Kotikadun varrella liput liehuvat puolitangoissa. Tuuli on kierittänyt liput salkoja vasten. Niin kuin liputkin olisivat käpertyneet suruun ja epätoivoon.
Päiväkodin pihalla lapset heijastinhaalareissaan. Kuuluu iloista puheen pulputusta ja naurua, leikin ääntä. Leikin keskellä lipputanko ja lippu puolivälissä. Näky on niin koskettava että tulen kotiin kyyneleet silmissä.
Televisiossa toimittajat kysyvät, mitä pitäisi tehdä? Pitäisikö kouluissa olla vartijat? Reput tarkistaa?
Miksi kukaan ei kysy, mitä pitäisi tehdä ettei yksikään lapsi tuntisi jäävänsä ulkopuolelle, ettei yksikään lapsi tulisi kiusatuksi ja syrjityksi?
Monilla on tänään kyyneleet silmissä. Eikä se johdu tuulesta.
Moni nukkuu huonosti.
Moni miettii, olenko itse toiminut joka tilanteessa oikein. Olenko puuttunut, jos olen nähnyt kiusaamista? Olenko osannut olla tukena, auttaa? Olenko tehnyt kaiken voitavani?
Tilanne herättää henkiin maton alle lakaistuja omia muistoja ja vereslihaisia kokemuksia. Minäkin olen ollut joskus Pasilan poliisiasemalla tekemässä rikosilmoitusta koulukiusaamisesta. Tuntenut voimattomuutta, avuttomuutta asian edessä.
Valitettavasti kiusatuksi tuleva ei saa apua eikä tukea. Hän jää yksin. Apua tarvitsee myös kiusaaja. Yleensä se että kiusaa muita on merkki omasta pahasta olosta. Ehkä kotona ei ole kaikki hyvin? Tai lapsi yrittää saada huomiota ja kunnioitusta muilta kiusaamalla heikoimmaksi luokittelemiaan, nostaa kiusaamisella omaa asemaansa. Joskus kiusaamisen taustalla saattaa olla kateus. Syitä on monia.
Opettajien tehtävä on opettaa, siinä on tehtävää kylliksi. Kouluihin tarvitaan muita aikuisia. Koulupsykologeja, koulunkäyntiavustajia, koulukuraattoreita, sosiaalityöntekijöitä, terapeutteja, talonmiehiä, siivoojia, keittiöhenkilökuntaa, välituntivalvojia. Aikuisia, jotka pystyvät tukemaan, auttamaan, korjaamaan, puuttumaan hyvissä ajoin ja joka tilanteessa, niissä pienimmissäkin naulakkokahinoissa, välitunnin tölväisyissä, sanoa heti, ei, noin me ei toimita. Niin että koskaan tilanne ei ajaudu niin pitkälle että joudumme nostamaan liput puolisalkoon.
Televisiossa on esitetty surunvalitteluja. Niitä ei kuitenkaan esitetä syylliselle, hänen perheelleen ja lähipiirilleen. Minun myötätuntoni ja ajatukseni ovat myös heidän luonaan. Ja haluan esittää myös heille surunvalitteluni. Kenenkään elämän ei kuuluisi mennä näin. Näin pilalle. Niin varhain.
Toivoisin että joku kiusattu joskus vaatisi korvauksia yhteiskunnalta, koululaitokselta. Ehkä se herättäisi huomaamaan tilanteen vakavuuden. Kiusaaminen jättää syvät jäljet, joita joutuu korjaamaan pitkään, joskus koko loppuelämänsä. Kiusaaminen vammauttaa psyykettä. Vuosien kiusaamisen jälkeen ihminen ei ole se mikä voisi olla. Koulun pitää pystyä turvaamaan oppilaiden hyvinvointi – myös henkinen hyvinvointi – jokaisen koulupäivän aikana.
Olen vihainen. Olen surullinen.
Mrs Middleage 
Kiitos. Hyvä kirjoitus. Olen samaa mieltä siitä, että myös ampuja ja hänen läheisensä tarvitsevat apua, tukea ja myötätuntoa samalla tavalla kuin muutkin asian osapuolet.