Tällä viikolla vietetään Eino Leinon, runon ja suven päivää. Keskikesä ja runot ovat täydellinen makuyhdistelmä! Kuin mansikka ja marenki tai uudet perunat ja silli.
Entisillä mökkinaapureilla oli tapana kutsua muiden mökkien asukkaita kylään ko päivänä. Jokaisella oli ”tuliaisena” omavalintainen runo. Kesäinen iltapäivä vietettiin syöden ja juoden ja vuorotellen jokainen esitti oman runonsa. Oli mielenkiintoista, minkä runon kukin oli valinnut. Mikä oli ketäkin sillä hetkellä eniten puhutellut. Runot ovat sellaisia, ne kolahtavat kun lukija on valmis vastaanottamaan.
Kyseiset mökkinaapurit ovat jo iäkkäitä, ja kolme vuotta sitten he lopettivat autoilun, mökkimatkat Tampereelta kävivät vaikeiksi ja tekivät sukupolvenvaihdoksen mökillä. Uusi nuori sukupolvi otti vuorollaan mökin haltuunsa.
Kolmeen vuoteen vanhapari ei ole entisellä mökillään käynyt, kunnes tulivat eilen. Varmasti paluu entiselle mökille oli tunteikas ja monia ajatuksia herättävä. Olin kutsunut vanhanparin sekä mökin nykyiset omistajat lounaalle. Paistoin ahvenia, leivoin tosca-kakun. Muisteltiin menneitä.
Ajattelin että kun Runon ja suvun päivä on tällä viikolla, otetaan vähän ennakkoa ja luen vieraille runon. Koska sattui olemaan myös anopin kuolinpäivä, hän kuoli tasan kaksi vuotta sitten, törmäsin runokirjassa Eeva Kilven runoon, joka sopii mielestäni täydellisesti edesmenneen anopin muistolle. Olkoon se myös teille kaikille, jotka jo olette isoäitejä. Se on tärkeä, hieno rooli. Ehkä jopa tärkein. Tässä runo:
”Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.”
Mrs Middleage 