Anteeksi, kun en ole ennättänyt kirjoittamaan. On ollut kesämielentila päällä, ei ole ollut kirjoitushaluja. On ollut kiva olla teillä tietymättömillä. Välillä olen kyllä kirjannut huomioita ja tunnelmia ylös kännykän muistiin, jos niistä vielä tekisi mieli joskus kirjoittaa. Mutta nyt tuli vastaan asia, josta voisi omia ajatuksia tuoda julki. Ja ulkona tekee tuloaan myrsky, jonka piti tulla jo eilen, on hyvä hetki kirjoittaa.
Nykyään ei tarvitse itse vaivautua miettimään mitä haluaa tai tarvitsee, algoritmi kyllä tietää ja kertoo! Viime viikolla se ehdotti että ostaisin ”sittingsuiten”. Sellainen tosi-iso tuulen- ja sateenpitävä takki, kätevä säällä kuin säällä ja niitä on monenlaisia kivoja kuoseja. Melkein jo sittingsuiten tilasin, mutta sitten keksin ehdottaa miehelle että voisi olla hyvä hänelle. Mies on lähdössä ensi viikolla kuvauksiin ja siellä ollaan liikenteessä eri vuorokaudenaikoina. Voi olla kylmä, sadetta, mitä vain. Sittingsuit sopii juuri sellaisiin epämääräisiin olosuhteisiin. Mies innostui. Lähti äsken noutamaan pakettia kaupasta. Mielenkiinnolla odotan, onko hyvä. Jos on, ehkä tilaan itsellenikin.
Eilen algoritmi puolestaan ehdotti että menisin katsomaan elokuvan Book Club – uusi luku. Innostuin. Siinä ikääntynyt naisporukka lähtee Italiaan. On ihan virkistävää ja mielenkiintoista, kun näyttelijät ovat ”vanhoja rouvia”. Mutta seuraavaksi minua rupesi ärsyttämään. Edustavatko nämä kauneusleikatut amerikkarattaret sellaista ikääntymistä mitä itse arvostan tai haluan?
On tietenkin väärin ja epäreilua arvostella elokuvaa pelkän trailerin perusteella, mutta rohkenen silti esittää mitä ajatuksia se tuo mieleeni. Minun mielestäni Amerikassa ikääntyminen on sen kieltämistä. Siellä presidenttiehdokkaaksikin voidaan asettua lähes satavuotiaana. Vaikka elämänkokemus on varmasti ihan tapissa, on päivänselvää että sen ikäisenä ei uudet ajatukset ota tulta. Vaikka ihoa saadaan oiottua, pään sisälle ei voida vaikuttaa. Mielestäni he, joiden tehtävä on johtaa maata kohti uusia aikakausia, pitäisi olla valittu heidän joukostaan, jotka sen tulevaisuuden myös elävät.
Globalisaation huono puoli on se että sillä, kuka on Yhdysvaltojen presidentti on vaikutusta myös meihin. Ennen vanhaan oli lähes sama kuka mitäkin maata johti, mutta nykyisessä systeemissä ollaan paljon enemmän samassa veneessä, ja joku ”hullu” voi saada kaiken raiteiltaan, niin kuin nyt on nähty itänaapurin kanssa. Ykskaks meni ihan möllysmaihin kaupankäynti, matkailu, kulttuuri. Rauha katosi. Tilalle tuli viha ja epäluulo. Kaikki yhdessä helmikuisessa yössä, yhden miehen toimesta.
Takaisin asiaan eli siihen elokuvaan. Onko niin että siinä jälleen esitetään, miten ikä ei merkitse mitään, aina voi rakastua, juhlia, pitää hauskaa, höpsötellä, pukeutua nuorekkaasti, ikä ei paina, ollaan kauniita ja nuoria ikuisesti, ei harmaannuta eikä rypistytä, amen. Seen that, been there. Toivoisin jotakin muuta. En halua että minulle tyrkytetään ikinuoren roolia.
Vaikka kamppailen itse ikääntymisen kanssa, sen hyväksymisen kanssa että peilissä katsoo joku muu, vaaka on mennyt sekaisin ja vaatekaupat myyvät vääränlaisia vaatteita, en halua lääkkeeksi ja lohduksi uskomusta ikinuorekkuudesta ja pinkeästä ihosta.
Täytyy myöntää että ei myöskään kiinnosta sellainen tarina, missä vanhat esitetään vanhoina ja viisaina tietäjinä, elämänkokemusta ympärilleen ammentavina. Tai sitten vanha ihminen on höpsö, joka ei tyydy rooliinsa vaan karkaa vanhustentalosta ja lähtee viimeiselle odysseukselleen. Mielestäni nämä kaikki ovat tylsiä stereotypioita.
Voisikin olla viehättävää nähdä elokuva, missä pääosan esittäjä vain nyt sattuu olemaan vanha, eikä vanhuus olisi millään lailla teema.
Mies tuli kaupasta, sittingsuit on hyvä! Lupasi että voin lainata myös hänen takkiaan. Kysyin, oletko nyt ihan varma? Miettii vastausta.
Mrs Middleage 