Naapuri Mäkinen & Mäkisen naapuri

NOVELLI

Siinä se nyt makaa, sahanlainaaja. Kuola valuu, maha pinkeä kuin viimeisillään ja niinhän onkin – ihan konkreettisesti. Hoikka mies muuten. Virtsapussi kuin laavalamppu, punaista verta leijuu tummankeltaisen virtsan seassa. Iho bakeliittia. Sydänkäyrä näyttää että elossa on.


Mitäpä se minulle kuuluu, naapurin kuolema. Mutta se oli lainannut akkukäyttöisen sahan pihasyreenin kaatamiseksi ja jos se nyt kuolee, en saa sahaa ikinä takaisin. Mistä minä sen omaisia ja perijöitä tunnen ja uskooko ne että upouusi Black’n Decker on minun jos menen sitä itselleni vaatimaan? Ei varmaan usko ja kehtaanko edes mennä?


Itse en ollut sahaa tuskin muuta kuin paketista pois ottanut. Kyllä harmittaa. Hyvä saha. Olin googlannut, mikä olisi paras, sellaisen ostin. Olin nyt tullut kysymään Mäkiseltä itseltään, missä saha on, voisinko sen hakea pois, mutta myöhäistä, ei hän enää ole tässä maailmassa kuin jollakin ohuella, hämähäkin seitin kaltaisella säikeellä kiinni.


Ei olisi ikinä Mäkisestä uskonut. Oli säntillinen, sellaisia joista tarkisti kellon. Arkisin lähti kotoa pyörällä töihin klo 7.15. Paitsi jälkeenpäin on selvinnyt että ei se missään töissä ollut käynyt moneen vuoteen. Eli perintöjen koroilla. Oli menevinään, meni kirjastoon, uimahalliin, palasi kotiin kun me muut, oikeat ihmiset olimme lähteneet omiin oikeisiin töihimme. Palasi kotiin juomaan. Istahti nojatuoliin, sulki ovet, kännykän ja aivot.


Lauantai-iltaisin lämmitti pihasaunan, postilaatikolla heilautti kättään tervehdykseen, sunnuntaisin osallistui pubivisaan. Tiesi hyvin, oli usein kärkisijoilla. Nurmikko oli aina ajettu, ei se mitään vuodenaikakasveja harrastanut mutta kenenpä yksinäisen miehen pihalla kukkia kasvaisi. Ei me miehet sellaisista välitetä. Eli säntillistä säännöllistä elämää. Voihan sitä elää säännöllistä elämää hunningollakin, Mäkinen eli.


Hän oli niitä joihin katse ei pysähdy, tosielämän näkymätön mies. Ruutupaita, Ale-marketin farkut, Lidl-lenkkarit, lompsa takataskussa, ilmaiseksi saatu mainoslippis päässä. Siinä luki Ratiritirallaa. Logosta en saanut selvää. Olisiko ollut olutmerkki. Mäkistä ei kukaan kaivannut mihinkään, tuskin Mäkinen itsekään kaipasi mihinkään tai ketään, sellaisiakin on.


Vieraita sillä ei käynyt. Mutta en ihmetellyt, ehkä vähän kadehdin. Kukapa vaimon organisoimaa sosieteettia kiljuvine, kovaäänisine naisystävineen, outoine sukulaisineen ja kaiken maailman teemailtoineen kaipaa. Small-talkia eli kysellään, vaikka ei olla kiinnostuneita tietämään.


Tavallinen mies haluaa olla rauhassa tai vähintään oma itsensä, ei mikään taustahahmo somepäivityksessä että nyt tehtiin tällaista ihanaa, tykätkää, klikatkaa, seuratkaa, kommentoikaa ja jakakaa. Mäkinen oli kaikesta sellaisesta vapaa. Vapaa Tavallinen Mies, oi se on harvinaista, ihanaa!


Puoli vuotta sitten Mäkinen törmäsi pyörällään postilaatikkoon, kaatui, satutti itsensä ja päänsä, verta lorisi kuin rännistä. Joku tilasi lanssin. Joutui sairaalaan ja tutkimuksiin. Pää kuvattiin, selvisi että oli muuta, rappeumaa, viittasi alkoholiin. Ikinä ei oltu nähty juopuneena mitenkään enempää kuin muitakaan, hyvätapainen mies se oli. Eikä me koko lasarettijuttua muutenkaan oltaisi tiedetty, eikä virallisesti tiedetä vieläkään, mutta kun vaimon serkku on lähihoitaja ja tämä on aika pieni pitäjä.


Postilaatikon kaatuessa kaatuivat myös Mäkisen kulissit. Se ei enää peitellyt elämäntapaansa. Tuli ulos kaapista yksinäisenä, työttömänä alkoholistina. Kenelle sen olisi tarvinnut ylipäätään mitään näyttääkään, kun ei sillä ollut ketään! Tai hävetä, kun ei ollut ketään kenen silmissä hävetä. Sai olla vihdoin oma itsensä julkisesti. Tavallaan kadehdin taas niin absurdia kuin onkaan, minulla on sentään Audi, vaimo ja lapset, koira ja vene, ulkomaan lomat, insinöörin paperit ja alaisia. Ihana sana – alaisia – niin kuvaava, minä olen heitä ylempänä. Ihminen on sellainen, haluaa olla muita parempi. Paitsi Mäkinen.

Mäkisen elämä pysyi rsäännöllisen säntillisenä rappiollakin, joka maanantai kello 10 musta Mersu-taksi haki Alkoon ja Alepaan. Seuraava kierros perjantaina. Meillä päin ei kulje woltit ja foodorat. Pubivisat, sauna, uimahalli, ruohonleikkuut ja parranajot jäivät. Siinä vaiheessa olisi pitänyt älytä hakea se saha pois, mutta en kehdannut, jos se oli humalassa siellä, eikä se olisi avannut ovea, ei vastannut puhelimeen, tekstiviesteihin vastasi ”valitettavasti juuri nyt en voi vastata” eikä enää hakenut postejaan, ei sillä ollut enää sitä postilaatikkoakaan.


On se niin raadollista mutta totuudellista, että tässä minä suren Mäkisen kuolinvuoteella akkusahaa, en sitä itseään.


Vaikka ehkä pitäisi.


Voihan se olla että naapuriin muuttaa seuraavaksi kotoutettavia maahanmuuttajia, kehitysvammaisia, sateenkaariperhe tai jotain muuta kummallista nykyaikaista. Mäkinen oli kuitenkin suomalainen mies, hiljainen ja vaatimaton, säntillinen ja näkymätön. Huomaamaton ja huolta aiheuttamaton.


Kyllä minua nyt vähän rupeaa surettamaan myös Mäkisen kuolema.

Advertisement
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s