Kesäkiireitä

Jospa pysähtyisi, istahtaisi ja kirjoittaisi kuulumisia ja samalla lepäilisi, kun kuuma aurinko tekee touhuamisen tuskaisaksi. Eipä ole helppoa kyllä kirjoittaakaan ulkona! Aurinko on niin kirkas, rilleihin menee aurinkolasiasetukset päälle, en näe näppäimiä enkä tekstiä, joten jos tulee ihan diibadaapaa niin auringon vika!

Viikko vierähti Lapissa. Olen ihan Lapin lumoissa. Kaunista, hiljaista, tilaa, leppoisia ihmisiä, ei sellaisia kiireisiä hätähousuja, jollainen itsekin olen. Samalla itsekin rauhoittuu, ympäristön tempo tarttuu. Niin tapahtuu kaupungissa, maaseudulla ja Lapissa.

On ollut mukava miehen kanssa elvyttää vanhaa harrastusta, patikointia. Nuorena tehtiin retkiä, joilla yövytiin teltassa tai erämaiden autiotuvissa, selässä oli täyteenpakatut, raskaat rinkat. Nyt patikointi on toisenlaista, kutsun sitä luksuspatikoinniksi. Selässä pieni päiväreppu, siellä voileivät, suklaapatukat ja vesipullot. Yöksi palataan jääkaapin, kylpyhuoneen, saunan ja sängyn luo. Matkatkin ovat puolittuneet. Jos ennen saattoi hyvin kävellä 20 km ja enemmänkin, nyt riittää 10 – 12 kilometriä. Matkan pituuteen vaikuttaa sekin, miten paljon nousuja tai laskuja on.

Yksi asia on kyllä ihan retuperällä, ja se on Kolarin yöjuna. Junavaunut ovat jostain 70-luvulta. Makuuvaunun nurkassa on oranssi pömpeli. Kun kannen avaa, alla on lavuaari – luulen että usein myös pisuaari. Vaunuosaston vessassa on pytyn vieressä poljin. Sitä kun polkaisee kakat ja pissat tippuvat raiteille. Eikä siinä vielä kaikki. Ilmastointia ei ole keksitty. Sääliksi kävi ravintolavaunun työntekijöitä tummissa työpuvuissaan. Siellä ei saa edes ikkunoita auki. Hytissä sentään saa. Toivoisin, että ennen kuin aletaan rakentamaan uusia pikaraiteita Etelä-Suomen kaupunkien väliin, että pääsee 20 minuuttia nopeammin perille, ostettaisiin uudet, ajanmukaiset, asialliset vaunut pohjoisen Suomen reiteille.

Tänään ja eilen olen siivonnut. Projekti jatkuu vielä huomennakin. On jäänyt hommia rästiin, koska en olen jättänyt ikkunat pesemättä. Toivoin että olisi tullut ensin sade, joka olisi huuhtonut alas siitepölyt. Olen nyt odottanut sitä sadetta kuukauden verran, ja kun ei näytä tulevan, pakko on ryhtyä puuhaan ja ikkunoiden pesuun. Se on ihan inhokkihommaa! Johtuu siitä että siinä pitää olla huolellinen. Minä olen huolimaton ja huoleton. Vähän väliä ikkunoiden pesu keskeytyy, koska hairahdun johonkin ihan muuhun. Keräämään kukkia, järjestämään, sisustamaan tai katsomaan uutisotsikot.

Uutisissa on kauhistuttanut kadonnut sukellusvene. Olisi kauheaa olla merten syvyyksissä pienessä purkissa, josta loppuu happi. Samalla ihmetyttää että kaikenlaisiin juttuihin sitä ihmiset haluavat lähteä mukaan. Minulta puuttuu täysin sellainen seikkailunhalu. Kaikenmaailman luolasukellukset ja korkealle kiipeämiset ja hyppäämiset. Miksi ihminen haluaa kokea kuolemanvaaraa? En voi ymmärtää.

Mutta niinhän se on, kaikkien kaikkia touhuja ei voi ymmärtää. Samalla lailla järjettömältä – järjettömän tylsältä – saattaa luolasukeltajasta minun touhuni tuntua. Toisaalta, koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Minäkin olen kokenut uutta siinä mielessä että olen katsonut tänä keväänä/kesänä kaksi sotaelokuvaa! En ole todellakaan sotaelokuvien ystävä. Ainoa minkä olin katsonut on Tuntematon sotilas. Mutta – pitkä juttu miksi, en jaksa kertoa – päädyin katsomaan Sisu -elokuvan. Se on suomalainen, humoristinen sotaelokuva. Siis elokuva, missä väkivalta ja tapahtumat ovat niin yliampuvia ja liioittelevia että se on komiikkaa. Tällainen oli ihan uusi genre minulle. Varmaan muut katsojat ihmettelivät, miksi tällainen mummo oli siellä, mutta kuulkaas kun minä pidin siitä! Elokuva on myös erinomaisesti tehty, näytelty ja kuvattu. Kuvaajana on legendaarinen Kjäll Lagerroos. Hän todella taitaa maiseman käytön.

Seuraavaksi katsoin Ilmestyskirja, nyt -elokuvan. Televisio oli auki, oltiin oltu päivä patikoimassa, saunottu ja syöty, televisio oli auki. Vietnamin sota ei kuulu suosikkiaiheisiin, vähän epäilytti, mutta tässäkin elokuvassa oli greisihuumoria. Tykkäsin siitäkin. Sisu oli kyllä parempi.

Ehkä kohta päädyn lukemaan sota-aiheisia kirjoja. Niiden olemassaoloa olen aina ihmetellyt. Miten joka vuosi isänpäivän aikaan ilmestyy uusia sota-aiheisia kirjoja. Mistä ne kertoo ja miksi miehet niitä haluavat lukea? Yhä uudelleen ja uudelleen jostain Talvisodasta ja Raatteen tiestä. Ehkä en kuitenkaan ryhdy perehtymään sotakirjallisuuteen. Viime aikoina on kiinnostanut 1500-luvun ihmiset. Aikakaudesta on ilmestynyt uusia kirjoja. Ebba-kuningattaren sisar, kiinnostaisi. Tai sitten luen Muumikirjat. Eilen jo aloitin, Muumipappa ja meri -kirjaa.

Vielä siitä kadonneesta sukellusveneestä. Sehän oli matkalla Titanicin hylylle. Sattumalta törmäsin You Tubessa vanhaan radioituun haastatteluun, siinä haastateltiin suomalaista nuorta, 18-vuotiasta tyttöä joka oli pelastunut Titanicin uppoamiselta. Tai siis ei hän enää haastattelun aikaan ollut nuori, oli vanha nainen, mutta muisteli nuorena kokemaansa. Olipa mielenkiintoinen juttu!

En nyt jaksa oikolukea tätä, olkoon sellainen kun on, kestäkää. Jatkan siivouksia.

Tänään on vuoden pisin päivä. Keskikesä. Nyt ei tarvitse toivottaa valoa elämääsi. Sillä sitä on nyt tarjolla yllin kyllin! Mutta ehkä iloa, toivoa, tyytyväisyyttä, onnea siitä mitä on!