Joskus tulee leikillisesti mieleen, kaappaako joku ajatuksiani, koska jokin asia jota olen pohtinut lukee seuraavan päivän lehdessä. Näin kävi taas tänään.
Kävin Ullanlinnasta Munkkivuoreen kampaajalle. Matkaa kertyi reilut 10.000 askelta. Pitäisi useammin lähteä kävelemään kaupunginosiin, missä normaalisti ei liiku. Kävelin läpi Töölön puistojen. Ihastelin upeita ruusuistutuksia ja ihmettelin Sibelius-monumentin putkistoja. Heti upeiden ruusujen jälkeen oli verkkoaidalla reunustettu pölyävä hiekkakenttä ilman puita tai mitään vihreää, ja siellä ne samat laitteet, jotka ovat jokaisessa leikkipuistossa. Varmasti turvallista, mutta onko mielikuvitusta kehittävää, onko kenellekään kiva paikka olla. Varmasti kelpaa kun ei ole paremmasta tietoa, mutta eikö pitäisi pystyä parempaan? Tulee mieleen Timo Kiiskisen laulun Plussapisteiden maa sanat: ”pieni poikani, anna kätesi, mennään yhdessä tekemään hiekkakakkuja pimeään”. Nyt on sentään kesä, mutta leikkikentät eivät takuulla muutu paremmiksi paikoiksi marraskuussa.
Jäin tuijottamaan leikkikentän ankeutta ja pohtimaan omaa lapsuuttani. Aikakautta, jolloin leikkikenttiä ei edes ollut. Leikimme pihoilla ja metsissä ja rannoilla; lumikasoissa ja talojen katoilla. Maaseudulla ei ollut erillisiä paikkoja leikkimiseen, mutta oli mielikuvitusta. Mieheni on elänyt lapsuutensa kaupungissa, mutta ei hänkään muista erillisiä leikkipuistoja. Koulun pihalla oli kiipeilyteline, kerrostalon pihalla keinu ja hiekkalaatikko.
Tämän päivän (10.8) Hesarin pääkirjoitussivulla on kolumni, jonka kirjoittaja muistelee kaiholla kesäisellä Ruotsin matkalla kokemiansa leikkipuistoja. Ne olivat erilaisia, niissä oli käytetty mielikuvitusta, rakennelmat esteettisesti kauniita ja usein leikkipuiston kulmassa pieni kahvikoju, mistä sai falafeleita, hodareita ja jäätelöä. Vanhemmatkin viihtyivät. Leikkipuistoissa oli eri teemoja, oli historiallisia tai vaikka kädentaitoja opettavia. Rakennelmat eivät olleet muovisia ja teollisia, ne olivat pärekattoisia ja puisia.
Silloin kun oma lapsi oli leikkipuistoiässä muistan kiinnittäneeni huomiota lomamatkalla Dubaissa ostoskeskusten leikkipaikkoihin. Siellä oli keskikäytävällä vähän väliä lasten leikkipaikkoja. Äidit kiertelivät kaupoissa, lapset viihtyivät leikkipaikalla.
Ehkä tässä olisi jälleen asia, joka vaatisi uudenlaista ajattelua ja näkemystä. Tehokkuus ja helppohoitoisuus tekevät joskus miljööstä ankean ja tylsän, tarvitsemme mielikuvitusta rikastuttavia paikkoja niin lapsille kuin aikuisille. Pölyävät, varjottomat hiekkakentät eivät ole sitä, niitä on kaupungissa aivan liikaa. Puhumattakaan penkkien vähäisyydestä. Ihan kuin pelättäisiin että ihmiset jäävät istumaan ja viihtymään.
Kesällä kehittelin mielessäni keinupuisto ajatusta. Aluetta, jossa olisi paljon erilaisia keinuja. Ovathan keinut vähän niin kuin saunat, suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Keinuminen rauhoittaa, kiikkutuolissa istuminen on hyvää liikuntaa vanhalle pitää edes pohkeet toiminnassa, puutarhakeinuja on monenmoisia, sellaisia jossa voi istua monta vastakkain tai entäpä perinteiset isot keinut, joissa seisotaan ja vauhti kasvaa hurjaksi. Keinupuistoalue sopisi hyvin esimerkiksi Oodi-kirjaston ja Musiikkitalon luo. Aion ehdottaa lokakuussa, kun kaupunki kerää asiakkaiden kehitysehdotuksia netissä.
Mrs Middleage 
On vain surullista, että mikään vartioimaton paikka ei saa olla rauhassa vandaaleilta. Leikkipuistoissa pannaan yöaikaan hienot rakennelmat päreiksi ja tohritaan maaleilla. Vaatimattomatkin leikkipaikat pilataan. Tämä saattaa hillitä satsaamista erityisemmin niihin. Sama on penkkien ja muiden istuinten kanssa. Monenlaiset häiriköivät poppoot valloittavat ne ja istuimet poistetaan sen takia. Vanhukset ja huonojalkaiset pysytelkööt kotonaan.