Itsenäisyyspäivä 2020

Koronavuoden viralliset itsenäisyyspäiväjuhlallisuudet on julkistettu ja hyvältä kuulostaa! Melkeinpä sanoisin, että paremmalta kuin koskaan!

Ei pitkiä kättelysessioita, ei muotitoimittaja Sami Sykön arvoioita naisten iltapuvuista, ei presidenttiparin jäykkää kahvituokiota sotaveteraanien kanssa, ei kakkukahvibuffettia, ei jatkoja Kämpissä, joka on ollut erityisen vaivaannuttava osuus itsenäisyyspäiväillan ohjelmatarjonnassa. Vähän kuin seuraisi toisten kotibileitä omalta kotisohvalta. ”Onko toi humalassa?” ,”Ai toi ton kanssa?” ”Mitä toi tuolla tekee?”

Tänä vuonna itsenäisyyspäiväohjelmaa lähetetään presidentin linnasta, mutta toisin kuin ennen. On haastatteluja, musiikkia ja erilaisia performansseja. Kansallisbaletin tanssijat tanssivat Kaartin soittokunnan tahdissa ensitanssin. Kuulostaa erittäin lupaavalta!

Uskon että tässä formaatissa katsoja saa enemmän kuin perinteisessä. Tuntuu siltä, että viime vuosina esimerkiksi vieraiden haastatteluja on ollut vähemmän kuin ennen. Olen kaivannut niitä. Ehkä nyt on enemmän sisältöä ja asiaa. Voi olla että tämän nähtyäni en enää entiseen kaipaa!

Meidän perheessä on ollut tapana mennä aamuyhdeksältä katsomaan Tähtitorninmäen lipunnostoa. Se on radioitava lyhyt tilaisuus, missä on puhe ja mieskuoroesitys. Partiolaiset nostavat lipun salkoon ja laulamme yhdessä lippulaulun. Juhlava pieni tilaisuus.

Muistan miten joskus on ollut paljon lunta ja pakkasta. Rouvat turkeissa, lapset pakattuina lämpimästi rattaisiin, miehet riisuivat karvahattunsa lipunnoston ajaksi, vaikka oli kylmä ja pakkasta. Viime vuosina on ollut pimeää ja märkää. Vähitellen myös meidän porukka on pienentynyt. Ensin aamuseremonian jätti väliin poika, sitten mies. Saa nähdä milloin minä.

Taidan myös käydä tervehtimässä itsenäisyyspäiväkuusia Kaivopuistossa. Samana vuonna kun minä täytin 50, Suomi täytti 100, ja puistoon istutettiin uusi kuusi. Olen sen salaa ominut vähän myös itselleni. Olin sattumalta istutustilaisuudessa, kun huomasin lehdestä että sellainen oli ohjelmassa. Menin paikalle. Siellä oli oikein skumppatarjoilut kaikille. Kuusenistuttajina olivat niiden jälkeläiset, joiden esi-isät olivat allekirjoittamassa Suomen itsenäisyysjulistusta.

Kun viralliset seremoniat olivat ohi ja skumpat juotu, kävin kysymässä puistotyöntekijältä, että onko ok, jos minäkin heitän kuusen juurelle multaa, kun lapio on siinä vielä paikoillaan? Hän antoi luvan. Niinpä kävin heittämässä oman lapiollisen ja kuiskasin kuuselle onnittelut ja siunaukset. Täytyyhän sitä käydä tervehtimässä!

Yhtenä itsenäisyyspäivänä vein itsenäisyyspäiväkuusen oksille pienistä Suomen lipuista tehdyn koristeen. Voisikohan sen juurelle sytyttää kynttilän? Taloyhtiön ovenvieruslyhtyyn olen jo ostanut sinivalkoisen kynttilän valmiiksi, ja mustaherukkasuklaakakun tilannut valmiiksi. Meille tulee pari ystäväpariskuntaa syömään ja juhlistamaan päivää. Siitä tulee hyvä päivä. Ehkä jopa paras kaikista itsenäisyyspäivistä.

Kaapissa on äidin vanha kansallispuku. Silloin kun Suomi täytti 100, laitoin sen päälle ja menimme miehen kanssa lähikaraokeen. Siellä oli yhteyslaulutilaisuus. Se oli tempaus; tiettyyn aikaan lauletaan kaikissa Helsingin karaokeissa Suomen kansallislaulu ja Kuoppamäen Sininen ja valkoinen. Mentiin sitten sinne, vaikka mies vähän alkuun vastusteli, emme varsinaisesti ole mitään yhteislauluihmisiä. Kannatti mennä, oli upea yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja kansallispuku sai kyllä paljon huomiota osakseen. Äitivainaa pyörtyisi, jos tietäsi että minä laulan Maamme-laulua ja juon olutta hänen kansallispuku päällä karaoksessa itsenäisyyspäivänä.

Pidän perinteistä ja pidän juhlista, mutta en suhtaudu perinteisiin tiukkapipoisesti. Oikeastaan päin vastoin. Minua alkaa hieman ahdistaa, jos ruvetaan sanomaan että näin on aina tehty. Tekee mieli rimpuilla pois. Pienet uudistukset piristävät ja ilostuttavat.

Viime jouluna olin joulupukkina. Meillä ei ole käynyt joulupukki paitsi joskus, kun poika oli ihan pieni. Hän pelkäsi joulupukkia, ja toivoi että pukki ei tule sisälle asti. Näin sitten toimittiin siitä pitäen. Kunnes viime jouluna tein kaikille yllätyksen, en kertonut etukäteen. Ovikello soi kuten normaalisti, yleensä oven takana on vain lahjasäkki, mutta nyt sisään astui outo ilmestys: joulupukiksi pukeutunut nainen, jolla oli kultahippukorkokengät, ja joka veti perässään pyörillä kulkevaa matkalaukkua, missä oli lahjat.

Alkuhämmennyksestä toinnuttuaan juhlakansa otti modernisoidun pukin riemulla vastaan. Anoppikin innostui laulamaan. Pojasta pukki oli nolo.

Joten odotan innolla uudistunutta presidentin itsenäisyyspäivävastaanottoa. Ehkä uuteen itsenäisyyspäivään pätee vanha morsiuspukusääntö: jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua, jotakin sinistä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s