Loppuelämä

On onni ja ilo tuntea eri-ikäisiä ihmisiä. Nuoremmat tuovat energiaa ja iloa, vanhemmat ystävät perspektiiviä ja visiota tulevasta. Oman ikäiset ovat peilejä ja ”kohtalontovereita”, samaistumispintaa heidän kanssaan löytyy eniten. Se on arvokasta. Varsinkin tiettyinä elämänvaiheina. Kuten nyt.

Minulla ei ole suuri ystäväverkosto. En ole helposti ystävystyvä ihminen, enkä edes kovin hyvä pitämään yllä ystävyyttä. Johtuu siitä että kammoan sitovaa ystävyyttä, sellaista missä ollaan usein yhteydessä ja ollaan tietoisia kaikesta toisen elämässä. Minulle sopii löysä ystävyys, sellainen joka jatkuu siitä mihin jäätiin, joka antaa tilaa ja vapautta, eikä vaadi raportointia.

Näistä vaateista huolimatta olen saanut ja onnistunut pitämään kaksi ikäistäni ystävää, kaksi on kuollut. Puolet on siis jäljellä! Hurja ajatus tuokin…

Viime aikoina olen pistänyt merkille, että me kaikki kolme olemme enempi tai vähempi masentuneita tai ainakin tyytymättömiä. Kärttyisiä vanhenevasta olomuodosta, emme tykkää siitä mitä peili näyttää, ottaa aikansa sopeutua omaan uuteen ulkomuotoon.

Olemme 55-57-vuotiaita ja meitä yhdistää iän lisäksi se että meistä on tullut äitejä varsin myöhään, 36-40 vuotiaina. Syitä on erilaisia. Kahdella meistä lapsettomuus hidasti prosessia, hoidot ottivat aikansa ja sitä ennen oli pitkäksi venähtänyt aika yrittää saada lapsi luomusti. Kolmannellakin oli omat terveysongelmat syynä myöhäiseen äidiksi tulemiseen. Ja ehkä alussa lapsenhankintaa viivytti 90-luvun lama, joka omalla tavallaan viivytti työuran alkua. Meni aikansa päästä kiinni omaan uraan. Lopulta meistä kaikista kuitenkin tuli äitejä.

Nyt lapset ovat täysi-ikäistymässä, astumassa omilleen, irtaantumassa kodista. Osalla meistä ovat omat vanhempamme jo kuolleet. Tunnemme itsemme vanhoiksi ja tarpeettomiksi. Normaalisti tässä iässä oltaisiin jo isovanhempia. Tuntuu että niin luonto on tarkoittanut niin. Isovanhemmuus tässä iässä olisi varmasti helpottanut omaa oloa. Lapsenlapset toisivat tulevaisuuden ja ilon.

Nyt näyttää siltä että oma isovanhemmuus on jossakin kaukana – ehkä jopa ulottumattomissa. Mistä tämän ikäinen voisi unelmoida, mitä tavoitella? Vai kuuluuko edes tavoitella enää mitään? Kuuluuko vain tyytyä ja hienosäätää? Mitä tehdä pelolle että sairastuu tai että puoliso sairastuu tai peräti kuolee?

Kun tapaa nelikymppisiä, näkee suuren eron omaan ikäluokkaan. Heillä on vielä jäljellä elämän energia, heissä on joku ihana kaikkivoipaisuuden aura, positiivisuus, kaikki on mahdollista ja vielä voi vaikka mitä. Puuttuu kolotukset ja vaivat. Korkeintaan on vähän ranne venähtänyt jossakin extreme-urheilusuorituksessa.

Minkälaista vanhuutta lähtisi tavoittelemaan? Minkälainen omanikäinen haluan olla? En ainakaan katkera tai kateellinen tai äkäinen. Olisi mahtavaa olla sen kaltainen kuin vastikään 102-vuotiaana kuollut Iris Apfel. Hän mottonsa oli ”More is more, less is bore” , ja hän kertoi olevansa maailman vanhin teini-ikäinen. Sanoi että ei koskaan tarvitse lakata olemasta rohkea, ole villi, vanhene mutta älä tule tylsäksi.

Viriilit vanhuuden päivät eivät tule kaikille. Viime viikonloppuna saimme kuulla televisiojuontaja Maria Jungerin, 50v. äkillisestä kuolemasta. Miten äkkiä ja nopeasti kaikki voikaan olla ohi?

Kamala luonto -sarjakuvan hahmot pohtivat eräässä jaksossa, miten aikoivat käyttää lopun edessä olevan elämänsä, ja tulevat siihen johtopäätökseen että aikaa ei ole tuhlattavaksi. Joten he päättävät käyttää lopun ajasta hullutuksiin ja toisen puolen päättömyyksiin.

Nämä ovat hyviä ohjeita tai ainakin sellaisia joita itse haluaisin soveltaa itseeni ja omaan elämääni. Haluaisin säilyttää positiivisen elämänasenteen ja ”hulluuden”. Olla persoonallinen oma itseni joka päivä.