Aina sanotaan, että on syytä poistua omalta mukavuusalueelta. Se on avartavaa, kehittävää, kaikin puolin hyväksi ihmiselle. Höpöhöpö, miksi ihmeessä? Ei tuotakaan elämänohjetta kannata nyt niin tosissaan ottaa. Kyllä ihminen – ainakin tämänikäinen – jo aika hyvin itsensä tuntee ja tietää, mistä tykkää, mikä itselle sopii ja toisaalta mistä ärsyyntyy, mikä aiheuttaa epämukavuutta ja pahaa oloa ja mieltä. Ja sen takia pysyy ihan mieluusti omalla mukavuusalueella ja nauttii juuri siitä.
Ymmärrän toki että erityisesti nuoren ihmisen on syytä poistua omalta mukavuusalueeltaan. Eihän muuten voi edes tietää, mistä pitää, mikä ja minkälainen on tai saa rohkeutta kasvaa ihmisenä. Ja tietyssä määrin silmät ja ovet kannattaa pitää auki uusille asioille ja kokemuksille koko eliniän. Mutta sanotaanko että jos nuoren ihmisen kannattaa poistua omalta mukavuusalueeltaan 80% ja pysyä siellä 20%, niin suhdeluku on vanhemmiten toisin päin.
Minä esimerkiksi tiedän että en viihdy rantalomalla (tylsää). Voin olla sellaisella yhden päivän. Ahdistun rantatuolissa. Ei siis kannata mennä rantalomalle. Myöskään isot massatapahtumat eivät sovi minulle tai jos menen sellaiseen, minun pitää istua jossakin taaimmaisessa nurkassa, mistä pääsen poistumaan nopeasti muihin törmäämättä. Tai sitten etupenkissä, että voin kuvitella ettei täällä muita olekaan. En pidä autolla ajamisesta kaupungin keskustassa (stressaavaa) tai moottoriteillä (tylsää). Sellaiset pienet kylätiet käy.
Kyllä on ihmisen paras etsiä itselleen sopiva mukavuusalue. Rakentaa siihen suoja-aita ympärille ja pysyä siellä sisällä osaansa onnellisena ja tyytyväisenä. Aitaan voi porata pieniä kurkistusluukkuja ja niistä rohkeina hetkinä varovasti kuikuilla ulkomaailmaan. Näin on.
Mrs Middleage 