Keväällä tunteet ovat isompia. En tiedä, onko totta, mutta siltä tuntuu. Jos on iloinen, iloisuus kurottaa korkeammalle, mutta samalla tavalla myös murheen alho on syvempi. Minä tipahdin vuorokaudeksi syvälle tunnemonttuun. Kohtalaisen pitkä tarina, mutta kerron jos jaksatte lukea.
Minulla oli neljänkympinkriisi. En sitä itse silloin tajunnut, mutta jälkikäteen olen sen aikaisen tunnetilan määritellyt jonkinlaiseksi ikäkriisiksi. Ajankohtaan osui monenlaista isoa asiaa. Sain keskenmenon ja tiesin että se oli sitten siinä, lisää lapsia ei tulisi. Ystäväni ja ikätoverini kuoli rintasyöpään. Se oli ensimmäinen kerta kun kuolema liippasi läheltä.
Lääkkeeksi ostin talon. Tunnin matkan päästä kaupungista, pellon reunalta, vähän rötiskön rintamamiestalon. Siitä tuli minun neljänkympinkriisini ja terapiataloni. Vuosien myötä siitä tuli vähän sellainen tilataideteos. Talo täyttyi tavaroilla. Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkoti tyhjennettiin, siirsin lapsuuteni pieneen, punaiseen rintamamiestaloon. Nukkeni ja nalleni löysivät paikan eteisestä katonrajasta. Sieltä ne toivottivat minut aina tervetulleeksi. Kouluaikainen lipasto olohuoneen nurkkaan. Papan nojatuoli kakluunin viereen. Äidin keinutuoli ja kampauspöytä. Veljen puutöissä tekemä kaappi. Lapsuudenkodin kristallikruunu kattoon. Jokaisella esineellä, tavaralla, huonekalulla jopa tekstiilillä oli historia ja merkitys.
Linnut lauloivat pihapuissa. Keittiössä oli puuhella ja ikkunasta katselin, kuinka naapuritalon maanviljelijä kynti peltoaan. Pellon takana joki. Peltomaisema rauhoitti. Sinne taloon pakenimme myös koronaa. Sinne kutsuin kylään ystäviäni. Vietimme monta iloista, yhteistä hetkeä siellä. Se oli oikea naisluola!
Omat voimat vähenevät. Oli kaikenlaista pientä terveysongelmaa, jotka toivat lisähaasteensa. Piha kaipasi aina tekijää. On ruohonleikkuuta, kitkemistä. Pudonneet risut pitää kerätä, rännit putsata, aita leikata, haravoida, kaikkea sitä mitä talonhoito ja -ylläpito vaatii. Koin että oli yksin talon kanssa. Minä vastasin sen ylläpidosta, perhe ei mielestäni auttanut minua. Ei ainakaan sellaisella ilolla ja innolla kuin mielestäni olisi pitänyt. Minä väsyin. Minä kiukuttelin. Ärisin, mörisin ja tein, hoidin hommat.
Viime keväänä mitta tuli täyteen. Päätin että nyt on aika laittaa talo vuokralle. Laitoin ilmoituksen Oikotielle ja samantien eräs tuttu soitti. Oli kiinnostunut talosta. Minä emmin. Ei se taida olla teidän tyylinen, sanoin. Se on sellainen jos yhdistää Peppi Pitkätossun ja Britannian, määrittelin sisustusta. Jos nyt kuitenkin käydään katsomassa, he vastasivat.
Annoin avaimen, he kävivät ja soittivat saman tien että kyllä tämä on heille hyvä. Kaikki tapahtui niin nopeasti! Vähän kuin laastari olisi reipäisty äkkiarvaamatta. Minun piti rynnätä tyhjentämään talo omista henk.koht. tavaroista. Talo vuokrattiin kalustettuna. Kaikki koriste-esineet, astiat, tilpehöörit jätin paikoilleen. Otin vain ne itselle kaikkein tärkeimmät ja henkilökohtaiset.
Nyt on vuosi mennyt. On tuntunut oudolta, erilaiselta. On ollut aikaa muunlaiseen tekemiseen ja olemiseen. Olen matkustanut enemmän kuin ennen. Käynyt kuntosalilla, elokuvissa. Ehkä olen vähän laiskistunutkin! Olen sulkenut talon ajatuksistani. En ole ajatellut sitä. Tahallisesti unohtanut sen. Kaikki on mennyt hyvin.
Kunnes. Tunnemonttu tuli kun sovin vuokralaisen kanssa että tulen hakemaan talolta muutamia koriste-esineitä, jotka haluan kotiin. He ovat tehneet talosta omanlaisensa. Vaihtaneet huonekalujen paikkaa, ottaneet pois minun sinne jättämät esineet ja taulut, talo on ihan toinen. On ihanaa että he viihtyvät siellä. Mies on lintubongari ja siihen pellon reunalla on hyvät mahdollisuudet. He ovat tutustuneet naapureihin, kotiutuneet, pitävät hyvää huolta talosta, kaikki on hyvin. Olen sitä mieltä edelleen että ratkaisu oli oikea ja oikeaan aikaan tehty. Ja hyvä että se tapahtui niin nopeasti että en ehtinyt reagoida. Jos minulle olisi jäänyt yhtään miettimisaikaa, olisin antanut tunteille vallan ja vetäytynyt. Ei sittenkään, en vuokraakaan.
Mutta nyt talolla käydessäni minulle tuli niin paljon muistoja hyvistä hetkistä mieleen. Minä rakastin sitä taloa. Sitä tunnelmaa. Kuinka saunan jälkeen pelasimme olohuoneessa Rummya ja kakluunissa räiskyi tuli. Välillä kävimme pihalla katsomassa tähtitaivasta. Kuinka paljon tähtiä sillä näkyikään kun valosaaste ei pilannut tähtimaisemaa! Peurat pihamaalla, tikat, mustarastaat, fasaanit, jopa pöllö oli siellä.
Sitä ei enää ole. Tai on mutta ei minulle. Minun terapiataloni on mennyt. Olen menettänyt jotakin minulle tärkeää. Jotakin mitä loin itselleni. Tein oman maailmani, olin siellä jumalani.
Kun tulin takaisin kotiin, olin aivan poissa tolaltani. Järkyttynyt. Jääkaapissa oli pääsiäispäivälliseltä ylimääräiseksi jäänyt valkoviinipullo. Avasin sen, katsoin vanhoja valokuvia talolta, levittelin sieltä tuomia tavaroita – jotka eivät sovi ollenkaan kodin tunnelmaan – ympäriinsä, miten tyhmiltä ne kaupungissa näyttivätkään. Väärässä paikassa. En saisi tänne kaupunkiin sitä mitä siellä oli. Itkeskelin.
Talon vintin kätköihin on jemmattu vielä paljon tavaroitani. Muun muassa ne nuket. Mitä ihmettä minä niille teen? Ehkä jonakin päivänä vuokralainen päättää lähteä. Mutta en usko että minä enää teen talosta omaa, levittelisin tavaroita takaisin, sisustaisin ennalleen, ei. Sen talon kukoistuksen aika oli ja meni. Sitä aikakautta kesti 16 vuotta. Se oli myös lapsiperheaikaa. Se oli ihanaa, onnellista aikaa. Toivottavasti tulevakin on, mutta tuleva on väistämättä toisenlaista.
On vaikeaa kun järki ja tunteet vetävät eri suuntiin.
Ja on kevät.
Mrs Middleage 