Pohjoismaat ja patriarkaatin ylivalta

Helsingin Sanomissa oli torstaina 20.4. juttu ”Tyttöyden pimeä puoli”, jossa käsiteltiin jälleen kerran patriarkaatin ylivaltaa. Artikkeli perustui amerikkalaisen apulaisprofessori Melissa Febosin kirjaan ”Mitä on olla tyttö”. Kuvaavaa oli se, miten Hesarin artikkeli päättyi, jos olet kanssamme eri mieltä, tilanne hyödyttää sinua, olet patriarkaatin vallassa. Tällä asenteella yritetään vaientaa kritiikki. Minä nyt kuitenkin olen eri mieltä.

Kritiikin pihvi on tässä: miksi patriarkaatin ylivaltaa käsittelevissä jutuissa ei oteta huomioon kulttuurista taustaa? Ikään kuin naisten asema olisi kaikkialla samanlainen. Lähtökohdat ovat eri puolella maailmaa mielestäni hyvin erilaiset ja johtavat erilaiseen loppupäätelmään. Amerikkalaista asenneympäristöä ei voida suoraan kopioida tänne.

Meillä Suomessa naisen asema on ollut aina vahva ja tasa-arvoinen. Tilanne on täysin toinen macho-kulttuurimaissa tai esimerkiksi Amerikassa, missä on ollut vallalla kotirouvasysteemi, ei ole julkista päiväkotijärjestelmää, naisten työssäkäynti ja ura on ollut varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa vähäistä. Siellä naiset ovat usein päätyneet korkeakouluopinnoista kotirouvaksi. Näin ei ole Suomessa.

Suomessa kaupungistuminen tapahtui varsin myöhään, vasta 70-luvulla alkoi suuri maalta kaupunkiin muutto eli Suomi on perimältään maatalousvaltainen maa. Sen ansiosta olemme myös kehittyneet tasa-arvoiseksi maaksi. Maatilalla miehen ja naisen asema – vaikkakin työtehtävät ovat olleet eriytyneet – on ollut lähtökohdaltaan tasa-arvoinen. Maatilat ovat olleet pieniä, molempien työpanos on tarvittu. Naisten asema vahvistui entisestään sota-aikana, kun miehet olivat rintamalla, ja koko muu yhteiskunnan toiminta jäi naisten harteille. Naiset hoitivat työt maatiloilla ja tehtaissa.

Jokaisen feministin kannattaisi katsoa Niskavuori -sarja. Siinä näkyy lajitelma erilaisia vahvoja naisia, suomalaista feminismiä parhaimmillaan. On Niskavuoren vanha emäntä, joka on varsinainen boss-lady ja salasuhteessa elävä opettajatar, joka puolustaa oikeuttaan rakastaa. Vahvoja naisia omalla, erilaisella tavalla molemmat.

Toinen esimerkki elokuvakerronnasta: Pekka ja Pätkä -elokuvien Justiina. Laitan nämä elokuvavertaukset tähän, koska myös Hesarin artikkelissa käytettiin elokuvia esimerkittämään olettamuksia.

Tosin elokuvia voi katsoa monet, erilaiset lasit päässään. Ehkäpä se on fiktion tarkoituskin. Jokainen voi muodostaa niistä oman tulkintansa kokemustensa perusteella. Hesarin artikkelissa mainitun elokuvan American Beaty mieshahmoa ei mielestäni esitetty sankarillisena hahmona vaan säälittävänä surkimuksena. Joten mielestäni elokuva ei edistänyt patriarkkaalista katsantokantaa, päin vastoin.

Samoin suomalaiset Uuno Turhapuro -elokuvat voidaan nähdä siten että siinä se patriarkkaatti sohvalla makaa ja naisia juoksuttaa ja naurattaa, tai siten että elokuvissa mies on koominen hahmo, se jolle nauretaan, jota pidetään pilkkana. Valkoista heteromiestä saa aina pilkata, sille saa nauraa. Ei räjähdä pommit, eikä täyty mielipidepalstat. Naiselle nauraminen on jo vähän enemmän kyseenalaista, muista puhumattakaan… (Olen hieman huolissani huumorintajun katoamisesta, mutta siitä enemmän sitten joskus toiste.)

Suomessa naisten äänioikeus on ollut itsenäisyytemme alusta alkaen. Meillä on paljon esimerkkejä vahvoista, menestyneistä naisista monilla eri aloilla ja eri aikakausina. Esimerkkinä Minna Canth, Hertta Kuusinen, Tabe Slioor, Lenita Airisto, Armi Ratia, Kirsti Paakkanen, Siiri Rantanen, Leena Palotie, Vuokko Nurmesniemi, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Erja Lyytinen, uusimpia suomalaisia voimanaisia politiikan saralta Riikka Purra ja Sanna Marin.

Täällä nainen pärjää myös yksin. Nainen voi ja saa valita perheettömyyden. Menestymisen takana ei tarvitse olla perittyä valtaa ja rahaa, päin vastoin, yleensä suomalainen, menestynyt nainen on ihan tavallisista oloista tai peräti köyhistä oloista lähtöisin. Suomessa voi kouluttautua ilman pääomia niin pitkälle kuin ikinä jaksaa ja viitsii. Tällä hetkellä korkeakouluissa taitaakin olla naisenemmistö.

Toivoisin että patriarkaatin ylivallasta huolestuneet suomalaiset eivät kopioisi ajatusmalleja suoraan muualta maailmasta meille. Ne eivät ole vallitsevia totuuksia täällä. Tai ainakin se osoittaa äärimmäisen huonoa oman kulttuurin ja elinympäristön ymmärtämystä.

Se että heteromies tykkää katsoa kaunista, nuorta naista ei ole sen kummempi juttu kuin se että heteronainen tykkää katsoa komeaa nuorta miestä. Siinä ei ole mitään väärää, se on luonnollista. Minäkin vastikään ihailin TikTokissa tanssivia nuoria putkimiehiä. Eikä siinä katseessa ole mitään alistavaa, se on ihailua. Eikä se katse johda raiskaukseen, hyväksikäyttöön, ylipäätään mihinkään pahaan – toivon vain että TikTok näyttäisi lisää tanssivia nuoria miehiä raksamiehiä. Eikö oikeastaan ole vähän sairas ja syyllistävä ajatus että katse on jotakin paha?

Toivon että suomalaisesta sukupuolten välisestä aidosta tasa-arvosta ja sen pitkästä kulttuurihistoriasta puhuttaisiin enemmän. Siinä olisi esimerkkiä muille kansoille ja kulttuureille. Me voisimme olla esimerkkimaa. Onhan jos se että meillä on vain yksi pronomini hänelle, ei erikseen nais- ja miespronomia, ainutlaatuista ja jotakin, mihin muut vasta pyrkivät. Olemmeko peräti ainoa kansa, jolla ei ole erikseen mies- ja naispronominia? En tiedä, kielitieteilijät vastatkoon.

Sen sijaan että tuomme outoja ismejä muualta meille, voisimme viedä omia ismejä maailmalle. Se voisi olla rakentavaa ja tasa-arvoa edistävää. Miksi mennä mukaan johonkin amerikkalaiseen feministiseen patriarkkaattisotaan?

Toivon että Sanna Marinista tai Riikka Purrasta tulee Suomen seuraava presidentti. Tosin en halua nähdä toisen kierroksen vaalikeskustelua heidän välillään… Se näyttää kahden terrierin taistelulta sidostesukasta – muut buumerit tietävät mistä puhun. Ei ole patriarkaatin ylivaltaa täällä päin. Sen sijaan aika paljon boss-lady energiaa. Ihan jo toivoisi että Purralle ja Marinille löytyisi miesoletettuja vastavoimia. Mutta samanikäiset miespoliitikot näyttäytyvät heidän rinnallaan pehmoisilta ja vaarattomilta. Auktoriteettia, johtajuutta ja karismaa, sitä tarvitaan kaikilta johtavassa asemassa olevalta, miehiltä ja naisilta, varsinkin näin epävarmoina aikoina. Mooses voi olla nainen tai mies tai mitä näitä nyt on. Oleellista on ominaisuudet.

Summa summarum: amerikkalaista feminististä patriarkkaattikritiikkiä ei voida copy-pastata suoraan Suomeen. Kulttuuritausta ja historia ovat täysin erilaisia. Vai oletteko eri mieltä?

Advertisement