli pitkät jonot ja jonon ohi pääsi, jos tuikkasi rahaa ovimiehelle pois lähtiessä tai oli kuuluisuus.

Ovimies Antti oli varsinainen vallankäyttäjä, ja tarina kertoo mitä hurjempia juttuja siitä, kuinka varakkaaksi mies oli tullutkaan näillä pimeästi tienatuilla ovirahoilla. Kävin säännöllisesti Kallessa, koska paras ystäväni oli ihastunut valtameripurjehtia Wiikeriin, joka nähtiin silloin tällöin kyseisessä ravintolassa. Minulla, 23-vuotiaalla, ei ollut haku päällä. Ei ollut tarve vakiintua, tarkoitus oli vain nauttia nuoruudesta ja Helsingin yöelämästä hissukaisella pikkupaikkakunnalla kasvamisen jälkeen. Mutta niin siinä sitten kävi. Tärkeä palikka koko loppuelämän kannalta tuli lukkoon lyödyksi.

Tuntuu ihmeelliseltä. Saman aikaan siltä kuin tuosta kaikesta olisi ihan älyttömän kauan ja toisaalta siltä kuin se olisi eilen. On tapahtunut niin paljon ja monenlaista. Ja ihmisenähän on tietenkin kasvanut 23-vuotiaasta aika paljon! Onkohan minussa mitään jäljellä siitä Minnasta?

Elimme pitkään kahdestaan. Aluksi emme halunneet lasta, työ ja ura olivat tärkeämpiä. Sitten kun olisimme halunneet lapsen, emme sitä saaneet. Meni siis kauan ennen kuin meistä tuli lapsiperhe. Mutta hyvä niin. Saimme keskittyä rauhassa työhön. Sitten perheeseen. Nyt emme tiedä mihin keskittyä. Olemme jälleen uuden aikakauden edessä. Poika on armeijassa ja me olemme jälleen kahden. Mielenkiintoista nähdä, mitä tuleman pitää. Olemme aika energisiä ihmisiä. Vai olemmeko sittenkin laiskoja. Vai molempia. Tavallaan voisi olla kiehtovaa aloittaa kokonaan uusi ura. Ainakaan me emme ole niitä joiden elämän sisällöksi riittää golf tai matkustaminen, eikä lapsenlapsia todennäköisesti ole näköpiirissä pitkään, pitkään aikaan. Tässä on nyt sellaiset ”välivuodet” käsillä.

Tuntuu kahtalaiselta, toisaalta siltä että olisi hyvä kohta elämässä vähentää kaikkea, yrittää päästä eroon asioista jotka vievät energiaa ja keskittyä vähempään. Toisaalta tuntuu ihan päinvastaiselta; siltä että juuri nyt pitäisi paina kaasu pohjaan, nyt kun vielä voi.

Toisaalta tässä on viime vuosina saanut kantapään kautta oppia siitä että terveys ei ole itsestäänselvyys. Ja miten voimattomaksi ja mihinkään kykenemättömäksi ihminen sairaana itsensä tunteekaan! Mutta eihän sitä voi jäädä seuraavaa sairaushaastetta odottamaan. Eteenpäin vaan, mummot lumessa!

(Tähän pieni välihuomautus: kilpirauhasen liikatoiminta on tällä hetkellä hyvässä tilassa ja hoidossa. Seuraava kontrollikäynti tammikuun lopulla ja sitä ennen labrat. Allergiatkin on suht. hyvässä tilanteessa. Ei kutita, paitsi silmiä, johtuu ehkä myös joulukuusesta, joka yhä edelleen on olohuoneessa ja silmien kuivumisesta. Ja saan kyllä urtikariakohtauksen, jos altistan itseni isoille lämpötilanvaihdoille, se on hieman kiusallista ja elämää rajoittavaa, mutta sekään ei lääkityksen ansiosta enää kutita, tulee vain ihoreaktio.)

Ehkä käperrymme molemmat omille sohville läppärit sylissä kirjoittamaan. Teemme välillä pienen päiväkävelyn ja ihastelemme lähiluontoa, pistäydymme kahvilassa. Näinkin tästä toissa yönä enneunta. Unessa kävelin Helsingin Korkeavuorenkatua keskustasta etelään. Jostain syystä minulla oli päällä sellainen pitkä, röyhelöinen epookkimekko. Itse asiassa kaikki muutkin olivat pukeutuneet kuin naamiaisiin. Menin kahvilaan ja siellä oli aivan ihana kakku! Unessa kutsuin sitä tiramisuksi, mutta ei se sitä ulkonäöllisesti ollut, siinä oli eri värisiä kerroksia, pinkkiä, marenkia, ym. Kakkupalaa jonottaessa mietin, ostaisinko yksi vai kaksi palaa? Päätin ostaa yhden. Se olisi kuitenkin niin iso että siitä riittäisi meille molemmille, niin ajattelin ennen kun heräsin.

Normaali
blogipostaus

Vuosi vaihtui

Pitkästä aikaa. Tässä tuli huomaamatta kuukauden tauko blogi-postauksissa. Adventtiaika on monine tapahtumineen ja aktiviteetteineen kuin kiihdytyskaista, joka päättyy äkkipysähdyksellä kallioseinään, jouluun. Yritän joka vuosi vähentää adventtiajan tapahtumia koskaan siinä onnistumatta. Itse asiassa meni tänä vuonna ihan päin vastoin. Työvuorot olivat omituiseen aikaan. Puolitoista viikkoa meni niin että vuorot alkoivat klo 6.30. Vaikka olenkin aamuvirkku ihminen, käynnistyn hitaasti.

Ajanjaksolle osui myös mm. tädin muistotilaisuus, palohälystys ja evakuointi kesken työntekijöiden joulujuhlan sekä lukuisa määrä kulttuuritapahtumia. Poika kiinnostui käsikirjoittamisesta ja dramaturgiasta ja ryhdyttiin käymään erilaisissa taidepläjäyksissä.

Paras oli Musiikkiteatteri Kapsäkin Saiturin joulu. Miten hienosti pienellä työryhmällä tehty erilaisia ääniefektejä hyväksi käyttäen. Joskus kun poika oli alakoulussa käytiin katsomassa Kansallisteatterin Saiturin joulu. Nyt tuumittiin, että tästähän voisi tulla oma joulutraditio; käydä katsomassa aina uusi Saiturin joulu versio.

Kun adventti ja joulu olivat oli, tuntui kuin olisi lennähtänyt ulos vinhaa vauhtia pyörineestä karusellista. Ja niinhän siinä sitten käy, kun kiire ja stressi ovat ohi, sairastuu, vuosi vaihtui flunssassa.

Vuosi vaihtui myös uudessa elämäntilanteessa! Pojan pitkä tukka leikattiin siilisängeksi – näyttää ihan sotavangilta. Eilen auto lähti pihasta kohti Haminan kasarmia, asepalvelus alkoi. Ja kun kissankin elämä päättyi joulukuussa, on meitä täällä kotona enää me kaksi. On hiljaista ja tyhjää, emmekä tiedä mitä tehdä, kun ei tarvitse tyhjentää hiekkalaatikkoa eikä raivata kenkiä eteisestä. Jääkaapissa ja huoneissa on tyhjää.

Mielessä pyörii huoli siitä, miten poika pärjää. Ja niin kauan! Vähintään puoli vuotta, jopa vuosi! Luulen että tälle koronanuoruuden viettäneelle sukupolvelle armeija voi olla aika kummallinen kokemus, vaikkakin myös tarpeellinen. On opittava ryhmäytymään ja jakamaan elintila muiden kanssa. 2000-luvun alussa syntyneet ovat kasvaneet koronana takia erakkonuoruuden. Armeijassa ei voi olla erakkona.

Poika lähti kyllä positiivisella mielellä. Se helpottaa omaa oloa.

Meidän oli tarkoitus lähteä saman tien Lappiin, oli autojunapaikka varattuna. Pelkkä menolippu. Olisi varmasti ollut paras ratkaisu lähteä pois, ei jäädä tyhjenevään kotiin kaipailemaan mennyttä aikaa.

Mutta täällä sitä nyt ollaan ja ihmetellään uutta tilannetta ja elämää. Mitä tästä tulee? Minkälainen vuosi tästä tulee?

Normaali
blogipostaus

Kohtaamisia kaamoksessa

Jäi mieltä kaihertamaan kaksi kohtaamista saman päivän aikana. Molemmat tapahtuivat töissä.

Kirkossa oli tilauskonsertti. Olimme sopineet tilaisuuden järjestäjän kanssa, että ovi suljetaan konsertin ajaksi. Jäin kuitenkin kuulolle oven lähettyville siltä varalta että joku mattimyöhäinen saapuisi. Konsertti oli jo miltei lopuillaan, kun oveen koputettiin. Menin katsomaan. Siellä on kaksi naista. Toinen nainen sanoi ”Poikani on kuollut, minun täytyy päästä sisälle”. Päästin naiset sisään ja he istuutuivat takapenkkiin. Katsoin kuinka nainen huojui edestakaisin niin kuin tuskassa huojutaan, ja kuinka toinen nainen piti kättään tämän harteilla lohduttaen. Poikakuoro lauloi: ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”.

Nainen oli puhunut suomea slaavilaisittain murtaen. En kysynyt, mihin ja missä poika oli kuollut, mutta väistämättä ajattelin, että sodassa, jommalla kummalla puolella. Tunsin äidin tuskan.

Kun konsertti loppui, vein naisille kynttilät että he voisivat sytyttää ne palamaan kynttelikköön, esitin vielä osanottoni ja kerroin, milloin pappi on tavattavissa, jos haluaa purkaa sydäntään.

Vieläkin nainen on ajatuksissani. Hänen tuskansa oli niin käsinkosketeltavaa. Ja miten voimaton pieni ihminen on maailman myllerryksissä. Maailman äideille riittää itkettävää.

Olin poikkeuksellisesti mennyt autolla töihin. Yleensä kävelen. Mutta sää oli eilen niin karmea, ja työvuoro päättyi vasta iltakymmeneltä, että olin antanut periksi mukavuudenhalulleni. Olin siivonnut paikat konsertin jäljiltä, lukinnut ovet, sammuttanut valot ja lähdin kohti parkkipaikkaa ja autoa, kun kuulin lauleskelua roskakorin luota. Siellä oli nuori suomenromanipoika. Kaiveli roskakorista pulloja. Iso kassillinen oli jo kerätty. Poika huomasi minut ja huudahti, olisiko minulla antaa joku lantti pullopanttien lisäksi, hänellä oli kova nälkä. Poika kertoi että oli päässyt aamulla Pasilan poliisivankilasta, että ei ollut saanut siellä mitään syödäkseen, kotona ei ollut yhtään ruokaa ja kela-rahat eivät tulisi vielä moneen päivään. Kysyin ”Mitä sinä siellä Pasilan poliisivankilassa teit? Miksi olit sinne joutunut?” Poika kertoi, että oli yrittänyt varastaa autosta rahaa ja jäänyt rysän päältä kiinni.

Tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, vaikka olin myöhään illalla pimeällä parkkipaikalla eikä ketään muita näköpiirissä. Poika oli jotenkin hellyttävän rehellinen ja aito. Tosissaan nälkäinen. Sanoin että odotas kun katson. Kaivoin laukustani kolikkopussini ja tyhjensin sen pojan kouraan. Sanoin että menepäs nyt ostamaan itsellesi ruokaa, ja toivotin vielä perään ”Jumalan siunasta sinulle”.

Tämäkin poika jäi vaivaamaan mieltäni. Miten vaikeaa elämä voi olla, jos ei ole rahaa, ei töitä. Onko töitä edes helppoa saada, jos ei ole koulutusta ja on romani. Ja miten suuri riski silloin on yrittää hankkia rahaa rikollisin keinoin? Onko edes vaihtoehtoja? Leipäjono, kenties.

Kotona muistin että minulla olisi ollut laukun sivutaskussa lounasseteli. Miksi en ollut sitä muistanut! Olisin halunnut antaa sen pojalle. Tiedän, miten nälkäisiä nuoret pojat voivat olla! Heidän vatsansa on pohjaton.

Lehdestä voi lukea siitä kaikesta huono-osaisuudesta mitä ympärillämme ja keskuudessamme on. Ryösteleviä nuorisojengejä, sotaa paossa olevia perheitä, kutsuntoja paossa olevia nuoria miehiä jotka eivät halua lähteä sotimaan sotaa, jolle ei ole oikeutusta, köyhiä suomalaisia perheitä, joissa köyhyys on ylisukupolvista, maahanmuuttajia jotka eivät ole päässeet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan, lapsia ja nuoria jotka eivät ole oppineet suomalaisessa pisa-voittoisassa peruskoulussa edes perusasioita; lukemaan ja laskemaan.

Se kaikki, he kaikki ovat täällä joukossamme. Ohitammeko vai ojennammeko käden. Joskus joku heistä voi tulla sinua vastaan. Minulle tuli eilen kaksi. Lounasseteli polttaa laukussani. Kun seuraava tulee kohdalleni, hän saa sen.

Yöllä heräsin ja valvoin hetken. Mietin, miten kauniisti poikakuoro oli laulanut, miten hyväosaisia he ovat, eivät sitä edes tajua, eikä tarvitsekaan. Muistelin naista, tunsin yhä hänen tuskansa. Ajattelin nälkäistä poikaa, toivottavasti hän oli saanut syödäkseen ja nukkui nyt omassa kotonaan turvassa ja lämpimässä.

Normaali
blogipostaus

Vaihteeksi totta, osa 2

Jatkoa eiliseen postaukseen.

Jos edellinen viikko oli Jin, niin tämä viikko on ollut Jang. Kokonaisuus tasapainossa, voitaisiin siis todeta.

Auto korjattiin uudelleen samalla korjaamolla, he eivät veloittaneet siitä mitään ja vaihtoivat vielä talvirenkaatkin kaupan päälle. Katsastusmies kävi toteamassa että merkkivalo ei enää loimota ja leimat paperiin. Matka jatkuu taas.

Oli myös varsin aktiivinen ja kulttuuripainotteinen viikko. Kävin pojan kanssa katsoamassa Dostojevskin Idiootin. Venäläiset klassikot ovat aika vaikeita, koska niissä tapahtuu niin paljon, käänteitä ja vääteitä on vähän liikaakin, mutta hienosti teatteriryhmä piti tarinan kasassa. Teatteri oli minulle uusi, Avoimet Ovet. En ole koskaan ennen käynyt, mutta tuli heti olo että näitten pienten teatterien tarjontaa pitää jatkossa seurata paremmin ja mahdollisuuksien mukaan osallistua.

Torstaina oli vuorossa Linnanjuhlat. Se oli aivan mahtava kokemus! Interaktiivinen. Olet ikään kuin esityksen sisällä. Teos oli loistavasti käsikirjoitettu ja illan ohjelma tasapainossa. Sopivasti esitystä, sopivasti taukoja, jolloin nautittiin ruuasta ja juomasta. Humoristinen. Linnanjuhlat pitivät sisällään kaikki elementit, jopa veteraanit ja jatkot, sekä tietenkin televisioselostuksen puvuista ja illan vieraista. Tämä oli tanssiteatteri Tsuumin ohjelmistoa ja esitys matkasi seuraavaksi Kuopioon.

Kävin myös pojan kanssa aamiaisella. Teemme molemmat keikkatyötä, ja kun kummallakin sattui sopiva vapaa aamu, menimme aamupalalle hotelli Vaakunaan. Parilla kympillä mahtava, monipuolinen buffet-pöytä, rauhallinen tunnelma, maisema yli kaupungin kattojen. Nautin myös Vaakunan tyylipuhtaasta sisustuksesta. On Artekin tuolit, alkuperäiset seinäpaneelit ja seinien freskot. Ja sijainti ei voisi olla keskeisempi. Poika jatkoi matkaansa rautatieasemalta lähijunalla töihin, minä laskeuduin alakertaan Sokokselle jouluostoksille.

Huomasin että Vaakunassa on myös varsin monipuolinen jouluaaton buffet kahdella kattauksella. Mielessäni jo kuvittelin että sitten joskus vanhana – milloin on tarpeeksi vanha olemaan vanha? – mennään ensin piispan aattopäivän jouluhartauteen kello 15 ja sen jälkeen tullaan Vaakunaan aattobuffeeseen. Siitä sitten vatsat pinkeinä kotiin sohvalle köllöttelemään ja joululahjoja avaamaan.

Loistoviikko loppui taas mielenkiintoisiin ja hivenen koomisiin asetelmiin. Olin työvuorossa yksityistilaisuudessa. Hälytyksen menevät päälle kello 23, ja meni viime tippaan että saatiin tehtyä tilaisuuden purku aikarajoissa. Hiki päässä siirreltiin tuoleja ja pöytiä paikoilleen ja siivottiin. Tilaisuuden järjestäjältä jäi paljon viiniä, joka oli yhä karahveissaan. Hän sanoi, ”tässä on rouva suntiolle kiitokseksi, saat pitää karahvin kanssa”. Niinpä kävelin kotiin läpi kauniin kaupungin, lunta sateli hiljalleen, nastakengät ropisivat, kädessäni valkoviinikarahvi, jonka suu oli tukittu vinyylihanskalla! Vinyylisormet sojottivat karahvin suulla. Mahdoin olla näky! Luulivatkohan minut nähneet että olen lähtenyt ravintolasta viinikarahvin kanssa lipettiin, vai ajateltiinko että olen kenties karannut sairaalasta ja kannan kädessäni jonkinlaista lasista virtsapussia?

Kotona söin iltapalan ja odotin että kello tulee kaksitoista, että voisin avata adventtikalenterin ensimmäisen luukun. Adventtikalentereita on kahdenlaisia. Niitä jotka alkavat kalenterin mukaan 1.12. ja sitten toisia, jotka alkavat ensimmäisestä adventista eli tänä vuonna 27.11.

Kylläpä uni maistui. Tänään leivotaan pipareita. Eilen ostettiin jokaiselle oma muotti. Minulle kruunu – tietenkin. Poika valitsi ketun, mies pingviinin. Miirun muistoksi ostettiin kissamuotti. Tein piparitaikinan itse. Se on ollut vuorokauden tekeytymässä jääkaapissa.

Hyvää adventin aikaa kaikille!

Normaali
blogipostaus

Vaihteeksi totta, osa 1

Jospa kirjoittaisi pitkästä aikaa ihan reaalielämän kuulumisia ja tapahtumia reaaliajassa tai ainakin melkein. Edellinen viikko oli kamala. Siihen sattui monta huonoa asiaa. Oli varmaan planeetat ihan vinksin vonksin. Miten voikaan olla niin että joskus ”kaikki” menee pieleen?

Viikko alkoi jo niin ankeissa tunnelmissa, koska olimme varanneet kissalle viimeisen eläinlääkäriajan isänpäivän jälkeiseksi maanantaiksi. Se oli hirveä päivä. Eläinlääkäri sijaitsee vain parin korttelin päässä. Kävelimme sinne kuin jossakin kuoleman saattueessa viimeiselle tuomiolle. Olin käynyt etukäteen sopimassa yksityiskohdista samalla kun varasin ajan. Se oli hyvä juttu. Ei tarvinnut siellä enää tunnetiloissa ryhtyä mihinkään käytännön asioista sopimiseen. Minä jäin odotustilaan, mies meni päätyyn asti. Lasi-ikkunoiden läpi näin kuinka valot hämärrettiin ja siellä puuhattiin. Itkin. Odotustilassa oli nuori tyttö koiransa kanssa, olivat edelliset asiakkaat. Tyttö näki suruni ja kysyi saako halata. Halattiin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan nenäliinaa. Olin unohtanut omani, eikä takintaskussa ollut edes vanhaa. Tytölläkään ei ollut, joten niistin silkkihuiviini.

Mies tuli kyynelhtien pois, halasimme ja kävelimme käsi kädessä kuin kaksi lasta takaisin kotiin. Poika oli vienyt sillä välin kissan kiipeilytelineen roskiin. Minä olin jo lähtiessä hävittänyt hiekan ja hiekkalaatikon. Kissasta jäi jäljelle enää lelut sohvalla ja raapimisjäljet sohvan päädyssä. Päivä tuntui loputtoman pitkältä. Illalla lähdin kävelylle, palautin kirjan kirjastoon ja paluumatkalla huomasin paperikaupan ikkunassa kissa-aiheisen adventtikalenterin, ostin sen.

Muita monttuja edelliseltä viikolta. Jo marraskuun alussa olin törmännyt Instagrammissa mainokseen, missä kaupattiin tyylikästä, mutta rentoa miesten neuletakkia. Näytti laadukkaalta, harmaahapsinen italialaisen näköinen mies mallina. Päätin tilata apelle joululahjaksi. Nyt takki vihdoin saapui. Kiinasta! 95% polyesterihöttöä! Aivan hirveä! Jos olisin tajunnut tilaavani Kiinasta, en olisi tilannut. Se oli peitetarinaa ja bluffia kaikki, ja minä menin kirjaimellisesti halpaan.

Lähetyksessä ei ollut mitään palautuslappuja. Rupesin selvittämään, miten tuotteen saisi palautettua. Selvisi että he eivät palauttaisi kuin 80% hinnasta ja minun pitäisi maksaa postitus. Vieläkin nousee kaikki tietämäni kirosanat mieleen ja hiki pintaan asiaa ajatellessani. Mielessäni näin taivaalla edestakaisin lentävät lentokoneet, jotka kuljettavat näitä polyesterihöttöjä Kiinaan ja sieltä pois. Hetken suunnittelin vieväni takin Kiinan suurlähetystöön ja tekeväni valituksen ko huijarifirmasta. Lopulta päädyin siihen, että takki on piilossa verhon takana makuuhuoneen ikkunalaudalla. Yritän unohtaa sen, keksiä sille jotakin käyttöä – vaikka siivousrättinä.

Käväisin myös suosikkikauppani kanta-asiakasillassa. Mitään ei pitänyt ostaa, kun en tarvitse, mutta heti sisään astuttuani iskin silmäni aivan ihanaan ja minulle sopivaan ”halattiin”, sellaiseen sisällä pidettävään pitkään takkiin/viittaan. Se sopii väreiltään meidän kodin väreihin ja minulle. Koen olevani kuin kuningatar se päällä laahustaessani. Pakkohan se oli ostaa. Ja vaikka kanta-asiakasillassa sai 20% alennusta, koin järkeväksi kompensoida korkeaa hintaa juomalla niin paljon ilmaista skumppaa kuin vain ehdin. Klassinen virhe! Paluumatkalla kotiin ei meinannut jalkakäytävän leveys riittää. Voi taivas, että piti tämäkin häpeä vielä kokea!

Viikko jatkuu kuin ostoskanavan mainoksessa: ”Ei tässäkään vielä kaikki!”

Auto, joka piti katsastaa jo syyskuun puolivälissä, mutta jota en ollut voinut katsastaa, koska merkkikorjaamolla, johon olin sen hyvissä ajoin vienyt, ei ollut tarvittavaa varaosaa. Varaosan saapuminen kesti viisi viikkoa –varmaan sekin tuli Kiinasta– ja kun osa viimein saapui, uutta huoltoaikaa ei ollut heti saatavilla, kunnes koitti viime perjantai. Auton piti olla valmis. Koska minulla sattui olemaan juuri silloin työvuoro, mies ja poika lähtivät asiaa hoitamaan. Hakivat auton korjaamolta, ajoivat 800 metriä katsastusasemalle, ja PIM! Auto ei mene läpi! Se sama hälytysvalo syttyi palamaan, se mitä oltiin korjattu jo kaksi kuukautta! Auto piti ajaa takaisin korjaamolle. Kaiken lisäksi seuraavana yönä tuli talvi, autossa kesärenkaat ja talvirenkaat toisella paikkakunnalla 60 kilometrin päässä. Sain kälyltä lainaksi auton talvirenkaiden hakemiseen lumimyrskyisenä päivänä. Kehä kolmosella siihen syttyy hälytysvalo ja Kirkkonummen kohdalla minun on vietävä auto korjaamolle että vika saadaan selvitettyä. Tunnelma oli jokseenkin epätoivoinen.

Näissä tunnelmissa olemme päässeet viikon tapahtumissa lauantaihin. Mieli oli kaikin tavoin apea ja lyöty. Tuntui että mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Olin työvuorossa lauantaina. Ensi töikseni kerroin kollegalle kaikki viikon episodit. En tiedä kuunteliko hän, asiaa oli niin paljon, mutta tuntui hyvältä purkautua jollekin. Vähän kuin olisi ripittäytynyt. Vähän jo naurattikin omat töppäilyt.

Iltapäivällä oli vain yksi avioliiton siunaus, kahden morsiamen vihkipari. Nuoria, hoikkia, niin kauniita. Tunnelma oli hieno. Vihkimisen jälkeen avasimme kirkon ovet kohti Senaatintoria. Siellä paloivat jo joulukuusen valot. Joku mielenosoituskin taisi olla alhaalla torilla, mutta se peittyi kirkonkellojen kuminaan, eikä haitannut tunnelmaa, vihkiparin ja heidän vieraittensa iloa ja tunnelmaa. Omakin mieli nousi.

Uusi kirkkovuosi alkaa adventtina ja päättyy tuomiosunnuntaihin. Sunnuntain teksti luetaan jo lauantaina iltakirkossa. Nyt oli siis jo tuomiosunnuntai, vaikka oli vasta lauantai-ilta. Ajattelin että miten hienosti se sopiikaan omaan epäonniseen viikkoon ja sen tapahtumiin. Että onpas hyvä olla ”tuomiolla”! Täydellinen ajoitus. Kuuntelin papin puheita, sain anteeksi syntini, alttarikaiteella lähetin terveiset yläkertaan ”kyllä täällä pärjätään, no worries, toivottavasti Miiru pääsi perille sinne luoksenne”. Hyvillä mielin, huojentuneena, askel keveänä – mitä nyt nivelrikko jomotti oikeassa – kävelin kotiin läpi lumisen, kauniin kaupungin.

Tämä viikko on ollut ihan toisenlainen. Oikein hyvä. Autokin on nyt katsastettu ja talvirenkaat alla. Neuletakki on yhä ikkunalaudalla, mutta se ei enää paina mieltä. Voin kertoa lisää huomenaamulla. Nyt en ehdi enempää.

Normaali