Vanhaksi, viisaaksi naiseksi

On sangen tyypillistä – joskin yksiuloitteista – että ihminen tuo itsestään pelkän positiivisen puolen esiin. Mutta meillä jokaisella on myös pimeä puoli ja harmaata aluetta. Emme ole vain onnistujia ja menestyjiä ja kauniita. Teemme virheitä, olemme ärsyttäviä, loukkaamme ja olemme väärässä. On ilo lukea elämäkertaa, muistokirjoitusta tai lehtijuttua, joka kuvaa aidosti ja rehellisesti ihmisestä.

Rehellinen juttu on Me Naiset -lehdessä numero 15, ja se on kirjailija Raija Orasesta. Oranen puhuu suoraan ja kaunistelematta, mitä ajattelee. Sanoilla on painoarvoa, kun ne sanoo vanhempi ja monta asiaa kokenut ihminen. Ne eivät ole sitku, mutku, minä-minä puhetta.

”Vanheneminen on perseestä. Kuoleman lähestyminen on kauhistuttavaa. Käyn tällä hetkellä terapiassa saadakseni apua asiaan sopeutumiseen.”

Ja eutanasiasta: ”Minusta on törkeää, että ihminen ei itse voi päättää tätä asiaa. Olen lopettanut tupakoinnin ja alkoholin ja monta muuta asiaa omalla päätökselläni. Haluaisin saada oikeuden päättää myös sen, että nyt riitti.”

Jäin miettimään Orasen sanoja rakkaudesta. Kuinka rakkaus on sitä, että laittaa toisen edun edelle ja on valmis uhraamaan omastaan. ”Mutta tarkkana pitää olla. Mistä me voimme tietää, mikä rakkaan etu lopulta on? On hyvä selvittää, mitä rakkauden kohde oikeasti haluaa?”

Tämä on ansa, johon itse usein syyllistyn. Luulen tietäväni, mikä toisia ilahduttaa, mitä he haluavat, mikä on heille parasta. Ja se on yleensä ihan höpöhöpö tuntemus, joka perustuu vain siihen, mikä minun mielestäni olisi parhaaksi. Siis mitä minä haluaisin, jos olisin heidän sijassaan.

Esimerkki. Poika on puhunut usein, kuinka ”tämä on hänen lapsuutensa viimeinen joulu”. Tarkoittaen sitä, että vuoden päästä jouluna hän on täysi-ikäinen. Muistin, kuinka eräs ystäväni kertoi kerran tehneensä aikuisille lapsilleen taulut heidän leluista. Hän oli ostanut vanhan taulun kehyksineen, ja liimannut taulupohjaan lasten leluja, barbien kenkiä ja kaikenlaista pientä krääsää, mikä olisi ehkä mennyt roskiin, mutta mistä nyt tuli muistotaulu lapsuudesta. Loistava idea!

Siispä ostin tori.fi stä vanhan taulun, missä oli hienot kehykset. Maalasin kehykset mustaksi. Taulupohjan maalasin kullanväriseksi. Salaa kävin läpi kellarin, vinttikomeron ja pojan huoneen yläkaapit, missä oli jemmassa vanhoja leluja. Miehellä oli tallessa pojan maitohampaat ja ylöskirjattuna ensimmäisiä puheenparsia. Nekin ajattelin kiinnittää tauluun.

Sitten mieleen loikahti, että poika ei yleensä pidä yllätyksistä. Että pitäisiköhän tämä asia nyt kuitenkin varmistaa häneltä itseltään? Haluaisiko hän vanhojen lelujensa päätyvän tauluun. Että siinä ei vain käy niin, että liimaan ne siihen, ja pojan mielestä olen pilannut hänen lelunsa. Päätin kysyä. Esittelen suunnitelman ja taulupohjan, jonka olin tehnyt. No ei. Pojan mielestä ei.

Hyvä että kysyin. Tajusin, että minä tässä teen omaa terapiatyötäni siitä, että minulla ei ole enää pientä lasta, että se ihana aika on hyvin kaukana takana, ja minä olen vanha. Se koko projekti on minun juttuni. Olin taas kerran ajatellut, mikä toiselle olisi ihanaa. Päättänyt sen hänen puolestaan.

Mutta toivottavasti minustakin voi vielä tulla vanha, viisas nainen, joka puhuu (ja kirjoittaa) kaunistelematta, suoraan ja rehellisesti. Ja ymmärtäväisesti! Koska sitä kyllä toivoisi elämänkokemuksen tuovan. Ymmärrystä kaikkeen ja kaikkia kohtaan, vaikka se joskus onkin hyvin vaikeaa, koska itse on niin mielellään oikeassa!