Tästä tulee suuri kuolinsiivouskesä! Tätä menoa tosin voin kuolla vasta noin vuonna 2073. Onpa sitä kerääntynyt rompetta ja roinaa, voi hyvä tavaton! Täytyy toistaa sen pikkutytön lasautusta, joka totesi äidilleen että ”meillä on aivan liikaa muistoja!”. Luin jostain kolumnista tästä pikkutytöstä. Äiti oli yrittänyt ottaa muistoksi valokuvaa tytöstä siten että muut turistit eivät näkyisi. Jollakin upealla, ainutlaatuisen hienolla, mutta sangen kansoitetulla kaukorannalla. Matkan jälkeen äiti oli kysynyt, minne lapsi haluaisi seuraavan kerran matkustaa. Lapsi oli todennut että hänestä olisi hienointa jos mentäisiin johonkin lähelle junalla, että meillä on muistoja jo ihan liikaa.
Minulla on muistoja ihan liikaa. Olen oikea muistorohmu. Enkä meinaa millään heittää pois mitään. Tuossakin on hyllyssä kuivunut kukkapuska, josta en voi pölyjä ravistaa, sehän tuhoutuisi koko kimppu. En ole raaskinut sitä heittää pois, kun sain kimpun äidiltä, kun hän kävi viimeisen kerran mökillä kyläilemässä. Olisikohan viimeinen tänä kesänä aika heittää kimppu pois. Äitikin on ollut kuolleena jo 11 vuotta.
Kuolinsiivousurakka tuli itsellekin yllätyksenä ja odottamatta – vähän niin kuin faksi Annelille. Tarkoitus oli vuokrata pois talo maaseudulla, joka paikassa ei ehdi asua ja olla, ja omat voimat ovat vähissä, on aika luopua. Olin sinne kerännyt tavaroita lapsuudesta, mm. kaikki koulukirjani. Mitä järkeä säilyttää vanhat koulukirjat?
Yllättäen vuokralainen löytyikin äkkiä ja pian, ja vaikka talo vuokrattiinkin kalustettuna, piti sitä tyhjentää pois omista roinista. Jäi sinne vieläkin paljon, esim. lapsuuden nuket ja nallet. Mutta pääsin hyvään vauhtiin poisheittämisessä. Heitin pois paljon tavaroita, joista luulin etten voisi ikinä luopua. Kuten äidin tekemän mummonneliöpäiväpeiton, josta hiiri oli syönyt osan pois. Kuvittelin ja suunnittelin aina että korjaan sen. En korjannut, kun en keksinyt miten sen voisi korjata. Seuraavaksi suunnittelin että puran neliöt ja teen niistä jotakin uutta. En tehnyt. Nyt saa riittää, totesin. Se saa mennä. Menkööt! Samoin heitin menemään suurimman osan lapsuuteni vaatteista, jotka kaikki nekin äiti oli minulle säästänyt. Jätin jäljelle pari kauneinta. Entäpä sitten valokuvat! Kellastuneita 70-luvun valokuvia hevosista! Pelkistä hevosista! Pois! En olisi ikinä koskaan voinut kuvitella heittäväni pois valokuvia, mutta nyt oivalsin että näillä kuvilla ei ole mitään merkitystä kenellekään muulle kuin minulle. Ja jos niillä ei ole merkitystä enää edes minulle, miksi niitä säästän.
Tehtävää on paljon. Minulla on tallessa kaikki lapsuudessa saamani postikortit ja kirjeet. Aion käydä ne läpi ja luettuani polttaa. Teen rannalle nuotion – jos ei ole metsäpalovaroitusta – istun siinä rantakivellä ja poltan pois. Ehkä jotakin vielä säästän. Pistän jemmaan kirjahyllyn koloon, jos vielä tekee mieli palata lapsuuden muistoihin. Lämmittää aina mieltä, kun tormään isoäidiltä saamiini kortteihin. Olipa aihe mikä tahansa – syntymäpäivä kortti tai matkamuistokortti – aina on mummo niihin lisännyt omalla koukeroisella kirjoitustyylillään ”siunausta”. Se on jotenkin niin mieltälämmittävää se siunausta. Se on jotakin suurempaa kuin vain onnea, mummo toivottaa suurempaan varjelusta kaikelta pahalta. Vieläkin jos jossakin joku toivottaa siunausta, vaikka pappi kirkossa tai jouluna pelastusarmeijan joulupataa vartioiva, minulle tulee mieleen mummo ja sydämessä läikähtää.
Vaikeaa tulee olemaan omien aikaansaannosten kohdalla. Olen maalannut muutaman ruman taulun. Mitä niille teen? Vienkö kaatopaikalle vai myynkö kirpparilla, onhan niissä kuitenkin hyvät pohjat, joku voi maalata päälle. Äidin vanhat öljyvärit ja siveltimet heitin pois. Ihmettelin, missä on maalausteline, mutta se löytyi sängyn alta, heitin pois. Heitin pois kipsityövälineet, en tee enää hymymummopatsaita, mitä teen niille lopuille valmiille, en vielä tiedä.
Tästä tulikin mieleen että kaimaystävä oli kylässä, ja hänen oli pitänyt jo ajat sitten valita itselleen oma hymymummo. Hän tuijotti pitkään mummoriviä ja totesi sitten yhden kohdalla että tämä, otan tämän, tämä jostakin syystä puhuttelee minua. Kun viimeksi juttelin kaiman kanssa, hän sanoi sisarensa ihmetelleen mummopatsasta: mistä olet tämän saanut, tämähän on aivan meidän äidin näköinen! En ole koskaan tavannut kaiman muutama vuotta sitten menehtynyttä äitiä, joten en todellakaan ole tiennyt tehneeni hänen näköistä patsasta.
Toivoakseni kuolinsiivousintoni kestää syksyyn asti. Silloin voisi käydä läpi kaupunkikodin vintin ja kellarikomeron. Jospa sitten saisi rauhan sydämeensä. Olisi turhat muistot pois. Olisi olo kuin pikkutytöllä, muistoja olisi vain vähän ja ne tärkeimmät. Voisi matkustaa junalla lähelle.
Minusta tuntuu että olen astunut omassa vanhenemisprosessissa askeleen eteen päin, kun olen valmis luopumaan tavaroista.
Mrs Middleage 
Onnittelut sinulle. Minulla vieläkin vaiheessa, vaikka joka kesä suunnitelmissa käydä läpi nuo lukuisat, vuosia avaamatta olleet muuttolaatikot, jotka kaupunkiasunnosta rantatöyrän taloon mukana rahdattiin. Ja vaatekomerossa turvassa on edelleen myös isäni Helsingistä nelivuotiaalle tyttärelleen joululahjaksi tuomat ihanat nukenvaunut.
Kyllä riittää läpikäymistä vuosikausiksi minullakin. En tiedä, miten se luopuminen on niin kovin vaikeaa, mutta nyt on edes alussa. Huomaan raahaavani tavaroita osoitteesta toiseen edestakaisin. Tänä kesänä aion käydä läpi vielä äidin Amerikasta minulle lähettämät kirjeet, niitäkin on kenkälaatikollinen.