Täällä ollaan taas. On ollut tauko kirjoittamisessa. Vähän jo tuumin että lopettaisin koko homman, jäisin ”eläkkeelle” blogin kirjoittamisesta, mitä minä täällä itseäni ja aivoituksiani muille avaan. Mielipiteitä on maailmassa liian kanssa, maailma oli niin paljon parempi paikka silloin, kun ei tiennyt tästä mielipiteiden moninaisuudesta, eikä niitä tursunnut joka paikasta. Että olisiko parempi, jos vain tyytyisi kutomaan villapaitoja ja horisemaan itsekseen? Ehkä.
Tällä viikolla olen täyttänyt 55 ja käynyt lääkäreiden pakeilla. Samalla viikolle osui sekä allergialääkäri että vastaanotto terveyskeskukseen verenpaineasioissa.
Allergialääkäri määräsi nelinkertaisen histamiiniannostuksen ja valohoitoa, kortisonivoiteita on erikeseen sekä kasvolle että kaulasta alaspäin. Niitä pitää läträtä reilusti iholle kerran päivässä. Valohoito alkaa ensi kuussa. Käyntikertoja on 2-3 viikossa. Lohdullista oli kuulla että urtikaria tulee katoamaan, se ei jää ikuiseksi vaivaksi. Vaikeinta tässä on ollut sopeutua tilanteeseen, alistua toisenlaiseen elämäntapaan kuin mihin on tottunut. Myös varuillaan olo on stressaavaa. Reaktiota pelkää ja sitä pyrkii välttämään. Pitäisi jotenkin unohtaa koko juttu, ehkä kehokin sitten unohtaa reagoida.
Terveyskeskuslääkärin luona käynti oli kuin Kummelista. Lääkäri totesi huoleeni, että ”rouvan pitäisi vähän rauhoittua”. Rauhoittua! Mitä se on? Onko siinä laktoosia? Eihän näillä geeneillä voi rauhoittua. Ja kyllähän minä ymmärrän että pitäisi rauhoittua ja sitä kovasti yritänkin, ja siihen keho minua pakottaa näillä urtikariaoireilla, mutta siitä huolimatta verenpainearvot ovat pääsääntöisesti yli 140. Lääkärin mielestä syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Korkeat arvot osoittavat että olen elossa. Mieten että miksi sitten ylipäätään syödään verenpainelääkkeitä, jos korkeat arvot eivät haittaa? Käynnistä jäi varsin hämmentynyt olo. Eikä epävarmuuteni asian suhteen kyllä yhtään helpottanut. Lääkäri suhtautui varsin ylimielisesti mittaustuloksiini, tuskin vilkaisi niitä. Onko rouvalla stressiä? No onhan minulla tietenkin, kun on tämä fysikaalinen urtikaria, joka pakottaa minut elämään toisin kuin tahdon, onhan se stressaavaaa ja varmaan urtikariaoireet jo sinänsä ovat merkki jonkinlaisesta stressitilasta elimistössä.
Minä olen kiltti potilas, ja suhtaudun lääkäreihin auktoriteettiuskollisesti, pyrin aina noudattamaan ohjeita, mutta ensi kertaa ajattelen, että taidan kuitenkin käydä vielä toisella lääkärillä varmistaakseni että tämä lääkärin arvio tilanteesta oli oikea. Vaikkakin – pakko myöntää – lääkärin ihmistuntemus oli varsin hyvä: rouvan pitäisi todellakin rauhoittua. Mutta onko se syy jättää verenpaine hoitamatta?
Mies oli tämän viikon kuntoutuksessa Itä-Suomessa. Kävin hakemassa rautatieasemalta. Huokasi, ja totesi että kuntoutus on enemmän masennus kuin kuntoutus. Toisilla potilailla on vakavia mielentervysongelmia ja heidän seuransa vain tekee oman olon apeaksi. Miehellä on vain fyysisiä ongelmia kahdesti leikatun selän kanssa, ja jalan, josta on kadonnut pohjelihas ja tunto siitä. Hän on tehnyt tunnollisesti kaikki määrätyt harjoittelut ja kuntoutuminen lähtenyt mukavasti vauhtiin, mutta nämä lähihoitojaksot ovat apeuttavia.
Iloa toi syntymäpäivä. Ystävällä on myös syntymäpäivä, päivää aiemmin kuin minulla, ja vietimme yhteisen skumppahuuruisen päivän unohtaen täysin viat, vaivat ja rauhoittumisen. Höpöhöpö rauhoittua!
Aamulla mittaisin ensi töikseni verenpaineen: 147 / 74. Sitten nappasin verenpaine- ja allergialääkkeeni, laitan illalla lääkkeet valmiiksi yöpöydälle vanhaan, messinkiseen tuhkakuppiin, joka nykyisin toimii lääkedosettina. Siinä lukee Yes, sir. Boston.
Mrs Middleage 