Saunoista ja pokkarikameroista

Ihanaa, löysin vihdoin saunan itselleni. Olen niin kaivannut saunomista.

Luin jostakin että tärkeät kokemukset – niin negatiiviset kuin positiivisetkin – saattavat säilyä kehomuistissa jopa sukupolvilta toisille, ne ikään kuin periytyvät. Eli esimerkiksi rankat sotakokemukset, vankileirikokemukset, nälänhätä. köyhyys, jäävät ylisukupolvisiksi kokemuksiksi. Periytyvät kuin perisynti sukupolvelta toiselle.

Me suomalaiset olemme syntyneet saunoissa, paenneet kylmää säätä saunan lämpöön koko perheen voimin. Siellä pimeässä, saunan tervantuoksuisessa lämmössä on lämmitelty jäsenet rankan ruumiillisen työn jäljiltä. Sauna on ollut turva kylmää maailmaa vastaan. Voisiko saunankaipuu johtua tällaisesta ylisukupolvisesta positiivisesta kokemuksesta?

En tiedä. Mutta sen tiedän että saunaa olen kaivannut. Olen pohtinut erilaisia ratkaisuja ongelmaan. Voisiko naapuritaloyhtiöstä, jossa on sauna, varata saunavuoron? Olen kokeillut Helsingin nähtävyysaunoja Löylyä, Allasta ja Kulttuurisaunaa. Olen saunonut uimahallien saunoissa ja vuokrannut saunavuoron hotellin saunasta.

Jokaisessa on jotakin vikaa. Nähtävyyssaunat ovat levottomia. Ne ovat täynnä turisteja ja saunomaan tulevia porukoita, jotka tulevat viihtymään tai elämyksen perään. Poikkeuksena Kulttuurisauna, sinne ei oteta porukoita, ja siellä edellytetään hiljaisuutta. Mutta minä en kaipaa saunalta minkäänlaista elämyksellisyyttä enkä erityisyyttä, kaipaan tavallista, hiljaista, siistiä saunaa.

Nyt löytyi. Olin toki huomannut kuntosalilla saunan, mutta en ollut sitä kokeillut. Olin pukenut treenivaatteet päälle aina jo kotona, enkä käyttänyt pukuhuoneen sauna- ja pesuosastoa. Enkä ollut perehtynyt saunan lämmittämiseen, se pitää laittaa itse päälle eräänlaisesta tablettilaitteesta pukuhuoneen seinällä. Systeemi vaikutti monimutkaiselta.

Viime viikonloppuna päätin vihdoin rohkaistua ja kokeilla. Koska olin liikkellä jo varhain lauantaina aamupäivällä, kuntosalilla oli hiljaista. Laitoin saunan päälle, tein treenin ja menin saunaan. Se oli simppeli ja siisti. Siellä ei ollut ketään. Juuri se mitä olin etsinyt! Saunoin ihan rauhassa itsekseni. Miten ihanalta tuntuikaan kun hiki lorisi. Ihan kuin elimistön kaikki nesteet olisivat lähteneet kiertoon ja vaihtuneet, totaalinen puhdistumiskokemus.

Menin heti seuraavana päivänä, sunnuntaiaamuna, takaisin kuntosalille saunomaan. Maanantaina mietin, ehtisinkö tänäänkin, kyllä varmaan.

Nyt en tiedä, käynkö kuntosalilla nyt vain saunoakseni, mutta väliäkös sillä. Pikku treeni + siihen perään rentouttava sauna. Täydellistä! Ja kaiken aikaa, se sauna oli olemassa tuossa ihan lähellä. Joskus tosiaan on näin, sitä etsii onneaan liian kaukaa ja monimutkaisesti.

Tästä tuli mieleen elokuva Perfect Days, joka pyörii parasta aikaa elokuvateattereissa. Se on kerronaltaan tylsä (ihmettelin etten nukahda), mutta viesti on upea. Elokuva kertoo Tokion vessoja siivoavasta miehestä, jonka elämä on rutiininomaista ja yksinkertaista. Mies elää ikään kuin omaa rinnakkaiselämäänsä isossa, hälisevässä ja kiireisessä kaupungissa. Hän rakastaa puita, huomaa pienet asiat, suhtautuu työhönsä intohimoisesti, elää omaa pientä yksinkertaista elämäänsä nauttien hänelle tärkeistä asioista kuten vanhoista c-kaseteista. Mies on onnellinen, vaikka muiden silmissä hänen ammattinsa oli likainen ja halveksittava.

Hyvä neuvo meille kaikille. Etsiä oma, itselle sopiva elämäntapa ja ne asiat jotka itselle ovat tärkeitä. Pitää niistä kiinni. Se on ainoa keino elää onnellista elämää. Mutta miten se onkaan niin että aina välillä tämä yksinkertainen elämänohje unohtuu! Siksi on hyvä että tehdään Perfect Days’in tapaisia elokuvia. Muistuttamaan ja herättämään olennaiseen.

Elokuvan miehellä on harrastuksena ottaa päivittäin kuvia puista vanhalla pokkarikamerallaan. Vein juuri oman vanhan pokkarikamerani liikkeeseen arvioitavaksi. Sain hinta-arvioksi 15 euroa, sen verran liike on valmis siitä maksamaan. Nyt mietin että en ehkä vielä myykään kameraa. Jospa ostankin siihen filmin ja kokeilen ottaa kuvia ihan niin kuin siivoojamies!