En ole.
Kriisin paikka. Miten kesä taas lurahti kuin pissat housuun äkkiä ja asiaan mitenkään varautumatta. Ensin on kaikki hyvin ja hauskaa, ja sitten yhtäkkiä on vain märkä pissa housussa, kesä loppu. Päivät eivät enää lämmitä, yöt ovat pimeitä kuin mörökölli. Päällimmäisenä tunnetilana on haikeus. Taas on elämässä yksi kesä vähemmän, montako niitä on ylipäätään jäljellä.
Miiru-kissa ei halunnut lähteä mökiltä kaupunkiin. Jos hoksasi että ollaan lähdössä, karkasi naapurin puolelle eikä tullut tuntikausiin. Piti tehdä harhautuslähtöjä. Lähdettiin muka autolla pois, jätettiin kissalle ikkuna auki. Kissa kuuli että nyt ne meni ja palasi sisälle mökin lämpimään syömään ja aurinkoläikkään nukkumaan. Hiljaa takaisin, ikkunat ja ovet kiinni, kissa kiinni, autoon ja kotiin. Kissa tarttui vielä viimeisenä oljenkortenaan pitkillä kynsillään kiinni mistä sai. Tai vaikka ei edes saanut, yritti raapia kiinni otetta lattiasta, harasi vastaan, älkää viekö, minä jään tänne. Oli aina aikamoinen manööveri lähtö.
Nyt kissa on haudattu mökkitontille. Sai jäädä lempipaikkaansa ikuisiksi ajoiksi. Ei tarvitse enää piiloutua ja hangoitella vastaan.
Mutta minusta on tullut Miiru. Pitkiä kynsiä minulla ei ole, mutta henkisillä kynsilläni tartun kiinni mereen, kallioon, sammaleeseen, raikkaaseen ilmaan, hiljaisuuteen, sateen ropinaan, tuulen huminaan, laineen liplatukseen, tulen rätinään, saunan kuumuuteen, veden kylmyyteen, yön pimeyteen, aamukasteeseen. Pelottaa päästää irti kesästä, astua askel kohti talvea.
Kunpa elämässä olisi Pause-näppäin!
Mrs Middleage 